Syystuntu luonnossa ja taivas valju,
ja kukat kuolleet, lehdet kellertää,
ei tunnu tuuli, kylm' on luonnon silmä,
ja veden pinta tuskin värähtää.
On luonto tyyni, tyyni tunteettuutta,
tai ehkä uinuu sopusointuaan
tai väsyi luomaan ja nyt voimaa uutta
tuoss' imee ikuisista vuoksistaan.
On tyyntä kaikki, rauhan päivä loistaa
valjulta laelta sinitaivasten --
miks sitten tuulispäänä tunne riehuis,
kai syyt' on kerran kuolla myöskin sen?
Niin ootkin tyyni taas, sä sydän raukka,
ett' oikein pelkään saavas talven jään;
tyhjyyden syvää rauhaako se lienee
tai liekö tyyntä eellä myrskysään?
1891.