Mä olen kuin siipehen ammuttu lintu,
mi toisien jälkehen pyrkiä koittaa,
vaikk' kuoleman enteet jo suonissa tuntuu
ja raukea velttous jo kohta mun voittaa.
Mä matkani suunnan ja valkaman tiedän
ja sinne mun toivoni vain halajaapi,
mut kohtalon nuoli mun siipeeni sattui,
se lentoni vauhtia vaimentaapi.
Siks olen kuin siipehen ammuttu lintu
ja toisien rinnalla riehua koitan,
vaan heikko jos onkin jo siipeni lyönti,
niin toivon mä sentään: mä kohtalon voitan.
_Syysyönä_ 1892.