"Ptruu!" huusi Smoke koirilleen ja viskautui koko ruumiineen
ohjaustankoa painamaan saadakseen reen pysähtymään.
"Mikä sinulla nyt on?" murahti Shorty. "Eihän sinun täällä tarvitse
pelätä pulahtavasi veteen."
"Ei tarvitse, mutta katsohan jalanjälkiä tuolla oikealla", vastasi
Smoke. "Luulin, ettei näillä main talvehtisi ketään."
"Ne ovat ensimmäiset ihmisjäljet, jotka täällä Nordbeskassa olemme
tavanneet", virkkoi Shorty tarkastellen tietä, joka oli melkein
kokonaan hautautunut pari jalkaa paksuun nietokseen ja erosi
kohtisuorasti joesta suuntautuen sitten pienen lännestä tulevan joen
suulle. "Siitä on nähtävästi kulkenut kauan aikaa sitten joku
saalistaan vetävä metsästäjä."
Smoke lakaisi kädellään kevyttä lunta, aprikoi hetken, lakaisi jälleen
ja lakkasi taas hetkeksi. "Ei", sanoi hän. "Tästä on kulkenut väkeä
kumpaankin suuntaan, mutta viimeksi ylös tuonne joelle. Keitä ne
lienevätkin, ne ovat nyt siellä -- se on aivan varmaa. Ketään ei ole
kulkenut tästä moneen viikkoon. Mitä ne mahtanevat tehdä siellä koko
ajan? Senpä juuri tahtoisin tietää."
"Ja minä tahtoisin tietää, mihin yövymme", sanoi Shorty ja silmäili
epäilevästi luoteista taivaanrantaa, missä iltapäivänhämärä oli
pimenemässä yöksi.
"Seurataan jälkiä tuonne joelle", sanoi Smoke. "Siellä on runsaasti
polttopuuta. Voimme leiriytyä milloin tahansa."
"Mutta ajattele muonavarojamme! Ajattele koiria!" tenäsi Shorty.
"Ajattele ... no, all right, menköön syteen tai saveen. Tahtosi
tapahtukoon."
"Se ei pitennä matkaa päivälläkään", vakuutti Smoke. "Siitä tulee
kenties vain mailin lisäys."
"Ihmiset ovat kuolleet mailia lyhyemmilläkin matkoilla", vastasi Shorty
ja ravisti päätään synkän alistuvasti. "Mutta minkäs sille voi, että
maailmassa on murheitakin. Jaloillenne, senkin arkakäpälät --
jaloillenne! Hei, Bright! Hei!"
Johtajakoira totteli, ja koko valjakko alkoi ponnistella eteenpäin
pehmeässä lumessa.
Se oli raskasta työtä. Sekä miehet että koirat olivat eläneet monta
päivää niukalla ruoalla eivätkä olleet oikeissa voimissaan. He
noudattelivat tosin joen äyrästä, mutta se oli niin jyrkkä, että kulku
oli yhtämittaista vaivalloista kapuamista. Ja korkeat kallioseinämät
puristuivat pian niin lähelle toisiaan, että heidän matkansa kävi
ahtaan rotkon pohjaa pitkin. Illan hämärä muuttui korkeiden vuorten
välissä melkein pimeäksi.
"Tämä on sadin", sanoi Shorty. "Kaikki näyttää epäilyttävältä. Pohja on
ontto. Täällä ei meille kunnian kukko laula."
Smoke ei vastannut, ja puoli tuntia he ponnistelivat ääneti eteenpäin.
"Minä kuulen nyt kuiskauksia omasta kallostani", sanoi Shorty viimein.
"Kuulen aivan selvästi ääniä, ja sanon sinullekin, mitä ne puhuvat, jos
kuunnella tahdot."
"Anna kuulua", sanoi Smoke.
"Niin, ne sanovat suoraan, ettemme milloinkaan pääse tältä rotkotieltä,
emme monessakaan päivässä. Jäämme tänne virumaan, vieläpä hyvin
pitkäksi aikaa."
"Eivätkö ne puhu mitään muonasta?" kysyi Smoke jurosti. "Meillä ei ole
evästä moneksi päiväksi."
"Eivät hiiskahdakaan siitä. No, ehkäpä silti selviydymme. Mutta yhden
seikan sanon sinulle, Smoke, suoran ja selvän. Syön koirista minkä
tahansa, mutta Brightiä en. Sen minä rauhoitan. Sitä en saata pettää."
"Piristyhän, poikaseni", sanoi Smoke toiveikkaasti. "Minun vihjeelläni
on nyt sananvuoro. Se vakuuttaa minulle, ettei ainoatakaan koiraa
tarvitse syödä, vaan että me kaikki kohennumme lihaviksi ja pulskiksi
jälleen, joko pistäen poskeemme hirven tai peuran tai paistettuja
viiriäisiä."
Shorty niiskautti ylenkatseellisesti, ja taas tuli neljännestunnin
vaitiolo.
"Kas niin, siinä on ensimmäinen murheen merkki", sanoi Smoke ja osoitti
eteensä lumeen.
Shorty jätti ohjaustangon ja tuli hänen luokseen, ja kumpikin jäi
katselemaan tiellä makaavaa miehen ruumista.
Mies oli kyljellään, kuoliaaksi jäätyneenä ja jäykkänä. Ruumiin päällä
ei ollut lunta, niin että se ilmeisesti ei ollut maannut siinä pitkää
aikaa.
"Oli yleinen lumisade kolme päivää sitten", sanoi Shorty.
Smoke nyökkäsi, kumartui kuolleen puoleen, käänsi sitä hiukan ja
osoitti luodinreikää ohimossa. Hän silmäili ympärilleen ja nyökäytti
päätään lumessa olevaa revolveria kohti.
Sadan metrin päässä he tapasivat toisen ruumiin, joka makasi suullaan
tiellä. "Kaksi seikkaa on selvänä", sanoi Smoke. "Ne ovat lihavia.
Kyseessä ei siis ole nälänhätä. Eivätkä ne ole löytäneet mitään
erikoista, muuten ne eivät olisi tehneet itsemurhaa."
"Jos ovatkaan sitä tehneet", epäili Shorty.
"Varmasti ovat tehneet. Täällä ei ole kenenkään muun jälkiä kuin
heidän, ja kummankin kasvoissa on ruudinsavua." Smoke astui askelen
sivulle ja osoitti kenkänsä kärjellä revolveria, joka oli painunut
kuolleen alle lumeen.
"Minusta tuntuu, ettemme ole vielä kunnolla alussakaan. No, entä miksi
nuo molemmat lihavat veijarit ovat ottaneet itsensä hengiltä?"
"Kun olemme saaneet sen tietää, silloin on meillä selko koko
tarinasta", vastasi Smoke. "Jatketaan matkaa. Pimenee."
Oli pilkkopimeä, kun Smoken lumikengät törmäsivät ruumiiseen, niin että
hän kompastui. Hän kaatui poikittain rekeen, jossa oli vielä toinen
ruumis. Ja kun hän oli pudistanut lumen niskastaan ja raapaissut
tikulla tulta, he näkivät kolmannen ruumiin, joka makasi viltteihin
käärittynä puoleksi kaivetun haudan partaalla. Ennen tikun sammumista
he havaitsivat vielä puolikymmentä hautaa.
"Huh-huh!" sanoi Shorty väristen. "Itsemurhaajaleiri. Jok'ainoa hyvässä
lihassa. Ne ovat varmasti hengettöminä -- koko seurue."
"Ei, katsohan tuonne", Smoke tähysti pientä, kauempaa tieltä tuikkivaa
tulta. "Ja tuolla on toinen tuli -- ja tuolla kolmas. Tule, mennään
sinne."
Enempää ruumiita he eivät tavanneet tiellä, ja vaellettuaan muutamia
minuutteja kovaksitallattua tietä he saapuivat leiriin.
"Niitä on koko seurakunta", kuiskasi Shorty. "Ainakin kaksikymmentä
hirsimajaa. Eikä ainoatakaan koiraa. Eikö se ole kummallista?"
"Se selittää asian", kuiskasi Smoke innostuneena vastaukseksi. "Tämä on
Laura Sibleyn retkikunta. Etkö muista? Ne tulivat viime syksynä Yukonia
ylös 'Port Townsendissa'. Jatkoivat levähtämättä matkaansa Dawsoniin.
Höyrylaivan on täytynyt laskea heidät maihin tämän joen suuhun."
"Tosiaan, nyt muistan. Ne olivat mormoneja."
"Eivät, vaan vegetariaaneja, kasvissyöjiä." Smoke hymähti. "Ne eivät
tahtoneet syödä lihaa eivätkä käyttää vetokoiria."
"No, ja seuraukset alkavat ilmetä. Minä tiesin, että heissä oli jotakin
hassua. Ja samainen Laura Sibley oli ottanut viedäkseen heidät suoraan
sellaiselle paikalle, että jok'ainoasta tuli miljoonamies."
"Niin, hän oli heidän tietäjättärensä -- näki näkyjä ja ennusti."
"St -- kuuntele!"
Shorty ojensi kättään pimeässä ja töytäisi Smokea hiljaa kylkeen, ja
kumpikin kuuli kumeata, pitkäveteistä ähkymistä eräästä majasta. Ennen
kuin se oli vaimennut, alkoi samanlaista kuulua toisesta hökkelistä ja
sitten kolmannesta... Siihen huokailuun tuntuivat sisältyvän kaikki
inhimillisen kurjuuden sävelet. Se kuulosti salaperäiseltä ja kaamealta.
Smoke koputti erään valaistun majan oveen, ja Shorty seurasi häntä
tupaan, kun he kuulivat jonkun ähkäisevän: "Sisään!" Tupa oli kurja,
hirsistä kyhätty, sammalilla tilkitty, lattia sahajauhon ja
höylänlastujen peitossa. Valonlähteenä oli hylkeenrasvalamppu, ja he
saattoivat erottaa neljä makuulavaa; kolmella niistä oli miehiä, jotka
nyt lakkasivat ähkymästä ja suuntasivat katseensa heihin.
"Mikä on?" kysyi Smoke eräältä mieheltä, jonka huovat eivät riittäneet
peittämään hänen leveitä hartioitaan ja lihaksikasta ruumistaan -- kun
hänen kasvonsa taas olivat sisäänpainuneet ja silmissä paloi tuskaisa
hehku. "Rokkoko? Vai mitä se on?"
Vastaukseksi mies osoitti suutaan ja levitti mustia, turvonneita
huuliaan. Smoke peräytyi.
"Keripukkia", mutisi hän Shortylle, ja mies vahvisti päännyökäyksellä
otaksuman oikeaksi.
"Onko teillä runsaasti muonaa?" kysyi Shorty.
"On kyllä", vastasi eräällä toisella lavitsalla oleva mies. "Ottakaa
itsellenne. Täällä on suuria määriä. Varastovaja on sivuseinämällä.
Menkää sinne."
Jokaisessa majassa, missä he illalla kävivät, oli tilanne
samanlainen. Koko leiri sairasti keripukkia. Siellä kuului olevan
kymmenkunta naista, mutta näitä ei näkynyt. Alkuaan siellä oli ollut
yhdeksänkymmentäkolme miestä ja naista. Mutta kymmenen oli kuollut ja
kaksi oli kadonnut äskettäin. Smoke kertoi tavanneensa heidät ja
ilmaisi hämmästyksensä sen johdosta, ettei kukaan ollut käynyt
etsimässä heitä edes sen pienen taipalen takaa, missä he olivat.
Erikoisesti kummastutti häntä ja Shortya leirin asukasten saamattomuus.
Heidän majoissaan vallitsi siivottomuus ja epäjärjestys. Ei mitään
keskinäistä avuliaisuutta. Kullakin tuvalla oli omat huolensa ja
koettelemuksensa, ja he eivät enää vaivautuneet edes kuolleitaan
hautaamaan.
"Tämä on melkein kauheata", sanoi Smoke Shortylle. "Paljon heittiöitä
ja laiskajaakkoja olen kyllä nähnyt, mutta en milloinkaan näin monta
yhdellä kertaa. Kuulit, mitä he sanoivat. Eivät ole panneet rikkaa
ristiin turhan takia. Minä lyön vetoa siitä, etteivät ne milloinkaan
ole edes pesseet kasvojaan. Ei ole ihme, että ne ovat saaneet
keripukin."
"Mutta kasvissyöjäinhän ei pitäisi saada keripukkia", tenäsi Shorty.
"Suolaisen lihan syöjiinhän sen väitetään tarttuvan. Ja nämä eivät syö
milloinkaan lihaa, eivät suolaista tai tuoretta eivätkä raakaa tai
keitettyä."
Smoke pudisti päätään. "Tiedän sen. Ja senkin, että kasvisruoka
parantaa keripukin. Mitkään lääkkeet eivät auta. Vihannekset, varsinkin
perunat, ovat ainoa parannuskeino. Mutta muista eräs seikka, Shorty:
tässä ei ole kysymys teoriasta, vaan tosiasiasta. Kaikilla näillä
kasvissyöjillä on tosiaankin keripukki."
"Se on tarttuvaa."
"Ei, sen verran lääkärit kyllä tietävät. Se ei tartu. Se tulee
itsestään. Keripukin saa, jos verestä puuttuu tiettyjä kemiallisia
aineksia, eikä näitä kemiallisia aineksia saada pulvereista ja
lääkepulloista, vaan vihanneksista."
"Mutta nämä ihmiset eivät syö mitään muuta kuin ruohoja", murahteli
Shorty. "Ja kumminkin heillä on tauti -- pahimmassa asteessaan. Se
osoittaa, että sinä olet väärässä, Smoke. Sinä puolustat teoriaa, mutta
tässä on tosiseikka, mikä lyö teoriasi kerrassaan laudalta. Keripukki
on tarttuvaa, siksi nämä kaikki ovat sen saaneet, ja päällepäätteeksi
kirotun tarttuvaa. Mekin molemmat sen saamme, jos pitkitämme tätä
maleksimistamme täällä leirissä. Huh-huh! Minä aivan jo tunnen
basillien ryömiskelevän ruumiissani."
Smoke nauroi epäilevästi ja koputti erään majan oveen. "Täällä on
varmaankin asiat samalla kannalla", sanoi hän. "Tulehan mukaan siitä.
Meidän on tutustuttava tilanteeseen."
"Mitä haluatte?" kuului terävä naisenääni.
"Tavata teitä", vastasi Smoke.
"Keitä te sitten olette?"
"Kaksi lääkäriä Dawsonista", tokaisi Shorty, mikä ajattelemattomuus
aiheutti hänelle töytäyksen rintaan Smoken kyynärpäästä.
"Emme tahdo tavata minkään maan lääkäreitä", sanoi nainen äänellä, joka
värisi ja vapisi tuskasta ja suuttumuksesta. "Menkää tiehenne. Hyvästi.
Emme luota lääkäreihin."
Smoke nosti linkkua, avasi oven ja astui sisään. Neljä naista neljällä
lavitsalla lakkasi ähkymästä ja huokailemasta kääntyen tuijottamaan
tulijoita. Kaksi oli nuorta, kapeakasvoista, kolmas iäkkäämpi, hyvin
roteva nainen, ja neljäs, jonka Smoke äänestä tunsi äskeiseksi
puhujaksi, oli laihin ja hentoisin hänen näkemistään ihmissuvun
edustajista. Hän sai pian tietää, että nainen oli Laura Sibley,
loveenlankeava ennustajatar, joka oli järjestänyt retkikunnan Los
Angelesissa ja johtanut sen tänne Nordbeskan kuolemanleiriin.
Keskustelu, joka nyt alkoi, oli kiivas. Laura Sibley ei luottanut
lääkärien apuun. Onnettomuuden kukkuraksi hän oli melkein kadottanut
itseluottamuksensakin.
"Miks'ette lähettänyt apua noutamaan?" kysyi Smoke, kun nainen
hengästyneenä ja uupuneena lopetti pitkän sanatulvansa. "Stewart
Riverin rannalla on leiri, ja täältäkin käsin voi kahdeksassatoista
päivässä saada koko Dawsonin liikkeelle."
"Minkä tähden Amos Wentworth ei lähtenyt?" kysyi nainen melkein
hysteerisen vihaisesti.
"En tunne sitä herraa", vastasi Smoke. "Mitä hän puuhaa?"
"Ei mitään. Hän on ainoa, joka ei ole saanut keripukkia. Ja miksi hän
ei ole saanut keripukkia? Sen kerron teille. Ei, en puhu siitä." Nainen
puristi huulensa niin tiukasti yhteen, että Smoke oli erottavinaan
niiden läpi sekä hampaat että hampaanjuuret. "Ja mitä se olisi
hyödyttänyt? Enpä tiedä. En ole idiootti. Varastohuoneemme ovat täynnä
kaikenlaisia hedelmämehuja ja säilykevihanneksia. Olemme paremmin kuin
mikään muu Alaskan leiri varustetut vastustamaan keripukkia. Ei ole
olemassa säilykevihannes- tai juurikasvilajia, jota meillä ei olisi
runsaita määriä."
"Siinä sen nyt kuulet, Smoke", kerskasi Shorty. "Eikä tämä ole teoriaa,
vaan tosiseikka. Sinä puhut kasvisruokaparannuksesta. Tässä näet
kasvissyöjiä -- mutta missä on parannus?"
"Tämä on selittämätöntä, mikäli ymmärrän", myönsi Smoke. "Olen nähnyt
keripukkia -- yksinäisiä tapauksia siellä täällä, mutta milloinkaan en
ole nähnyt koko leirin siihen sairastuneen. Nyt meidän on autettava
vointimme mukaan näitä ihmisiä, mutta ensin meidän on leiriydyttävä ja
huolehdittava koirista. Palaamme huomisaamuna, hm ... rouva Sibley."
"_Neiti_ Sibley", tiuskaisi nainen. "Mutta jos ryhdytte, nuoret
miehet, harjoittamaan joitakin lääkärien temppuja täällä, ammun
haulipanoksen nahkaanne."
"Tuo hurskas ennustajatar on ihastuttava", nauroi Smoke haparoidessaan
Shortyn kera pimeässä tyhjälle hirsimajalle.
Majassa oli ilmeisesti asunut kaksi miestä vielä aivan äskettäin, ja
kumppanukset tulivat siihen vakaumukseen, että ne olivat olleet heidän
tiellä tapaamiaan itsemurhaajia. He tarkastivat yhdessä varastovajan ja
näkivät siellä tavattomia määriä erilaisia ravintoaineita, säilykkeiksi
laitettuja, jauhettuja, kuivattuja ja höyryssä paahdettuja.
"Mikä kumma heihin on ajanut keripukin?" ihmetteli Shorty ja veti
valoon käärön munajauhetta ja toisen italialaisia herkkusieniä. "Ja
katsohan tänne! Ja tänne!" Hän nosteli näkösälle tomaatti- ja
vehnäjauhorasioita ja öljymarjasäilykepulloja. "Vieläpä tuo
jumalallinen viettelijätärkin sai keripukin. Mitäs sanot siitä?"
"Johtajatar", oikaisi Smoke.
"Viettelijätär", uudisti Shorty. "Eikö hän juuri vietellyt heitä tänne
hornanrotkoon?"