Skandinavian kaikkein kolmen kruunun yhdistys hänen päähänsä synnytti
Margaretan mieleen suuren, rohkean ajatuksen. Hän päätti tehdä
tämän yhteyden ijan-ikuiseksi. Sillä laillahan oli noista kolmesta,
keskenään usein riitaisesta, pienestä valtakunnasta tuleva yksi ainoa
mahtava. Kalmarin herrainpäivillä v. 1397 saikin hän Tanskan, Norjan
ja Ruotsin herrat sitostumaan tähän tuumaan. Niiden kesken piti
vasta olla lakkaamaton rauha ja kaikilla kolmella yhteinen kuningas.
Kuitenkin oli kukin maa hallittava erinäisten lakiensa mukaan ja
virkamiehet otettavat sen omista lapsista. Se oli mainio _Kalmarin
liitto_, joka tästä lähtein toista vuosisataa määräeli Pohjan maiden
kohtaloa.
Sovun, rauhan ja enennetyn rauhan sijasta Kalmarin liitto kuitenkin
vaan tuotti entistä pahempaa eripuraisuutta, alin-omaisia sotia
ja voimattomuutta liittouneille kansoille. Kuninkaat asukselivat
enimmiten Tanskassa, pitäen sitä päämaanansa ja aina harrastellen
ennen muita sen etuja. Norjan ja Ruotsin täytyi vetää sinne raskaita
veroja, ja kärsiä Tanskalaisten ynnä muiden muukalaisten sortoa,
jotka vastoin liiton ehtoja lähetettiin hallitsemaan.
Näistä haitoista ynnä myös sodista ja hävityksistä, joihin ne olivat
syynä, sai Suomikin runsaan osansa. Mutta ylimalkaan oli kuitenkin
tämä 15:s vuosisata Suomalaisille monin puolin edullinen. Tärkeää
oli että Ruotsalaiset, juuri sinä aikana kun suurempi viljelys ja
sivistys meidän maassa alkoi varttua, olivat itse toisen kansan
vallan alla. Sen kautta sai kansamme muodostua vapaammin, vähemmän
vieraan vaikutuksen alaisna. Turun piispat olivat näinä aikoina
Suomen oikeat hallitsijat, ja he olivat tällä vuosisadalla kaikki
jaloja, rehellisiä Suomen miehiä. He pitivät hartaasti maansa ja
kansansa puolta.