"Minä olen päässyt nyt selville siitä. Ei ole enää epäilyäkään. Hän on
murhannut Kinaden. Kuulimme koko jutun eilen illalla. Mitä hyödyttää
palata enää siihen? Minä äänestän: syyllinen."
Sillä tavalla alkoi Smoken oikeusjuttu. Puhuja oli notkea ja
kivikova mies Coloradosta. Hän osoitti julkisesti kiukkuaan ja
vastenmielisyyttään kun Harding sivuutti hänen ehdotuksensa ja vaati,
että piti meneteltämän säännöllisesti, ja nimitti erään Shunk Wilsonin
kokouksen puheenjohtajaksi ja tuomariksi. Tuomarikunnan eli juryn
muodosti Two Cabinsin väestö. Vaimolta Lucylta kiellettiin kuitenkin,
siitä ensin keskusteltua, oikeus äänestää Smoken syyllisyydestä tai
syyttömyydestä.
Äänestyksen jatkuessa kuuli Smoke, joka oli tungettu nurkkaan rahille,
Breckin ja erään kullankaivajan kuiskivaa keskustelua.
"Eikö teillä ole myydä viisikymmentä naulaa jauhoja?" kysyi Breck.
"Ei teillä ole niin paljon kultahiekkaa, että voisitte maksaa pyytämäni
hinnan", kuului vastaus.
"Annan teille kaksisataa."
Mies pudisti päätään.
"Kolmesataa. Kolme ja viisikymmentä."
Neljäsataa kuultuaan mies nyökkäsi ja sanoi:
"Tulkaa minun mökkiini. Punnitaan kulta siellä."
Nuo kaksi raivasivat itselleen tien ovelle ja pääsivät ulos. Viiden
minuutin kuluttua Breck tuli yksinään takaisin.
Harding oli juuri todistamassa, kun Smoke näki oven avautuvan vähän.
Rakoon ilmestyivät sen miehen kasvot, joka oli myynyt jauhot. Hän teki
naamallaan merkkejä ja viittoili innokkaasti sisälle eräälle taholle.
Sieltä nousi mies kamiinan läheltä ja lähti työntäytymään ovea kohti.
"Mihin menet, Sam?" kysyi Shunk Wilson.
"Tulen heti takaisin", selitti Sam. "Minun on mentävä vähän."
Smoke sai luvan tehdä kysymyksiä todistajille. Hän ristikuulusteli
par'aikaa Hardingia, kun ulkoa alkoi kuulua valjastettujen koirien
vingahduksia ja reen jalaksien suhahduksia ja narahduksia. Joku oven
lähellä oleva vilkaisi ulos.
"Sam ja hänen toverinsa ajavat koiravaljakolla helkkarinmoista kyytiä
Stewartin joelle vievää tietä", selosti mies.
Puoleen minuuttiin ei kukaan puhunut, mutta miehet heittelivät
toisilleen merkitseviä katseita, ja yleinen levottomuus vallitsi
täpötäydessä huoneessa. Smoke huomasi vilahdukselta, että Breck, Lucy
ja tämän mies kuiskailivat keskenään.
"Jatka", sanoi Shunk Wilson äreästi Smokelle. "Tiedämme, mitä koetat
todistaa -- ettei toista rantaa tutkittu. Se ei ollut tarpeellista.
Sille rannalle ei mennyt yhtään jälkiä. Hanki oli ihan ehjä."
"Mutta kuitenkin oli siellä toisella rannalla joku mies", väitti Smoke
itsepintaisesti.
"Siitä reiästä on paha livahtaa, nuori mies. Ei meitä ole kovin paljon
täällä McQuestionin varrella, ja me takaamme joka miehemme."
"Kuka se mies oli, jonka ajoitte pois leiristänne kaksi viikkoa
sitten?" kysyi Smoke.
"Alonzo Miramar. Hän oli Meksikosta. Mitä sillä muonan varastajalla on
tekemistä tässä asiassa?"
"Ei mitään muuta kuin että te ette ole menneet takaukseen hänen
puolestaan, herra tuomari."
"Hän meni jokea alas- eikä ylöspäin."
"Mistä tiedätte, mihin hän meni?"
"Näin hänen lähtevän."
"Ja siinäkö kaikki, mitä tiedätte hänen kohtalostaan?"
"Ei, ei siinä, nuori mies. Minä tiedän, me kaikki tiedämme, että
hänellä oli neljän päivän ruoka mukanaan, mutta ei pyssyä, millä olisi
ampunut otuksia. Ellei hän ole päässyt Yukonin varrella olevalle
uudisasutukselle, niin hän on aikoja sitten korahtanut viimeisen
kerran."
"Oletan, että olette laskenut kaikki tässä maanosassa löytyvät pyssyt",
huomautti Smoke pisteliäästi.
"Heittelet minulle kysymyksiä kuin vangille. Aletaan kuulustella
seuraavaa todistajaa. Missä on Ranskalais-Louis?"
Kun Ranskalais-Louis työntäytyi eteenpäin, avasi Lucy oven.
"Mihin menet?" huusi Shunk Wilson.
"Ei kai minun tarvitse seisoa töröttää täällä", vastasi Lucy
uhmaavasti. "Enhän minä saa äänestää, ja tupani on sitä paitsi niin
täynnä, ettei henki kulje."
Muutaman minuutin päästä hänen miehensä meni samaa tietä. Tuomari
huomasi sen vasta, kun ovi sulkeutui.
"Kuka se oli?" keskeytti hän Pierren selostuksen.
"Bill Peabody", sanoi joku. "Hän sanoi menevänsä kysymään vaimoltaan
jotakin ja tulevansa kohta takaisin."
Billin sijasta tulikin takaisin Lucy, riisui turkkinsa ja asettui
entiselle paikalleen kamiinan lähelle.
"Oletan, ettei meidän tarvitse kuulustella jäljelläolevia todistajia",
päätteli Shunk Wilson Pierren lopetettua. "Tiedämme, että he voisivat
todistaa ainoastaan samat tosiasiat, jotka olemme jo kuulleet.
Kuulehan, Sörensen, mene ja hae Bill Peabody takaisin. Tulee ihan kohta
äänestettäväksi tuomiosta. Nyt, vieras, voit sinä astua esiin ja sanoa
sanottavasi siitä, mitä on tapahtunut. Sillä aikaa annamme ajan
voittamiseksi niiden kahden pyssyn, ampumatarpeiden ja surman
tuottaneen luodin kiertää miehestä mieheen."
Smoke oli selostanut, kuinka hän oli saapunut tälle seudulle. Hän
kertoi juuri, kuinka häntä oli väijytty ja ammuttu ja kuinka hän oli
paennut rannalle. Julmistunut puheenjohtaja Shunk Wilson keskeytti
hänet juuri silloin:
"Nuori mies, mitä järkeä on sellaisessa todistelussasi? Kulutat vain
kallista aikaa. Pyssy, ampumavehkeet, Joe Kinaden tappanut luoti ovat
sinua vastaan. -- Mitä siellä on? Avatkaa ovi, joku!"
Kylmää ilmaa syöksyi sisään, ja sillä oli kuumassa huoneessa oma
muotonsa. Auki olevasta ovesta kuului samalla koirain haukuntaa, mikä
hiljeni nopeasti välimatkan pidetessä.
"Sörensen ja Peabody lyövät koiriaan ja ajavat joelle alas!" huusi joku.
"No mitä helvettiä!" keskeytti Shunk Wilson leukapieli lerpallaan ja
silmäili Lucya.
Lucy keikautti niskaansa ja puristi huuliaan yhteen. Shunk Wilsonin
vihainen ja epäluuloinen katse kiersi ja pysähtyi Breckiin.
"Luulen, että tuo äsken tullut, jonka kanssa olet soittanut suutasi,
voisi selittää, jos tahtoisi."
"Sam kuiskutteli myös hänen kanssaan, ennen kuin lähti ulos", ilmoitti
joku.
"Kuulkaa, herra Breck", jatkoi Shunk Wilson. "Te olette keskeyttänyt
oikeudenkäynnin. Teidän on selitettävä, mitä se tarkoittaa. Mitä te
puhelitte?"
Breck kakisteli kurkkunsa selväksi ja vastasi ujosti:
"Yritin juuri ostaa vähän muonaa."
"Millä?"
"Kultahiekalla tietysti."
"Mistä olette saanut sitä?"
Breck ei vastannut.
"Hän on kamuillut Stewartin yläjuoksulla", avusti joku vapaaehtoisesti.
"Satuin viikko sitten hänen leiripaikalleen, kun olin metsästämässä. Ja
sanon teille, että hän oli hyvin salaperäinen."
"Se kultahiekka ei ole sieltä", sanoi Breck. "Siellä sain vain erään
ala-arvoisen hydraulisen suunnitelman."
"Tuokaa pussinne tänne ja näyttäkää kultahiekkanne", käski Wilson.
"Sanon teille, ettei se ole sieltä."
"Näyttäkää, samahan se."
Breck oli kieltäytyvinään, mutta kaikki hänen ympärillään olivat
uhkaavan näköisiä. Hän kopeloi vastahakoisesti takkinsa taskua. Kun hän
otti sieltä pippurilaatikkoa, niin se ratisi jotakin ilmeisesti kovaa
esinettä vasten.
"Ota kaikki vain ulos sieltä", jymisi Shunk Wilson.
Ja sieltä tuli ulos iso, ensiluokkainen kultamöhkäle, joka oli
keltaisempi kuin mikään ennen nähty kulta. Shunk Wilson huohotti. Puoli
tusinaa miestä, jotka olivat nähneet möhkäleen vilahdukselta, syöksyi
ovelle. He pääsivät sen luo yhtaikaa ja tunkeutuivat kiroillen ja
tuuppien ulos.
"Mihin sinä lähdet?" kysyi Eli Harding, kun Shunk nousi seuratakseen
mukana.
"Koiria valjastamaan tietysti."
"Ettekö aio hirttää häntä?"
"Se veisi liian paljon aikaa juuri nyt. Kyllä hän pysyy hengissä siksi,
kun palaamme. Oletan, että tämä oikeusjuttu on lykätty toistaiseksi."
Harding epäröi. Hän heitti hurjan silmäyksen Smokeen, näki Pierren
viittaavan Louis'lle ovelta, katsahti viimeisen kerran pöydällä olevia
kultamöhkäleitä ja teki päätöksensä.
"Älä yritä paeta, ei siitä sulle hyötyä", lennätti hän olkansa yli
taakseen. "Minä sitä paitsi otan koirasi lainaksi."
"Mikä nyt? Taasko rynnätään niin hiivatusti valtaamaan?" tiedusteli
sokea vanha metsästäjä eriskummaisella kimeällä äänellä, kun koirien ja
miesten ääntelyt sekä rekien narahdukset häiritsivät huoneen
hiljaisuutta.
"Tämä oli hyvä turkismaa", valitti hän, "ennen kuin kirotut
kullankaivajat tulivat ja säikyttivät otukset pois."
Ovi aukeni, ja Breck astui sisään.
"No niin", sanoi hän. "Meitä on jäänyt vain neljä leiriin. Sitä
sadintietä, minkä minä aukaisin, on neljäkymmentä mailia Stewartiin.
Ripeimmätkään eivät voi tehdä sitä kiertoretkeä vähemmässä kuin
viidessä tai kuudessa päivässä."
Breck viilsi metsästyspuukollaan Smoken sidenuorat poikki ja katsahti
emäntään.
"Toivon, ettei teillä ole mitään vastaan", sanoi hän merkitsevän
kohteliaasti.
"Jos aiotaan livahtaa täältä", sekaantui sokea mies, "niin toivon, että
joku vie minut ensin johonkin toiseen mökkiin."
"Tehkää mitä teette, älkääkä välittäkö minusta", vastasi Lucy. "Kun en
kelpaa hirttämään miestä, niin en kelpaa pitämään häntä vankinakaan."
"Olen pannut kuntoon jo matkavarusteet teille", sanoi Breck. "Ruokaa
kymmeneksi päiväksi, huovat, tulitikut, tupakkaa, kirveen ja pyssyn."
"Mielin syödä kelpo aterian, ennen kuin lähden", sanoi Smoke. "Ja kun
lähden, niin menen McQuestionia ylös- enkä alaspäin. Toivon, että
tulette mukaani, Breck. Meidän on tutkittava se toinen ranta, jotta
saadaan selvyys miehestä, joka todella teki sen murhan."
"Jos otatte huomioon mielipiteeni, niin suuntaatte matkanne alaspäin
Stewartia ja Yukonia kohti", käännytteli Breck. "Kun se joukko palaa
sieltä minun hydraulista keksintöäni tutkimasta, niin se tahtoo nähdä
verta."
Smoke nauroi ja ravisti päätään.
"En voi jättää tätä seutua. Minulla on täällä etuni. Uskotte tai ette,
minä olen löytänyt Surprise-järven. Tuo kulta on sieltä. He sitä paitsi
veivät minun koirani, ja minun on odotettava saadakseni ne takaisin.
Siellä rannalla oli mies piilossa. Hän oli tyhjentämäisillään
patruunavarastonsa nahkaani."
Puolen tunnin päästä Smoke istui ruokapöydässä. Hänen edessään oli iso
lautasellinen hirvenpaistia. Hän nosti juuri kahvikupin huulilleen,
mutta nousi samalla puoliksi seisoalleen istuimelta. Lucy avasi oven.
"Hyvää päivää, Spike! Päivää Methody!" tervehti Lucy kahta kuuraista
miestä, jotka seisoivat kumarassa kuormansa ääressä.
"Tulimme juuri yläleiriltä", sanoi toinen heistä, kun he astuivat
huoneeseen tuoden mukanaan turkkiin käärittyä olentoa, jota he
pitelivät äärimmäisen varovaisesti. "Tässä tämä, jonka löysimme tien
vierestä. Hän on mennyttä kalua, arvelen."
"Pankaa hänet tuohon penkille", sanoi Lucy.
Lucy meni kohta luokse, avasi turkin ja sai näkyville kasvot. Tummat
silmät tuijottivat suurina niissä, ja yhä toistuneet pakkaset olivat
purreet niiden ihon siniseksi ja rohtumaiseksi sekä vetäneet nahan
kireälle poskiluiden päälle.
"Eikö se olekin Alonzo!" huudahti Lucy. "Se peijakas! Raukka nääntynyt
nälkään."
"Siinä mies sieltä toiselta rannalta", sanoi Smoke hiljaisella äänellä
Breckille. -- -- --
Puolen tunnin kuluttua vedettiin lavalla makaavan kuolleen kasvoille
turkit. Smoke sanoi Lucylle:
"Ellei teillä ole mitään vastaan, rouva Peabody, niin olkaa hyvä ja
antakaa minulle vielä viipale sitä paistia. Leikatkaa paksu kimpale,
muuten sen ei tarvitse olla niin hyväksi laitettu."