Kristin uskon siemenet nyt olivat kylvetyt maamme lounaisrannikoille;
mutta Eerikin kuoltua näytti siltä kuin pitäis hänen raivaamansa
pelto jälleen jäädä kylmille. Ruotsissa riehui koko seuraava
vuosisata viihtymätön riita kahden hallitsijasuvun välillä; sentähden
ei voineet Ruotsin kuninkaat varjella uutta voittomaatansa Suomessa
ja vielä vähemmän voivat laajentaa alueensa rajoja.
Toiselta puolen yltyi yltymistään Suomen heimokuntain viha ja
vastustus Ruotsalaisten tuumia vastaan. Ja mikä muu, kuin halvin
orjakansa oliskaan toisin tehnyt! -- Siihen asti olivat Suomen heimot
eläneet vapaana ja palvelleet jumaloitaan isiltä perityllä tavalla.
Nyt oli meren takaa tullut rautamiehiä ja niiden seurassa toiset
mustat miehet. Nämät heille juttelivat outoja tarinoita ja käskivät
palvella erästä Kristusta, josta ei Suomalaiset koskaan olleet
kuulleet ennen. Useimmat näistä saarnaajoista eivät kansan kieltä
ymmärtäneet vähääkään, niin että tulkin kautta täytyi selitellä
joka sana. Tulkit puolestaan eivät selitettävää asiaa aina tarkoin
tunteneet ja vääntelivät pappein oudot jutut vielä oudommaksi. Niin
kerrotaan erään papin kerran sanoneen että Jesus on syntynyt _Jessen
juuresta_ (suvusta). Sen tulkki kansalle selittää sukaisi, sanoen
Jesuksen syntyneeksi _hanhen juuresta_ (gäss, näet, Ruotsiksi on
hanhet, ja tulkki pettyi äänen yhtäläisyydestä). Kuulijat siitä
tietysti purskahtivat nauramaan ja kun pappi käski tulkin paremmaksi
kääntää, niin huusi mies parka tuskissansa: "No, jos ei lie ollut
hanhen juuresta, niin tottahan oli hanhen varpaasta!" Semmoisia
saarnoja Suomalaisille usein pidettiin ja ainoa minkä ymmärsivät
uudesta opista oli että heidän täytyisi kumartaa niskansa vieraan
vallan alle ja maksaa papeille kymmenekset kaikesta saaliistaan.
Sentähden ponnistivatkin Suomen pakanat kaikin voimin ettei heidän
kävisi niinkuin veljiensä Turun rannikolla. Hämäläisiä vaara ensin
uhkasi; he senvuoksi unhottivat vanhan vihan, joka oli ollut
heidän ja Karjalaisten välillä, ja tekivät liiton näiden kanssa
Ruotsinvaltaa vastaan. Siihen liittoon yhtyi vielä kolmanneksi
Wenäläinen, joka myöskin pelkäsi Ruotsin vallan karttumista,
varsinkin koska Ruotsalaiset v. 1164 jo olivat käyneet Laatokalla
hänen omaa maataan ryöstämässä. Näin yhdistynein voimin rupesivat he
Suomen pientä seurakuntaa ahdistelemaan. Kristityiksi käännetytkään
Suomalaiset eivät olleet luotettavia liittomiehiä Ruotsille. Joka
kerta kun heidän itäiset heimolaisensa heitä tulivat ahdistelemaan,
he kyllä pakenivat Ruotsalaisten turviin, lupasivat vasta pysyä
kristin-uskossa ja pyysivät opettajia sekä pappeja. Mutta tuskin oli
puuska mennyt sivutse, niin ajettiin papit jällen pilkkaamalla heidän
tyköänsä.
W. 1200:n paikoilla oli pyhän Henrikin työstä tuskin _jälkeäkään
tallella_. Henrikin jälkeisen piispan, Rudolfin, olivat Karjalaiset
vieneet vangiksi ja kotonansa sitten tappaneet. W. 1198 polttivat
Novgorodin Wenäläiset Turun alkavan kaupungin tuhkaksi, jossa
tilaisuudessa Suomen kolmaskin piispa Folqvinus tuli tapetuksi, ja
v. 1187 olivat Karjalaiset käyneet itse Ruotsin sydänpaikkojakin
hävittelemässä. Mälarijärven rannikko oli silloin Ruotsin paraten
viljelty seutu; siellä oli tuo pakanuuden aikana kuuluisa _Sigtuna_.
Se kaupunki hävitettiin silloin peräti, niin ettei ole koskaan
sen perästä vironnut entiselleen. Woittosaaliinsa seassa veivät
Karjalaiset, kansan tarun mukaan, Sigtunan hopeiset portit, ja
onpa vielä nytkin Sofian kirkossa Novgorodissa nähtävänä kaksi
ruotsalaisiksi sanottua kuori-ovea vaaleasta pronsista, joiden
jutellaan olevan juuri sillä retkellä saadut. Silloin tapettiin
myös Ruotsin arkkipiispa Juhana, joka asui Almarstäken linnassa
Mälarin rannalla. Niin hirveä oli ollut Karjalaisten hävitys,
että Ruotsalaiset vastaiseksi miettivät uusia varjeluskeinoja. He
rakensivat linnan Mälarin suussa olevaan saareen ja siitä linnasta on
sitten paisunut nykyinen Tukholman kaupunki.