Hookana kuningas, jonka tyytymättömät Ruotsin hertat olivat kutsuneet
Maunu Liehakkoa vastaan, sopi pian isänsä kanssa, ja tämä alkoi
hallita yhä hullummasti. Wihdoin nousi siitä taas uusi kapina ja
Meklenburgin herttuan poika Albrekt, Maunu Liehakon sisaren poika
kutsuttiin maahan. Sekä Maunu että Hookana voitettiin, ja Albrekt
tehtiin kuninkaaksi v. 1364. Hän meni sitten itse sotajoukkoneen
yli Suomenmaata valloittamaan, joka hänelle onnistui sen perästä
kun Turun linna pitkällisen piirityksen perästä oli antaunut.
Albrekt koki kaikin tavoin taivuttaa Suomalaisten suosion puoleensa.
Piispalle ja papistolle vahvisti hän entiset etuudet ja lisäsi uusia.
Talonpoikasen kansan hyväksi salli hän murtaa maahan Kokemäen linnan,
jonka voimassa pito oli seudun rahvaalle rasittavainen, ja soi myös
Kokemäen joella olevalle Ulvilan kylälle kaupungin-oikeudet.
Tämän kaupungin aikana ratkaistiin pitkällinen riita Upsalan
arkkipiispan sekä Turun piispan välillä, joka on siitä merkillinen
että sen kautta Suomenmaan rajat Ruotsia kohden määrättiin
semmoisiksi kuin ne sitten vuoteen 1809 asti pysyivät. Kumpaisetkin
kirkko-ylimykset, jotka hartaasti halusivat rikasta lohitihuntia
pohjoisista virroista, tahtoivat laajentaa alustansa piirit niin
kauas kuin suinkin mahdollista. Upsalalainen väitti Helsinglannin,
joka hänen allensa kuului, aina ulottuneen Oulujoelle saakka. Hänen
virkaveljensä Turussa puolestaan toi Turun kaupungin pormestarin
ja raadin ynnä myös Pirkkalan Lapinkävijät todistajiksi että Kemi
ja Ii niin kauan aikaa ovat kuuluneet Turun hiippakuntiin, ettei
kukaan muistakkaan toisin olleen. Kuningas Albrekt ratkaisi riidan
arkkipiispan eduksi; mutta drotsi (ylituomari) _Bo Juhonpoika Grip_,
mahtavin mies valtakunnassa, koska sillä oli koko Suomi ynnä myös
paljo maata Ruotsissa läänityksenä, päätti Turun piispan olevan
oikeassa. Sillä kannalla asia pysyikin edelleen, ja Kaakamajoki, joka
Kemiin laskee, tuli molempain hiippakuntain rajaksi.
Albrekt kuningas, joka Ruotsin herrain kapinan kautta oli kruunun
saanut, menetti sen myös samalla tavalla. Ruotsin herrat suuttuivat
häneen pian, kuu havaitsivat Saksasta tulleen hallitsijan enimmiten
suosivan omia kansalaisiansa. Saksalaisille paraat läänit annettiin,
Saksalaisia pantiin linnain haltijoitsi; sillä heihin arveli kuningas
voivansa paraiten luottaa. Wiimein, koska Albrekt, mahtavan Gripin
kuoltua, tahtoi jälleen ottaa kruunun omaksi vainajan äärettömät
läänitykset, tarttuivat perilliset sukulaisineen, ystävineen
aseisin. Kun eivät voineet toivoa päästä omin voimin voitolle, niin
kutsuivat hekin apua ulkomaalta, nimittäin _Margaretan_, Tanskan
ja Norjan hallitsijan. Tämä miehevä nainen oli perinyt edellisen
valtakunnan isältään, kuningas Waldemar III:lta; Norjassa oli hän
Hookana kuninkaan leskenä, miehensä ja poikansa kuoltua, myös ottanut
hallitus-ohjat käsiinsä. Nytpä hän voitettuansa Albrektin v. 1389,
sai Ruotsinkin kruunun kolmanneksi. Kauan aikaa kesti kuitenkin
vielä rauhattomuutta. Saksalaisia merimiehiä kävi, sillä nimellä
että tahtoivat tuoda Albrektin miesten haltuun jääneelle Tukholman
kaupungille muonavaroja (siitä sanotut Witalie- eli Muonaveljiksi),
rosvoamassa Ruotsin rannikoilla. Suomessakin he tekivät samoin ja
siellä heidän liittolaisekseen nousi Bo Gripin poika, Knut, joka
näkyy tahtoneen anastaa maata itselleen. Hän nosti kapinan v. 1395
eikä saatu häntä kukistetuksi ennen kuin kolmen vuoden päästä. Olipa
yhteen aikaan koko Pohjanmaa hänen ja Witalie-veljesten käsissä.