Mun isäni kallihin kuolema vei,
vei osan mun onnestainkin;
hän luokseni koskaan palaja ei --
mut palaapa sentään vainkin.
Tuoss' seisovan näen hänen sängyllään,
hymy herttainen huulilla kiertää,
mua neuvoo käymähän elämässäin
sitä tietä, mi vaikeena viertää.
Oli reipas itse hän käynnilleen
ja katseensa kirkas, suora,
vapa myös oli aina hän aatteilleen
ja oikeus ojennusnuora.
Oli tarmokas, sitkeä, ahkera,
oli oikea Suomen miesi --
isänmaata ja perhettä, kansoa,
hän työllähän palvella tiesi.
Mut kuolema häntä jo huhuilee
manan virran toisella puolla,
hän tyynenä Tuonelle hymyilee:
jalon helppoa aina on kuolla!
Hän katsoi katsehen viimeisen
niin suruisin silmäyksin
ja alkaa tutkimusretken sen,
jonka tuntevi unelma yksin.
Mun isäni kallihin kuolema vei,
hänet peittävi musta multa,
ja luokseni koskaan palaa ei
hän retkeltä aloitetulta.
Mut hautansa kummun kun tuonottain
taas kukkaisilla mä täytin,
soi isäni ääni mun korvissain:
käy tietä sä, jonka mä näytin!
1890.