Sixty Milesta alkavalla taipalella Smokella oli lähinnä kehnoin
valjakkonsa. Ja vaikka matka oli hyvää, oli hän pannut näille koirille
vain viisitoista mailia. Kahdelle viimeiselle välille oli Smoke
valinnut parhaat koiransa. Sitka-Charley itse odotti häntä kahdeksan
malemutin kanssa, ja loppumatkalle, jota oli viisitoista mailia, oli
hänellä oma valjakkonsa -- se valjakko, joka hänellä oli ollut kaiken
talvea ja joka oli ollut hänen kanssaan Surprise-järveä etsimässä.
Ne kaksi miestä, jotka olivat ajaneet yhteen Sixty Milen luona ja
jääneet, eivät enää tavoittaneet häntä. Mutta toisaalta ei hänkään
tavoittanut ainoatakaan niistä kolmesta, jotka olivat vielä edellä.
Hänen koiransa olivat halukkaita yrittämään. Pienillä kehotuksilla ne
sai juoksemaan minkä pääsivät. Mutta niillä ei ollut kylliksi voimaa
eikä vauhtia. Smoke ei voinut tehdä muuta kuin maata suullaan ja antaa
mennä. Mailin toisensa jälkeen hän kiiti. Ainoastaan jalasten suhina ja
narina kuului hänen korviinsa. Melkein koneellisesti hän pysytteli
paikallaan, kun reki syöksyi eteenpäin ja kohahteli puoliksi
töyssypaikoissa tai siristeli lennähdellen mutkissa. Hänen mieleensä
kuvastuivat kolmet kasvot ilman tiettyä syytä: Joy Gastellin uljaat ja
hymyilevät, Shortyn uupuneet ja tappelussa vammoja saaneet ja John
Bellewin arpiset ja jäykät, niin tunteettoman ankarat kuin rautaan
valettu kuva. Ja toisin ajoin Smokella oli halu huutaa ääneensä, laulaa
hurjan iloisia riemulauluja silloin, kun muisti "Aallon" toimituksen ja
San Franciscon kertomussarjan, jonka hän oli jättänyt kesken samaten
kuin muut noiden tyhjien päivien joutavat asiat.
Harmaa aamuhämärä teki tuloaan, kun hän vaihtoi väsyneet koiransa
kahdeksaan virkeään malemutiin. Sitka-Charley huusi Smokelle, missä
järjestyksessä edellä olevat kilpailijat menivät. Iso-Olaf oli
ensimmäisenä, Arizona-Bill oli toinen ja von Schroeder kolmas. He
olivat koko seudun kolme parasta. Jo ennen kuin Smoke oli lähtenyt
Dawsonista, olivat tavanmukaisten vetojen lyöjät asettaneet heidät
tuohon järjestykseen. Heidän kilpaillessaan miljoonasta toiset olivat
lyöneet puoli miljoonaa vetoja kilpailun tuloksesta. Smoken puolesta ei
kukaan ollut lyönyt. Hänen useista tunnetuista urotöistään huolimatta
häntä pidettiin vielä _chechaquona_, aloittelijana, jolla oli
paljon oppimista.
Kun päivänvalo vahveni, Smoke huomasi edellään ajavan reen, ja puolen
tunnin kuluttua hänen valjakkonsa juoksi ihan sen kintereillä. Smoke ei
tuntenut ajajaa, ennenkuin tämä käänsi päänsä ja tervehti. Se oli
Arizona-Bill. Von Schroeder oli siis varmasti ajanut hänen ohitsensa.
Kovaksi poljettu tie kulki pehmeän lumen keskellä. Se oli niin kapea,
ettei siitä päässyt sivu. Smoken täytyi ajaa toinen puolituntia
jäljessä. Sitten he nousivat jääröykkiöiden muodostamalle ylänteelle ja
laskivat sieltä tasaiselle jäälle, jossa oli monta vaihtopaikkaa ja
lumi poljettu laajalla alalla. Smoke nousi polvilleen, heilutteli
ruoskaansa, huuteli ja ajoi rinnalle. Hän pani merkille, että
Arizona-Billin oikea käsivarsi roikkui hervotonna ja että Billin oli
pakko käyttää ruoskaa vasemmalla kädellä. Siten hänellä ei ollut kättä,
millä olisi pitänyt kiinni, ja hänen oli usein lakattava heiluttamasta
piiskaa ja estettävä itsensä putoamasta. Smoke muisti kahakan, mikä oli
ollut joen uomassa numero kolmen alapuolella, ja ymmärsi. Shortyn
antama ohje oli ollut oikea.
"Miten on käynyt?" kysyi Smoke, kun alkoi mennä edelle.
"En tiedä", vastasi Arizona-Bill. "Luulen, että olkavarsi meni pois
sijoiltaan siellä ahdingossa."
Hän jätätti hyvin hitaasti, mutta kun viimeinen vaihtopaikka alkoi
näkyä, hän oli hyvin puoli mailia jäljessä. Smoke näki jo edellään
Ison-Olafin ja von Schroederin. He olivat siellä kuin yhdessä nipussa.
Smoke nousi taasen polvilleen ja pani väsyneet koirat menemään
sellaista kyytiä kuin voi panna ainoastaan mies, jolla on vaistomainen
taito käsitellä koiria. Hän sai von Schroederin reen aivan kiinni, ja
siinä järjestyksessä nuo kolme rekeä syöksyivät jääkasauman toisella
puolella alkavalle tasaiselle taipalelle, jossa oli odottamassa monta
miestä ja monta koiravaljakkoa. Dawson oli viidentoista mailin päässä.
Von Schroeder, jolla oli kymmenen mailin välimatkat, oli vaihtanut
koiria tullessaan viiden mailin päässä ja sai vaihtaa taas viisi mailia
tuonnempana. Hän siis jatkoi matkaa ja antoi koirien mennä täyttä
vauhtia. Iso-Olaf ja Smoke tekivät vaihdon lennossa, ja heidän uudet
koiransa ottivat heti takaisin, mitä paroni oli voittanut. Iso-Olaf
pääsi edelle ja Smoke seurasi kapealla tiellä ihan takana.
"Toistaiseksi hyvä, mutta ei vielä kyllin hyvä", mukaili Smoke
itsekseen erästä Spencerin lausetta.
Hän ei pelännyt enää von Schroederiä, joka oli jo takana. Mutta edessä
oli seudun suurin koirilla-ajaja. Ison-Olafin ohitse meno näytti
mahdottomalta. Monta kertaa, yhä uudelleen Smoke sai hoputetuksi
etumaisen koiransa melkein Olafin reen kannoille, mutta joka kerta Olaf
keksi keinonsa ja livahti pois alta. Smoke tyytyi sitten samaan
vauhtiin ja roikkui mukana hellittämättä.
Kolmen mailin päässä Dawsonista tapahtui jotakin. Smoken hämmästykseksi
Iso-Olaf nousi seisomaan ja alkoi siimalla ja kirouksilla puristaa
koiristaan viimeisenkin unssin voimaa. Se oli hyökkäys, joka olisi
pitänyt varata viimeiselle sadalle yardille, sen sijaan että se nyt
alkoi kolmen mailin päässä lopusta. Vaikka se oli suorastaan koirien
tappamista, niin seurasi Smoke esimerkkiä. Hänen oma valjakkonsa oli
oivallinen. Se oli ollut kovemmalla ja oli paremmassa kunnossa kuin
mitkään muut Yukonin koirat. Smoke oli sitä paitsi raahustellut niiden
kanssa, syönyt ja maannut niiden kanssa. Hän tunsi jokaisen niistä
tarkasti ja tiesi, miten älykäs eläin suostutellaan ja siltä
puserretaan viimeisin ja pienin tilkkakin auliutta.
He huristivat pienen jääröykkiöiden muodostaman ylänteen yli ja
laskivat tasaiselle taipalelle. Iso-Olaf oli tuskin viittäkymmentä
jalkaa edellä. Sivulta tulla tupsahti reki ja alkoi painaa Olafia
kohti. Smoke käsitti nyt, miksi Iso-Olaf oli rynnistänyt niin
tuhoisasti. Hän oli koettanut saada etumatkaa voidakseen vaihtaa
valjakon. Tuo uusi valjakko, jonka piti lennättää hänet vinhasti
perille, oli hänen salassa järjestämänsä. Muille se oli yllätys. Nekään
miehet, jotka olivat lyöneet vetoa hänen puolestaan, eivät olleet
tietäneet siitä mitään.
Smoke ajoi vimmatusti päästäkseen rekien vaihdon aikana ohi. Hän sai
koiransa pinnistämään niin kovasti, että tuo viidenkymmenen jalan
välimatka hupeni. Hoputellen huudoilla ja läiskytellen piiskalla hän
pääsi rinnalle siten, että hänen johtokoiransa oli Ison-Olafin
aisakoiran kohdalla. Toisella sivulla oli rinnakkain Olafille
vaihdettava valjakko. Vauhdin ollessa sellainen ei Iso-Olaf uskaltanut
heittäytyä sen rekeen.
Iso-Olaf koetti hyökätä edelle ja sai koiransa menemään kovin komeasti,
mutta Smoken johtokoira pysyi yhä vielä Ison-Olafin aisakoiran
rinnalla. Nuo kolme rekeä kiitivät ja syöksyivät puoli tuntia
rinnatusten. Tasainen taival läheni jo loppuaan, kun Iso-Olaf teki
vaihdon. Kun nuo lentävät reet käännähtivät toisiaan kohti, hän
hyppäsi, ja samalla hetkellä hän oli polvillaan hoputtamassa ruoskalla
ja huudoilla uusia koiria hyökkäämään.
Mies ei ole voitettu, ennen kuin on voitettu, päätteli Smoke. Ei mikään
muu niistä valjakoista, joilla Smoke oli ajanut sinä yönä, olisi voinut
kestää sellaista murhaavaa vauhtia eikä pysyä uusien koirien mukana --
ei mikään muu valjakko kuin tämä. Vauhti oli kuitenkin uuvuttava, ja
kun he alkoivat kiertää Klondyke Cityn sivulla olevaa jyrkännettä,
saattoi Smoke huomata, että hänen koiriensa voimat alkoivat vähetä.
Hänen koiransa jätättivät melkein huomaamatta. Iso-Olaf etääntyi niistä
askel askelelta ja oli parikymmentä yardia edellä.
Klondyke Cityn väestöä oli kokoontunut jäälle. Kuului valtavia
eläköönhuutoja. Klondyke-joki laski siellä Yukoniin, ja puolen mailin
päässä Klondyken toisella puolella oli pohjoisella rannalla Dawson.
Smoke näki vilahdukselta reen, joka syöksyi häntä kohti. Hän tunsi sitä
vetävät komeat koirat. Ne olivat Joy Gastellin. Ja Joy Gastell ajoi
niitä. Hänen oravannahkaiseen parkaansa kiinnitetty päähine oli sysätty
alas taakse. Hänen veistokuvankaltaiset soikeat kasvonsa kuvastuivat
hänen tuuheita hiuksiansa vasten. Hän oli heittänyt käsineet pois, ja
hän hoiteli paljain käsin ruoskaa ja rekeä.
"Hypätkää!" huudahti Joy, kun hänen johtokoiransa murisi Smoken
koiralle.
Smoke heittäytyi rekeen hänen taakseen. Reki nytkähti kovasti Smoken
ruumiin painosta, mutta Joy pysyi polvillaan yhä ja heilutti
piiskaansa.
"Hei, hip, hop! Lentoon, lentoon!" huuteli Joy ja koirat ulvahtivat ja
haukahtelivat innoissaan.
Ja kun johtokoira oli päässyt Ison-Olafin reen perän viereen ja
työntäytyi tuuma tuumalta rinnalle, joutui Dawsonin rannalla oleva
suuri väkijoukko haltioihinsa. Väkijoukko oli tosiaan suuri, sillä
miehet olivat heittäneet kaikissa huuhtomoissa työkalunsa syrjään ja
lähteneet katsomaan kilpailun päättymistä.
"Kun otatte johdon, niin hyppään pois!" huusi Joy olkansa yli.
Smoke koetti tehdä vastaväitteitä.
"Ja olkaa varuillanne isossa mutkassa, joka on puolitiessä rantaäyrästä
ylös mentäessä", varoitti Joy.
Nuo kaksi valjakkoa syöksyivät rinnakkain. Ruoskan ja huutojen avulla
piti Iso-Olaf vielä minuutin puoliaan. Sitten alkoi Joyn johtokoira
päästä hitaasti ohi, tuuman kerrallaan.
"Olkaa valmiina!" huusi Joy Smokelle. "Lähden minuutin päästä. Ottakaa
ruoska."
Kun Smoke nosti kätensä ottaakseen ruoskan, hän kuuli Ison-Olafin
huutavan varoituksen, mutta se tuli liian myöhään. Hänen johtokoiransa
oli kiukustunut siitä, että toiset olivat menossa ohi, ja heittäytyi
sivulle hyökätäkseen niiden kimppuun. Se iski hampaansa Joyn
johtokoiran kylkeen. Kilpailevat koirat lensivät toistensa kurkkuihin
kiinni. Reet törmäsivät taistelevien elukkain päälle ja menivät nurin.
Smoke kapusi jaloilleen ja koetti nostaa Joyn pystyyn. Joy työnsi
kuitenkin hänet pois ja huudahti:
"Menkää!"
Iso-Olaf oli jo viisikymmentä jalkaa edellä. Hänellä oli aikomus
voittaa vielä kilpailu. Smoke totteli, ja kun he molemmat saivat
jalkansa Dawsonin rannalle, hän oli Olafin kantapäillä. Mutta Iso-Olaf
painalsi rantaa ylös suurenmoisesti ja pääsi kymmenkunta jalkaa edelle.
Kullanrekisteröimiskonttoriin oli mentävä pääkatua viiden korttelin
matka, Katu oli täynnä väkeä, kuin olisi ollut juhlakulkue
katsottavana. Smoken ei ollut tällä kertaa helppo saavuttaa
jättiläismäistä vastustajaansa. Kun hän sitten saavutti, ei hän kyennyt
menemään ohi. Rinnatusten he juoksivat kapeata kujaa, joka oli
turkkeihin puettujen ja hurraavien miesten muodostaman kahden seinän
välissä.
Jos koirilla oli ollut murhaava vauhtinsa, niin kyllä oli uuvuttava
miehilläkin. Mutta hepä kilpailivatkin miljoonasta dollarista ja
Yukonin seudun suurimmasta kunniasta. Tällä viimeisellä vimmatulla
taipalella Smoke sai ulkopuolelta ainoastaan yhden vaikutelman: hän
kummasteli, että Klondykessa oli niin paljon ihmisiä. Hän ei ollut
nähnyt niitä koskaan tätä ennen yhtaikaa.
Smoke tunsi jäävänsä pakosta jälkeen, ja Iso-Olaf juoksikin pitkän
askelen matkan edellä. Smokesta tuntui myös, että hänen sydämensä oli
pakahtua. Samalla hän oli menettänyt tajunnan siitä, että hänellä oli
jalat. Hän tunsi vain, että ne heiluivat hänen allaan, mutta ei
tietänyt, kuinka hän sai ne yhä heilumaan ja tahtoaan yhä kovemmin
kiristämällä pakotetuiksi viemään hänet taas jättiläismäisen
vastustajan rinnalle.
Heidän eteensä ilmestyi rekisterikonttorin ovi, joka oli auki. Molemmat
ottivat heikon loppusyöksyn. Kumpikaan ei päässyt edelle. Rinnakkain he
tulivat ovelle ja törmäsivät lujasti yhteen. Samalla he lensivät
mahalleen konttorin lattialle.
He nousivat istumaan, mutta olivat niin uupuneita, etteivät päässeet
seisomaan. Isosta-Olafista juoksi hiki virtanaan. Hänen rintansa
läähätti kauheasti ja vaivalloisesti. Hän haukkoi ilmaa ja koetti
puhua. Sitten hän teki kädellään viitteen, jonka tarkoitus oli selvä.
Smoke ojensi myös kätensä, ja he puristivat.
"Yhtaikaa perillä", kuuli Smoke reistraattorin sanovan, kuuli sen kuin
unessa, ja se ääni oli hyvin ohut ja hyvin kaukainen. "Olette kumpikin
voittanut. Siinä kaikki, mitä voin sanoa. Teidän on jaettava valtaus
keskenänne. Olette yhtiötovereita."
He heiluttivat kumpikin kättä ilmassa merkiksi, että hyväksyivät
päätöksen. Iso-Olaf nyökäytti päätään voimakkaasti ja koetti änkyttää
sanoja. Vihdoin hän sai niitä kokoon.
"Te saamarin _chechaquo_!" Siinä se, mitä hän sanoi, mutta niissä
sanoissa oli ihailua. "En tiedä, miten teitte, mutta te teitte sen."
Ulkona oli kasaantunut hälisevää väkeä konttorin eteen. Konttori oli
sitä täpö täynnä. Smoke ja Iso-Olaf koettivat nousta seisomaan. He
auttoivat toisiaan jalkeille. Iso-Olaf hoipperoi Smokea kohti.
"Valitan, että koirani hyökkäsivät koirienne kimppuun."
"Sitä ei voinut auttaa", läähätti Smoke vastaukseksi. "Kuulin
varoitushuutonne."
"Kuulkaahan", jatkoi Iso-Olaf loistavin silmin. "Se tyttö on saamarin
soma tyttö, vai kuinka?"
"Saamarin soma tyttö", myönsi Smoke.