Eräänä purevan kireänä pakkaspäivänä tapahtui A. C.-yhtiön isossa
kaupassa Dawsonissa, että Lucille Arral viittasi Smoke Bellewiä
tulemaan hänen luokseen myymäläpöydän ääreen.
Smoke noudatti innokkaasti hänen viittaustaan. Dawsonissa ei ollut
miestä, jota Lucille Arralin, Palace Opera Housessa joka ilta
esiintyvän vakinaisen pikkuoopperan laulajattaren, osoittama huomio ei
olisi mairitellut.
"Sesonkimme on nyt lamassa", valitti Lucille, kasvoillaan ihastuttava
nurkuilme, heidän puristettuaan toistensa kättä. "Kokonaiseen viikkoon
ei ole tehty ainoatakaan valtausretkeä. Naamiaiset, jotka Skiff
Mitchellin piti panna toimeen, on lykätty. Kultahiekan hituistakaan ei
ole liikkeessä. Oopperassa ei ole milloinkaan loppuunmyytyä huonetta.
Emmekä ole saaneet postia muusta maailmasta kokonaiseen kahteen
viikkoon. Sanalla sanoen, tämä pikkukaupunkirähjä on ryöminyt
makuusäkkiin ja vetää unta kuin hirsi. Tänne on saatava eloa -- ja sen
voitte te kanssani tehdä. Me jos kukaan kykenemme soittamaan
herätyskelloa. Olen rikkonut välini Wildwaterin kanssa, tiedättehän."
Smoken silmien eteen ilmestyi kaksi näkyä melkein yhtaikaa. Toinen oli
Joy Gastell; toisessa hän näki itsensä Wildwaterin ampumana autiolla
lumilakeudella, jota napaseudun kuu valaisi. Ilmeisesti Smoke ei ollut
aivan halukas "soittamaan kaupunkia hereille" Lucille Arralin kanssa --
sen tämä saattoi hyvin huomata.
"En tarkoita lainkaan sitä, mitä nyt ajattelette, korea kiitos", sanoi
Lucille Arral ivallisesti, naurahti ja muutti sitten ilmeensä
happameksi. "Jos milloin heittäydyn syliinne, täytyy teidän katsella ja
arvostella minua suopeammilla silmillä kuin nyt."
"On ihmisiä, jotka ovat kuolleet sydänhalvaukseen kuullessaan
odottamattoman ilosanoman", sanoi Smoke ulkokultaisesti, sillä hän
tunsi todellista kevennystä.
"Viekastelija", vastasi Lucille Arral rakastettavalla äänellä.
"Olitte kuolla säikähdyksestä. Kuulkaahan nyt, mitä sanon, herra
Bellew: minä en aio mielistellä teitä, ja jos te tohditte ryhtyä minua
mielistelemään, joudutte tekemisiin Wildwaterin kanssa. Te tunnette
hänet. Lisäksi ... en ole todella tehnyt eroa hänestä."
"Jatkakaa arvoitteluanne", hymyili Smoke. "Tunnin kuluttua kenties alan
saada vihiä siitä, mitä tarkoitatte."
"Ei teidän tarvitse arvata, Smoke. Kerron teille kaiken juurta jaksain.
Nähkääs, Wildwater luulee, että olen hylännyt hänet."
"No, oletteko sen tehnyt vai ettekö?"
"En, en ole sitä tehnyt. Tämä vain meidän kesken. Hän luulee minun niin
tehneen. Nostin metelin kuin erojaisiksi, ja se teki hyvää hänelle."
"Mitä osaa minun on esitettävä -- syöttiäkö vai kylänhölmöä?"
"Ei kumpaakaan. Teidän on perustettava eräs liike, saatamme Wildwaterin
naurunalaiseksi, havahdutamme Dawsonin iloon, ja sillä tavoin -- se on
päätarkoitus -- hän saa parannuksentekoon johtavan läksytyksen. Sitähän
kaipaa. Vaikka hän onkin mahtava pösö ja omistaa mainioita valtauksia
niin paljon, ettei tiedä niiden määrää..."
"Ja vaikka hän on kihloissa Alaskan kauneimman tytön kanssa", pisti
Smoke väliin.
"Niin, kiitos, vaikka hän on sitäkin ... niin ei hänen sovi olla niin
korskea. Eilisiltana hänellä oli jälleen kohtauksensa. Peitti
klubisalin lattian kultahiekalla. Vähintään tuhannen dollarin arvosta.
Hän vain avasi kukkaronsa ja sirotteli kullan tanssivien jalkoihin.
Tietenkin olette kuullut siitä puhuttavan."
"Olen, aamulla kuulin. Haluaisinpa olla sen lattian lakaisija. Mutta
muuatta seikkaa en vieläkään ymmärrä. Mitä se minua liikuttaa?"
"Kuulkaahan nyt. Hän on liian lörppö. Purin kihlauksemme, ja nyt hän
kiertää koko maailman ja tekee mielettömyyksiä, aivan kuin olisin
särkenyt hänen sydämensä. Nyt se tulee. Pidän kananmunista."
"Mutta mitä tekemistä kananmunilla ja hyvällä ruokahalulla on tässä
jutussa?" kysyi Smoke.
"Paljonkin, kunhan vain maltatte kuunnella. Pidän kananmunista. Mutta
niitä on vain niukasti täällä Dawsonissa."
"Aivan niin, minäkin tiedän sen. Slavovitshin ravintolalla on runsain
varasto. Kinkkuannos ja muna -- kolme dollaria. Kinkku ja kaksi munaa
-- viisi dollaria. Munan hinta on siis kaksi dollaria. Ja vain
keikarien ja Arralien ja Wildwaterien kannattaa niitä syödä."
"Wildwater pitää myöskin kananmunista", jatkoi Lucille Arral. "Mutta
siitä ei ole kysymys. Minä pidän niistä. Syön aamiaista joka päivä
kello yhdeltätoista Slavovitshilla. Syön aina kaksi kananmunaa." Hän
vaikeni tarkoituksellisesti. "Ajatelkaahan, että joku voi ostaa kaikki
munat!"
Hän odotti, ja Smoke katseli häntä ja myönsi ihaillen mielessään, että
Wildwaterilla oli hyvä maku.
"Te ette kuuntele", sanoi Lucille Arral.
"Jatkakaa", vastasi Smoke. "Tunnustan rikkomukseni. Mitä minun on
vastattava?"
"Olette hidasälyinen! -- Te tunnette Wildwaterin. Kun hän näkee minun
kaihoavan kananmunia -- osaan näyttää kaihoisalta -- mitä hän silloin
tekee?"
"Vastatkaa itse. Jatkakaa."
"Nähkääs, hän lähtee ja etsii käsiinsä miehen, joka on muodostanut
munatrustin. Hän ostaa trustin, maksoi mitä maksoi. Kuvaelma: Minä
tulen Slavovitshille kello yhdeltätoista. Wildwater istuu viereisessä
pöydässä. Hän pitää kunnia-asiana olemista nimikkopaikallaan. 'Kaksi
kananmunaa', sanon tarjoilijalle. -- 'Olen pahoillani, neiti Arral',
sanoo tarjoilija, 'kananmunat ovat loppuneet'. -- Silloin Wildwater
huutaa karjahtelevalla karhunäänellään: 'Tarjoilija, kuusi pehmeäksi
keitettyä munaa.' -- Ja tarjoilija sanoo: 'Heti, herra', ja tuo munat.
Uusi kuvaelma: Wildwater silmäilee minua, ja minä olen kuin solvaistu
jääpuikko ja kutsun tarjoilijaa. 'Olen pahoillani, neiti Arral', sanoo
hän, 'mutta nuo kananmunat ovat herra Wildwaterin. Nähkääs neiti, hän
omistaa ne.' Uusi kuvaelma: Wildwater on kuin voitollinen sankari,
koettaa parhaansa mukaan näyttää viattomalta ja syö kuusi
kananmunaansa.
"Jälleen uusi kuvaelma: Slavovitsh itse asettaa eteeni kaksi
käristettyä kananmunaa ja sanoo: 'Herra Wildwaterilta, neiti.' Mitä
saatan tehdä? Mitä muuta kuin hymyillä Wildwaterille, ja sen jälkeen
teemme luonnollisesti sovinnon, ja hän arvelee selvinneensä huokealla,
jos hänen on täytynyt maksaa kymmenen dollaria jok'ainoasta
trustimunasta."
"Jatkakaa, jatkakaa", sanoi Smoke innostuneena. "Millä asemalla minun
on hypättävä salamatkustajaksi junaan, tai minkä vesisäiliön luona
minut potkaistaan pelistä?"
"Teitä ei potkaista lainkaan pois. Te ajatte munajunassa aina
pääteasemalle asti. Te perustatte sen munatrustin. Teette sen nyt heti,
tänä päivänä. Saatte ostetuksi jok'ainoan Dawsonissa olevan kananmunan
ja myydyksi ne Wildwaterille melkein millä voitolla tahansa. Ja sitten,
jälkeenpäin, annamme tarinan salaisen punalangan paljastua. Wildwater
joutuu naurunalaiseksi, ja hänen korskeutensa hiukan talttuu. Te ja
minä niitämme kunnian siitä. Te ansaitsette sievoiset rahat. Ja Dawson
havahtuu hartaisiin naurajaisiin. Luonnollisesti -- jos pidätte
yritystä liian uhkarohkeana, minä annan kultahiekan trustin
perustamiseksi."
Viimeinen lause oli liikaa Smokelle. Koska hän oli vain tavallinen
länsimaalainen, jolla on omat merkilliset päähänpiintymänsä rahoista ja
naisista, hylkäsi hän halveksien Lucille Arralin tarjoaman kultahiekan.