Alkibiades oli kaunein mies Ateenassa ja Theano, temppelin papitar,
rakasti häntä. Mutta Alkibiades ei tiennyt, että Theano rakasti häntä.
Niin matkasi Alkibiades vieraille maille, hän joutui koviin kohtaloihin
ja petti isänmaansa. Mutta kun ylimmäiset papit tulivat Theanon luo ja
vaativat häntä kiroomaan maansa kavaltajan, vastasi valkea papitar:
"Minä olen luotu siunaamaan enkä kiroamaan."
Ja onni kääntyi Alkibiadeelle, hänestä tuli jälleen isänmaan sankari ja
hän palasi Ateenaan valloitetuin laivoin, huilujen soidessa. Mutta kun
hän kysyi sitä naista, joka yksin ei ollut kironnut häntä, meni Theano
häntä vastaan ylpeämpänä kuin milloinkaan ennen ja sanoi:
"Minä ajattelin, ettei minun virkani sallinut sitä. Itse olisin minä
mielelläni kironnut sinut." Hän luuli näet, ettei Alkibiades rakastanut
häntä.
Niin petti Alkibiades hänen tähtensä omat nuoruutensa unelmat, hän
meni pappien puolelle ja hänen vanhat ystävänsä kirosivat hänet. Sillä
hänestä oli uuden ajan airutta odotettu.
Mutta Theano meni häntä vastaan toisen kerran ja sanoi: "Nyt näen minä,
että sinä rakastat minua. Tässä minä olen."
Mutta Alkibiades käänsi hänelle selkänsä ja sanoi:
"Minä en ole koskaan sinua rakastanut."
Sillä hän häpesi sitä uhria, jonka hän oli Theanon tähden tehnyt.
Ja Alkibiades kuoli kaukana vieraalla maalla ja Theano eli templin
papittarena elämänsä loppuun saakka, eivätkä he kumpainenkaan saaneet
koskaan tietää, että he olivat toinen toistaan rakastaneet. Mutta
ihmiset, jotka heidät näkivät, sanoivat:
"He eivät olleet luodut toisillensa. Heidän luonteensa olivat liian
erilaiset."
Niin tuhmia olivat ihmiset jo siihen aikaan, kun he rakkaudesta
puhuivat.