Nuor' oisinko minäkin ollut,
tuli-intoa uhkuillut
ja toiveinko rintani tuorein
ois kerran se kohoillut?
Ja aiturin laillako aatos
myös mittasi taivaat ja maat,
ja raivosi sortoa vastaan --
miss' ajat on tarmokkaat?
Olen riemuinnutko mä myöskin
kuin lapsonen mieleltäin
jako mull' oli puhtahat tunteet
sekä hellyyttä sy'ämessäin?
Minä myöskinkö kerran lemmin
ihanaisinta immyttä maan,
hänen suutelin ruusuista suuta
ja untuvaposkiaan?
Tavottaissani taivahan kaarta
olen uupunut voimiltain,
minä hulluhan autuutta hourin,
utuhienoa onnea hain.
Elo särmäkäs, karkeasyinen
vei haavehet hienoiset,
peräpohjolan tunturituulet
hyys tuntehet terheniset.
Iva ilkeä turmeli mielen,
kun pilkaksi kaikki se löi --
elon nautinto hengetön, ontto
poven surkean-tyhjäksi söi.
Mihin sai multa herttahat hetket,
sitä, koito, mä tiedä en --
pian onko jo aikani tullut,
kuinka saisin mä tietää sen?
Nuor' oisinko minäkin ollut?
näin olleeni ilmoitetaan,
mut totta se ei toki liene --
kai unta on ollut se vaan!