Hämeen valloitettua pyysivät Ruotsalaiset levittää valtaansa vielä
idemmäksi, Karjalaisten maahan. Wuonna 1256 purjehti suuri joukko
Ruotsin, Warsinais-Suomen ja Hämeen sotureita Narvajoelle, joka oli
Inkerin ja Wiron välillä rajana. Siihen he yksin neuvoin Wiron ritarein
kanssa rakensivat Narvanlinnan ja heittivät sen näiden liittomiestensä
haltuun. Ruhtinas Aleksander Nevski silloin oli kaukana Wenäjän
sydänmailla; mutta sieltä takaisin tultua päätti hän kohta kostaa
vihollisten retken. Waikka jo talvi läheni, läksi hän Novgorodin väen
kanssa liikkeelle. Hän ei ollut virkkanut kellekään mihin oli mentävä
ja väkensä luuli heitä vaan vietävän lyhyelle retkelle Wiroa vastaan.
Kun sitten ruhtinas, Inkerinmaalle tultua, ilmoitti aikovansa mennä
Hämeesen asti, palasi metropolita (ylimmäinen pappi) ynnä enin osa
Novgorodilaisia kotiinsa, heitä kun, näet, peloitti tuo pitkä matka
näin myöhään syksyllä. Mutta Aleksanteri ei siitä ollut milläänkään;
hän keräsi Inkerinmaalta ja Karjalasta suuret joukot lisäksi ja kulki
pitkin merenrantaa edelle. Tätä retkeä kertoelevat Wenäjän aikakirjat
kovin vaivaloiseksi. Teitä ei ollut minkäänlaisia, vaan täytyi mäkiä,
louhikoita myöten osoitella. Sen lisäksi oli melkein koko vuorokausi
syksyinen pimeys ja senkin vähän mitä päivää oli, pimensi sakeat sumut.
Monta miestä Aleksanterin joukosta nääntyi kesken tietä. Mutta vihdoin
päästiin kuitenkin perille, hävitettiin pitkin meren rannikkoa Sveain
maata (Ruotsalaisten uudispaikkoja Uudella maalla) ja Hämettä. Asukkaat
osaksi tapettiin, osaksi vietiin vangiksi, varsinkin pienet lapset.
Talot poltettiin, kirkot saastutettiin ja saalista saatiin runsaasti.
Hävitys oli niin suuri ollut, että tieto siitä tuli Romaan asti paavin
korviin. Tämä lähetti käskyn Pohjanmaiden papeille että saarnattakoon
ristisotaa pakanoita vastaan. Lieneekös tätä käskyä noudatettu vai ei,
siitä ei meillä ole tietoa; mutta se on varmaa ainakin, ettei seurannut
mitään uutta retkeä silloin eikä koko kolmeen vuosikymmeneen sen
perästä. Luultavasti olivat Ruotsalaiset viimeinmainitusta ja
entisistäkin retkistänsä havainneet, että sodista Karjalassa aina vaan
seurasi heidän omille alusmaillensa kostoa ja hävitystä. Juuri näinä
kolmena kymmenenä vuonna kallistuivat asiat Karjalassa semmoiselle
kannalle, että sen maakunnan valloitus sitten onnistui paremmin.
Lujasti olivat Karjalaiset tähän asti aina seisoneet Novgorodin
puolella ja olleet osallisna kaikissa sen sodissa. Kun Novgorodille
välin syntyi riitaa omain ruhtinainsa tai muiden Wenäen pienten
hallitsijain kanssa, niin seurasi sen sotajoukkoja aina Karjalankin
uroita. Ja Novgorodin tähden olivat Karjalaiset, veren siteistä
huolimatta, eläneet alituisessa sodassa heimolaistensa Hämäläisten
kanssa. Mutta nyt alkoi jostakusta meille tuntemattomasta syystä
epäluulo ja viha purkaa Karjalaisten ja Wenäen ystävällistä väliä. Jo
vuonna 1269 arveli ruhtinas _Jaroslav_, Aleksanteri Nevskin veli, käydä
Karjalaisia kurittamassa; sen kerran kuitenkin estivät hänet
Novgorodilaiset pyynnöillään. Mutta 1278 meni ruhtinas _Dimitri
Aleksanterin poika_ Novgorodin ja Susdalin miesten kanssa Karjalaan,
ryösti koko maan ja vei paljon asukkaita vangiksi. Siitä päivin alkoi
Karjalaisten mieli kääntyä länteenpäin.