Heti lappoi laapurinsa [= keihäs],
Koppoi pitkän keihä'änsä.
Lykkäsi lylyt lumelle,
Joilla hiihti hirmuisesti:
Tuli suitsi suksen tiestä,
Savu sauvan somman tiestä,
Piispan piltti pikkarainen kuulee Lallin lähenevän, kysyy säikähtyen:
Ajanko tätä hevosta?
Jo kuuluu kumu takana,
Lalli hiihtäen tulevi,
Pitkä keihäs kainalossa.
Mutta Henrikki tiesi tuhon hetken nyt olevan likellä eikä
yrittänytkään pakoon päästä. Hän vaan neuvoi pilttiänsä:
Pilttiseni pienoiseni,
Äl' aja tätä hevosta,
Karkoittele konkaria:
Kun mua tavoitetahan
Tahikka tapettanehen,
Käy sinä kivien taakse,
Kuultele kiven takoa,
Katsele takoa tammen
Kuhunka luuni lentänevi,
Suoneni siroittanevi.
Ne sinä verkahan vetele,
Sinilankoihin sitele,
Aseta oriin rekehen.
Kuu oronen uupunevi,
Sitten härkä pantakohon;
Kuhunka härkä uupunevi,
Siihen kirkko tehtäköhön,
Kappeli rakettakohon,
Pappein saarnoja sanella
Kansan kaiken kuultavaksi.
Näin lausuen lähetti piispa pojan piiloon, itsepä pysyi reessä
ja surmattiin. Mutta piltti pikkarainen teki tarkoin mitä herra
vainajansa oli käskenyt. Hän korjasi hajalle silvotut luut ja lihat
kokohon ja vedätti ne hevosella, sitten härällä. Mihin härkä uupui,
siihen rakennettiin kirkko. Se oli Nousiaisten kirkko, ensimmäinen
Suomen maassa.
Kaikki jäsenet oli piltti pikkarainen korjannut, yksi vaan sormi
kultasormuksen keralla ei löytynyt lumelta.
Niin sitten kesäsydännä
Pienen jään palasen päällä
Tuuli aalloissa ajeli
Sormea pyhän urohon,
Tunnusmerkiksi jaloksi
Jottei suonut suuri Luoja
Eikä sallinut Jumala
Weden alle vaipumahan,
Hukkahan tuleumahan
Pyhän miehen peukaloa
Sormea ison isännän.
Wielä tietää runo kuinka sitten kävi Lallin, piispan murhaajan:
Lalli, pahin pakanoista,
Julmin juutasten seassa,
Otti korkean kypärän
Pyhän miehen, piispan päästä;
Pani päähänsä omahan,
Kallohonsa ilkeähän,
Meni kilttinä [= ylpeä] kotihin.
Lausui paimen patsahalta:
Mistäs on Lalli lakin saanut
piispan hiipan hirtehinen?
Lalli nosti lakkiansa:
Hivukset himahtelivat,
Liukes luista irrallensa
Kaikki kallosta kamara [= nahka].
Näin tämän pahantapaisen
Piispa raukan raatelijan
Tuli kosto korkealta,
Makso maailman valtiaalta.
Toisellainen oli pyhän marttyrin, piispa Henrikin palkka. Häntä on
Suomen kansa ijäti muistava ja kunnioittava uskon apostolinansa.
Ja paavin uskoiset esivanhempamme hänelle osoittivat suuremmankin
kunnian, kuin mitä kellekään ihmiselle oikeastaan sopii. He häntä
lukivat pyhäin miesten joukkoon, he häntä pitivät Suomen maan ja
kansan omituisena suojelus-pyhänä, joka muka Jumalan edessä seisoen
yhä puhuu Suomen puolesta. Häntä rukoiltiin avuksi kaikellaisissa
tuskissa, häneen luotettiin melkein yhtä lujasti kuin itse Jumalaan.
Monta hoettiin ihmettä, jotka hän muka oli tehnyt. Niin esim.
tarinoittiin eräästä munkista, nimeltä Erland, että hän kovasta pään
kivistyksestä heti pääsi vapaaksi, luvattuansa Henrikin alttarin
viereen ripustaa vaksipään. Sokea vaimo Kyrössä lupasi joka vuosi
vaeltaa pyhän Henrikin haudalle rukoilemaan ja samassa sai hän
näkönsä jälleen. Monta sairasta siitä paikalla parani, kun lupasivat
Henrikinpäivänä pitää paastoa j.m.s.
Henrikin luut oli ensin haudattu Nousiaisten kirkkoon; mutta kun
Suomen piispat n. v. 1300 muuttivat asuntonsa Turkuun, niin vietiin
luutkin silloin uuteen tuomiokirkkoon. Niille teetätiin 14:llä
vuosisadalla kallis hopeinen arkku, ja vielä sata vuotta myöhemmin
silautti piispa Maunu Tavasi hopealla Henrikin pääkallon sekä
käsivarret. Turun tuomiokirkossa saivat piispan luut levätä vuoteen
1713 asti, jolloin Wenäläiset ne ryöstivät sieltä ja veivät Pietariin.
Muutkin Suomen kirkot, jotka eivät saaneet sitä kunniaa mitä
Turun tuomiokirkko, hankkivat koristukseksensa edes pyhän miehen
kuvan. Tavallisesti näkyy hän maalattuna täydessä piispapuvussaan,
sotatappara kädessä ja jaloin Lallia polkien. -- Kaksi juhlapäivää
vietettiin ympäri Suomea ja pian muillakin Pohjan mailla pyhän
Henrikin kunniaksi. Toinen oli Tammik. 19:s, Henrikin kuolinpäivä,
toinen 18:s Kesäkuuta, jona hänen luunsa vietiin Nousiaisten kirkosta
Turkuun. Komeimmin näitä juhlia vietettiin itse Turussa. Siihen
keräysi väkeä läheltä ja kaukaa, kirkossa pidettiin juhlallista
menoa, virsiä veisattiin Henrikin kunniaksi, ja hartahasti rukoeltiin
häntä, että yhä edelleenkin puolustaisi Suomen kansaa; arkku luineen
tuotiin esiin kansan katseltavaksi ja suudeltavaksi, aneita [syntein
anteeksi antokirjoja] jaettiin j.n.e. Tälle juhlalle tullen, toi
rahvas aina myöskin tavaroita kaupaksi, ja kirkkomenoin jälestä
syntyi täten aina suuret markkinat. Pyhän Henrikin kunniaksi ei
messuja enää pidetä Turussa, mutta Heikin markkinoille virtaa nytkin
vielä kansaa läheltä ja kaukaa kaupunkiin. Ja Turun tuomiokapitelin
sineetissä on hiippakunnan perustajan muistoksi vieläkin nähtävänä
Henrikin peukalo kultasormuksineen.