Talvi oli kulunut. Työkuume alkoi nousta kevään lähenemisen kera.
Muualtapäin alkoi jo kulkea työmiehiä kuulustellen oja-, kuokkuu-, tahi
muita maatöitä. Monet saivatkin.
Maailmalla olleista kylän nuorista miehistä palaili kotiin yksi
toisensa jälkeen. Erkin Sameli oli tullut Amerikasta. Isäntä
suunnitteli luovuttaakseen toisen puolen taloaan Samelille.
Kevät-talvella oli Sameli ahkeraan lueskellut maatalouskurssikirjoja.
Myöskin oli saapunut Sepän Kustaa maailmankierroltaan, jossa hän oli
kokeillut teattereissa, yrittänyt maalarina, mutta epäonnistunut.
Kanteleinen sovitteli tämänkin pojan ja isän välejä, ja toiveita oli
että jyrkkä mies suostuisi antamaan anteeksi tuhlaajapojalleen.
Kanteleiselle oli Kustaa selittänyt alkaneensa epäillä, ettei hänen
"maanvihansa" ollutkaan ikuinen.
Ainoa, joka tänä talvena oli mennyt pois kylästä, oli Kuhilasmäen
Mikko. Hän oli saanut lähikaupungissa renginpaikan, jota kotona
mainittiin makasiinipuukhollarin viraksi; se oli samaa, kuin olla
konttoristi. Hänen isänsä oli kylän vanhimpia ja omavaraisimpia
isäntiä. Poikansa menosta syytti hän kokonaisuudessaan nykyajan
sivistystä, erittäin kansakoulua ja nuorisoseuraa. Eikä uskonut, vaikka
kuka olisi mitä vastaan väittänyt. Ainakin hän itse mielestään oli
tehnyt poikansa hyväksi parhaansa, rikastunut ja pannut rahaa pankkiin.
Oli vahvasti vakuutettu siitä, että tulee se Mikko takaisinkin, kun
nälkiintyy. Sitte hän sanoo sille...
* * * * *
Läänin maanviljelysseura oli järjestänyt joukon matkarahoja
pienviljelijäin opintomatkaa varten Tanskaan. Jokirannastakin jotkut
hakivat näitä matkarahoja. Ja kun Jokirannan herääminen oli jo alkanut
kiinnittää erikoista huomiota kotikylän ulkopuolellakin, lankesi kylään
kaksi matkarahaa. Toisen sai Juho Takanperä, toisen Niilo Mikkonen.
Myöskin Kanteleinen oli hakenut. Herätti suurta ihmettelyä, ettei
hänelle annettu. Kylässä oltiin aivan yksimielisiä siitä, että juuri
hänen olisi tullut päästä ennen muita matkaan. Maanviljelysseuran
puolelta pahoiteltiin sattumaa, mutta ohjelma ei ollut sallinut ottaa
huomioon koulunkäyneen virkamiehen hakemusta.
Kanteleinen oli hämillään. Jo pari vuotta oli hän hautonut Ugglehultia
mielessään. Oli ollut aivan varma matkarahasta. Itse oli varannut
lisäksi muutamia satoja. Maankin oli hän ostanut, ajatellen käydä
Ugglehultista ja Rösiöltä oppimassa ensin ja sitte koettaa. Nyt oli
monivuotinen ajatus rauennut. Mieltä painosti.
Mutta eräänä päivänä tuli hänen luokseen kylänmiesten
lähetystö: Pikku-Passi, Koivusen Vihtori ja vanhempi Mikkonen.
Pikku-Passi selitti, että kylänmiesten kesken oli saatu 800
markkaa kokoon opettajan opintomatkaa varten. He tarjoovat
sen nyt siinä tarkoituksessa, että opettaja liittyisi Tanskan
matkueeseen ja palautuessaan pysähtyisi joksikin aikaa Rösiölle ja
Ugglehultiin kädestäpitäen seuraamaan elämää ja töitä niissä.
Pikku-Passi selitti, etteivät he ole tähän puuhaan ryhtyneet missään
hyväntekeväisyystarkoituksessa, vaan yksinomaan pitäen silmällä kylän
etua. He ajattelevat niin, että jos opettaja Kanteleinen saisi edes
jonkun verran varastaa niitä Ruotsin maataikurien taitoja ja panisi
niitä vaikutukseen täällä omalla tilallaan, niin tämä rahamäärä tulee
kasvamaan näin talletettuna paljon suuremman koron kuin säilyttämällä
sen minkälaiseen pankkiin tahansa. Hehän siitä kuitenkin nämä korot
saavat. Kun opettaja vaikuttaa muutenkin niin paljo kyläkunnan
nuorisoon, niin heidän täytyy pitää huolta siitä, että opettajan taito
ja mielipiteet kehittyvät yhä sellaiseen suuntaan kuin he toivovat ja
ettei opettaja pääse tyhjenemään. Tästä syystä ovat he hankkineet
rahoja opettajan matkaa varten. He nyt kysyvät, tahtooko opettaja ottaa
matkarahat vastaan ja lähteä?
Miehet seisoivat opettajan huoneessa vastakkain hänen kanssaan. Asia
tuli aivan yllätyksenä Kanteleiselle. Pikku-Passin puhuessa kiisivät
vaihtelevat tunteet yli Kanteleisen kasvojen. Hänen oli nähtävästi
sangen vaikea hillitä tunteitaan. Viipyi kotvan, ennen kuin vastasi
katkonaisin sanoin:
-- Tämä on minulle ... sellainen ... kunnia ... että...
Hän hytkähti muutaman kerran voimakkaasti ja jatkoi vähän ajan
kuluttua:
-- Minä koetan tehdä parhaani... Teidän suuria toiveitanne en voi
täyttää, mutta minä teen parhaani.
Alkoi helpottaa.
-- Muuta ei pyydetäkään, selitti Mikkonen, joka riensi ensimäisenä
puristamaan opettajan kättä.
Opintomatkalle lähtijöitä oli Jokirannalla nyt siis kolme. Heidän
välilleen syntyi entistä läheisempi suhde. Juholla oli tärkeimpänä
järjestää urakkamiehilleen Kettumaassa sillä aikaa eräitä töitä.
Kanteleinen pani uudella tilallaan toimeen myöskin raivaustöitä.
Niilolla ei ollut näitä huolia, sillä hänellä ei ollut vielä omaa
taloutta. Mutta talonsa järjestelyjen ohella tutkivat miehet kaikin
kirjallisuutta, mikä selvitteli Tanskan ja Ruotsin pienviljelysoloja,
jotta olisi joku pohja, jolle sitte voisi helpommin havaintonsa
rakentaa.
* * * * *
On huhtikuun ilta. Mikkosen isäntä soittaa viulua. Kolme nuorinta lasta
häärii lattialla leikkipuuhissa. Emäntä vääntää kirnua. Ulkoa kuuluu
nuoren väen nauravia ääniä.
Kaksi vuotta takaperin kaivoi Mikkonen viulunsa kymmenvuotisesta
kätköstään. Niilon viulunääni oli herättänyt rinnassa ikävän. Hän
puhdisti, liimasi, asetti kielet, laittoi jousen. Ja taas lauloi vanha
viulu! Mitä siitä pitivät muut, siitä ei väliä, mutta oma sielu
sävelten kera joutui ikään kuin keinuvaan tilaan... Aivan kuin olisi
ollut lapsuusaikaisessa keinussa... Vielä enemmänkin! Kun sävel soi yli
elämänhuolten ja pettymysten, ohi arkivastuksien ja vanhenemisen
pilvien, toi sieluun sunnuntaita, silloin sai se aina uuden
vaikutusmahdin.
Sydämestään hän soittaa, tuo tummasilmäinen mies nytkin. Ja kirnunsa
takaa katsoo vaimo, kuultelee suu maireessa, katsoo vuorotellen
soittajaa ja lapsia. Huivi on valunut niskaan, rinnasta on röijy auki.
Punakoilla kasvoilla tihkuu hiki.
Isä on lapsia usein soittonsa mukaan marssittanut. Yksi lapsista
huomauttaa:
-- Mars, mars!
Kaikki innostuvat, järjestyvät, pisimmästä lyhimpään, 7-, 5-,
2-vuotiaaseen.
-- Mart, mart, hokii innokkaana pienin, äidin näköinen poika, ja
kihara, leikkaamaton pellavatukka häilähtelee. Poika sovittelee
töppösiä itsekseen sillä aikaa kuin isä etsii säveltä.
Emäntä alottaa kirkkaalla äänellä:
"Suomi armas synnyinmaamme"
Isäntä yhtyy soittamaan. Lapset lähtevät marssimaan. Äiti laulaa. Isän
into nousee, jo kohoo istuviltaan seisoalleen, jalka polkee tahtia.
Lasten askel käy tasaisemmaksi. Äidin ääni soi heleänä yli
kirnunpauhun:
"Taas kun uhkaa pilvi musta
Peittää meidän maat,
Mistä voimaa, uskallusta,
Suomalainen saat?
Luojaas luota, kuolon yöhön
Viel ei kansas jää;
Isäin lailla tartu työhön,
Nosta pystyyn pää!
Isäin lailla tartu työhön,
Nosta, nosta pystyyn pää!"
Ovesta astuvat Kanteleinen ja Niilo, hiljaa, aivan kuin kehottaen:
jatkakaa! Mutta emäntä lopettaa. Isäntä vetelee jousellaan vielä,
hellittää kuitenkin kohta ja käy hymyillen tarjoomaan vieraalle kättä.
Pieni, 2-vuotias Matti yksin tallustaa äskeisen tunnelman vallassa ja
laulaa:
"-- notta, notta pyttyyn pää..."