Kaks oli pyheä miestä
Kaksi kansan ruhtinasta,
Ristiveljeä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
Toinen maalla vierahalla.
Lapsi maalta vierahalta,
Se on Hämeen Henrikki,
Waan joka Ruotsissa yleni,
Se on Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas.
Näin laulaa mainittu runo. Tämä Eerikki kuningas, jonka runo
mainitsee, oli sitä nimeä yhdeksäs ja valittu v. 1150. -- Ruotsissa
oli vanha tapa, että kun kuningas Moran keräjissä oli valittu, niin
nostivat hänet miehensä kilpien päälle, ja sitten vannoi hän valan
kansallensa. Eerikki oli vannonut kolme valaa. Ensiksi oli hän
vannonut kristin-uskoa vahvistaa ja kirkkoja rakentaa, toiseksi oli
vannonut hallita kansaa lailla ja oikeudella; kolmaspa valansa oli
ollut _lähteäksensä sotahan pyhän uskon puolesta ja maan vihollisia
vastaan_. Tämä viimeinen vala uhkasi esi-isiämme, Suomen kansaa!
Siihen aikaan kaikui kaikissa kristikunnan kirkoissa kiivas saarna,
että muka Jumalalle otollisin työ on sota pakanoita ja uskottomia
vastaan. Kuka semmoiseen sotaan läksi, sille Jumala antoi anteeksi
suurimmatkin synnit; ken siihen sotaan kaatui, pääsi suoraa tietä
taivaasen. Tuhansia ja satoja tuhansia oli tämä saarna nostattanut
intoon. He möivät maansa ja tavaransa, ompelivat punaisen ristin
rintaansa ja riensivät pyhään sotaan. Näitä retkiä sanottiin
_ristiretkiksi_ ja niille lähteviä joukkoja _ristimiehiksi_.
Alussa olivat ristijoukot kaikki menneet Palestinan maalle, missä
julmat Muhamedilaiset olivat haltijoina ja estelivät kristityitä
käymästä Kristuksen pyhällä haudalla. Mutta nyt oli Palestina
pelastettu vihollisten käsistä ja Jerusalemissa hallitsi kristitty
kuningas. Sentähden rupesi pohjoisempain kristittyin kansain
sota-into kääntymään toisahalle. Idässä päin Ruotsista ja Saksan
koillisilla rajoilla istui vielä lukemattomat kansat pakanallisessa
pimeydessään. Nekin nyt on saatettavat kristinkirkon laumaan, ja jos
eivät hyvällä taipuneet, piti heitä tulen ja miekan avulla siihen
pakoittaa. Saksalaiset karkasivat slavinsukuisiin kansoihin Itämeren
etelärannoilla ja heimolaisihimme Wirossa. Ruotsalaiset puolestansa
läksivät Ahvenan meren yli esi-isiämme vastaan. Pappien saarnasta
kiihtyneenä päätti heidän nykyinen kuninkaansa Eerikki lähteä
paikalle papittomalle,
Maalle ristimättömälle;
Kivikirkot teettämähän,
Kappelin rakentamahan.
Mutta oli Eerikillä toinenkin syy, minkätähden piti lähteä
Suomalaisia vastaan. Ennen muinoin kun Ruotsalaiset vielä palvelivat
epäjumaloita, olivat olleet mahtavaa ja pelättävää kansaa. Heidän
laivansa kävivät kaukana hävittämässä ja ryöstelemässä Etelän
kristityitä maita. Silloin olivat myöskin pitäneet kurissa
merentakaisia suomalaisia heimoja ja välin heiltä ajaneet veroa.
Mutta Eerikin aikana oli se valta jo kauan ollut rauenneena.
Kristin-usko oli näet ensin levinnyt ja juurtunut Etelä-Ruotsiin
eli Gotimnaalle. Pohjois-Ruotsissa sitä vastaan pysyivät Svealaiset
pakanoina melkein Eerikin aikaan asti. Siitä oli Ruotsin kansassa
syntynyt eripuraisuutta. Gotilaiset ja Svealaiset valitsivat
kumpaisetkin kuninkaita ja kävivät sotaa keskenänsä. Tästä syystä
heidän sotalaivansa saivat lahota teloilleen ja unouksiin joutuivat
veron otot Suomen maasta. Päinvastoin nyt Suomalaiset vuoronsa
kävivät vierahilla Ruotsissa. He purjehtivat pursillansa yli meren ja
laskivat rantaan, missä heitä ei arvattu tulevaksi. Siinä tappoivat,
polttivat, ryöstivät, riistivät, ja käänsivät sitten purtensa
kotipuoleen.
Tuoden täytensä rahoja,
Alaisensa aartehia.
Wielä on monta paikkain nimeä Ruotsin rannikoilla, jotka näitä
esivanhempaimme retkiä muistuttavat mieleen, ja kansa niistä
tietää jutella julmia tarinoita. Semmoisia ovat esim. _Estaskär ja
Estaklippa_ Tukholman saaristossa, sillä siihen aikaan kutsuttiin
usein Suomen maata _Österlanden_ (Itämaa) ja kaikkia suomensukuisia
kansoja _Ester_ (Itäläiset).
Kuninkaaksi tultuaan Eerikki ensin vahvisti kristin-uskon Svealaisten
maassa, missä vielä oli ollut pakanuuden jälkiä. Sitten kokosi
miehensä sekä laivansa, ja lähti Ahvenan meren yli Suomeen. Hän laski
maalle Aurajoen rantaan, jossa Suomalaiset heille olivat vastassa.
Kuin paljon heitä oli ja kuka päällikkönä, siitä ei ole mitään
tietoa. Se vaan on muistossa säilynyt, että suuri joukko kaatui, ja
loput antoivat kastaa itsensä Kupittaan lähteessä likellä nykyistä
Turkua. Mutta Eerikki kuninkaasta tarina vielä tietää, että kun muut
kaikki voitosta iloitsivat hän yksinänsä rupesi katkerasti itkemään.
Sitä hän niin katkerasti itki, että niin monta Suomalaista tappelussa
oli kaatunut, joiden kastamattomat sielut hänen luulostansa olivat
uhratut ikuiseen kadotukseen.