Myran arkihuoneen ovi avautui rauhallisesti, ja Jim Airth astui sisään.
Myra odotti häntä istuen hiljaa sohvassa, kädet ristissä helmassaan.
Huone tuntui olevan täynnä kukkia ja suloista päivänpaistetta.
Jim Airth sulki oven perästään ja jäi sitte seisomaan hänen eteensä.
Tuokion ajan he katselivat kiinteästi toisiaan silmiin.
Sitten puhui Jim Airth hyvin matalalla äänellä: "Olit hyvin hyvä kun
vastaanotit minut", sanoi hän. "Se on melkein enemmän kuin uskalsin
toivoakaan. Minä lähden Englannista muutaman tunnin perästä. Kovaa
olisi ollut lähteä -- ilman tätä. Nyt se käy helpommin."
Myra kohotti jälleen katseensa hänen kasvoihinsa ja odotti äänettömänä.
"Myra", sanoi Jim Airth, "voitko antaa minulle anteeksi?"
"Minä en tiedä, Jim", vastasi hän hennosti. "Minä tahdon olla
rehellinen sinua ja itseäni kohtaan. Jos olisin vähemmän pitänyt
sinusta, voisin helpommin antaa anteeksi."
"Minä tiedän sen", sanoi mies. "Oi Myra, minä tiedän sen. Enkä minä
tahdo että sinä helposti soisit minulle anteeksi niin suurta syntiä
rakkauttamme vastaan. Mutta, rakas -- jos sinä ennen lähtöäni voisit
sanoa: 'minä ymmärrän', niin se merkitsisi minulle melkein enempää kuin
että sanoisit: 'minä annan anteeksi'."
"Jim", sanoi Myra, suloisessa äänessään hellä värinä, "minä ymmärrän."
Jim Airth astui lähemmäksi ja otti hänen kätensä omiensa väliin,
pidellen niitä hetkisen hellän kunnioittavalla otteella.
"Minä kiitän sinua, rakkaani", sanoi hän. "Sinä olet hyvin hyvä."
Sitten hän päästi irti Myran kädet, ja tämä risti ne jälleen
helmassaan. Jim Airth asteli uuninreunustan ääreen ja katseli liljoja
ja sananjalkoja sen juurella.
Myra huomasi hänen leveäin hartiainsa lysähtävän kokoon, aivan kuin
niiden olisi ollut vaikea kannattaa pystyssä hänen päätään. Minne
oli jäänyt sen miehen hilpeä, uljas ryhti, joka kiipeili Cornwallin
kallioilla, vihellellen kuin mustarastas?
"Jim", sanoi Myra, "täydellisesti ymmärtäen annan tietysti
täydellisesti anteeksikin, jos vain anteeksianto meidän välillämme on
mahdollinen ja tarpeellinen. Minä olen ajatellut tätä siitä asti kuin
tiesin sinun olevan täällä, ja olen itsekseni ihmetellyt miksi minusta
tuntui niin mahdottomalta sanoa: 'minä annan sinulle anteeksi'. Ja Jim
-- minä ajattelen että se on sen vuoksi että sinä ja minä olemme niin
_yhtä_, ettei välillämme ole lainkaan tilaa sellaisille asioille kuin
anteeksipyynnölle ja -annolle meidän kesken. Täydellinen ymmärtämys
ja hairahtumaton rakkaus ottavat sen sijan, joka vähemmin toisistaan
pitävien välillä jäisi anteeksiannolle."
Jim Airth kohotti hetkeksi katseensa, joka oli niin täynnä äänetöntä
tuskaa että Myran sydäntä kirveli.
"Myra, minun täytyy lähteä", sanoi hän katkonaisesti. "Minulla oli niin
paljon kerrottavaa sinulle; niin paljon selitettävää. Mutta kaikki
sellainen tuntuu tarpeettomalta, sen pyyhkäisi pois sinun jumalallinen
hellyytesi ja ymmärtäväisyytesi. Koko elämäni ajan kannan, sydämeni
sisimpään sopukkaan piirrettyinä, näitä sinun sanojasi. Oi rakkaani
-- rakkaani! Älä puhu enää mitään! Anna niiden olla viimeiset sanasi.
Sitä vain pyydän -- saanko sanoa sen? -- ettet koskaan ajattelisi
minusta sellaista mikä surettaisi ihanata elämääsi. Minä olen lähdössä
Amerikkaan -- uusien otteiden suurelle kisakentälle; maahan missä mies
voi tehdä työtä ja elää vilpittömästi; missä vakavimmat pyrkimykset
saavuttavat täydellisintä menestystä, ja missä miehen voimalla on
laajin vaikutusala. Minä tahtoisin, Myra, että sinä ajattelisit minua
elävänä, työtätekevänä ja eteenpäin pyrkivänä miehenä; ei minään
karille ajautuneena raukkana. Mutta jos minä kertaakaan tuntisin
luisuvani alaspäin, niin silloin kuulisin varmasti sinun rakkaan
äänesi, niinkuin se kerran lauloi vieressäni päivänpaisteisena
pyhäiltana pienessä Cornwallin kyläkirkossa: '_Oi Luoja, joka
pelastat_'... Ja -- kun ajattelen sinua, rakkaani -- oma rakkaani! --
niin tiedän että elämäsi on joka hetkenä hyvä ja kaunis, ja että olet
onnellinen kun rinnallasi on" -- hän kohotti katseensa lordi Inglebyn
muotokuvaan; se viivähti hetkisen noilla ystävällisillä, levollisilla
kasvoilla -- "kun rinnallasi on eräs miesten paraita", sanoi Jim Airth
uljaasti.
Hän loi viimeisen silmäyksen Myran kasvoihin. Hiljaisia kyyneleitä
tippui verkalleen niitä myöten alas hänen ristissä oleville käsilleen.
Tuskan kouristus värisytti Jim Airthin järeitä kasvonpiirteitä.
"Ah, minun täytyy lähteä, minun täytyy lähteä", sanoi hän äkkiä.
"Jumala suojelkoon ja varjelkoon sinua aina!"
Hän kääntyi niin nopeasti poispäin että hänen kätensä oli jo
lukonkahvalla, ennenkuin Myra tavotti hänet, vaikka tämä hypähti ylös
paikaltaan ja lensi kuin lintu huoneen läpi.
"Jim", huohotti hän melkein hengettömänä. "Pysähdy! Ah, pysähdy! Kuule!
Odota! -- Jim, minä olen aina tuntenut -- kerroin sen Janellekin --
että jos antaisin sinulle anteeksi, niin en päästäisi sinua menemään."
Hän kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, Jimin seistessä ja
tuijottaessa häneen aivan ällistyneenä. "Jim, oma lemmittyni! Minä en
voi päästää sinua menemään; tahi jos sinä menet, niin täytyy sinun
ottaa minut kanssasi. Minä en voi elää ilman sinua, Jim Airth!"
Kymmenen sydämentykytyksen ajan seisoi mies aivan hiljaa paikallaan,
naisen riippuessa hänen kaulassaan ja painaessa kuumeiset kasvonsa
hänen poveansa vasten.
Sitten puhkesi hänen rinnastaan niin hirvittävä parahdus että Myran
sydän lakkasi lyömästä.
"Oi Jumalani", huusi hän, "tämä oli pahinta kaikista! Olenko minä
langetessani vetänyt _hänetkin_ mukanani? No niin, nyt olen tosiaankin
murtunut mies -- aivan murtunut. Mitä merkitsi minun ylpeyteni, minun
kunniani, minun itsekunnioitukseni menetys tämän rinnalla? Olenko
minä tahrannut hänen ihanan valkeutensa; horjuttanut hänen suloisen
puhtautensa ylhää ankaruutta? Oi, ei tätä -- Jumalani, ei tätä!"
Hän nosti hänen kätensä kaulaltaan, tarttui kiinni hänen ranteisiinsa
ja painoi ne väkisin alas, siirrähtäen samalla takaperin, niin että
Myran täytyi jälleen kohottaa päätänsä.
Sitten, pusertaen hänen kätensä rintaansa vasten, sanoi hän: "Lady
Ingleby, nostakaa silmänne ja katsokaa minua kasvoihin."
Verkalleen -- verkalleen -- Myra kohotti harmaat silmänsä ylöspäin.
Miehen tulisuus vaikutti häneen; hän tunsi hänen ankaran voimansa
vallitsevan itseään, kuten niin usein ennenkin. Hän voi tuskin havaita
tuskaa Jim Airthin kasvoilla, niin tuikeasti liekitsivät tämän siniset
silmät.
"Lady Ingleby", sanoi hän, ja ote Myran ranteiden ympärillä tiukkeni.
"Lady Ingleby -- me seisoimme kerran ennenkin tällä tapaa, te ja minä,
kapealla hiekkakaistaleella. Julma meri nuoleskeli sitä herkeämättä.
Korkea kallio kohosi edessämme -- meidän ainoana turvapaikkanamme. Minä
pidin samalla tavalla teistä kiinni ja sanoi: 'Meidän on kavettava
-- tai hukuttava'. Muistatteko? -- Sen sanon nyt uudelleen. Ainoa
pelastuskeino, mikä on oikea ja meille mahdollinen, on vaikea ja ja
jyrkkä; mutta meidän täytyy kiivetä. Meidän täytyy nousta oman alemman
itsemme yläpuolelle; kauvas pois tuolta kapealta, vaaralliselta
hiekkakaistaleelta; kauvas pois tulisen kiusauksen mylvivän meren
läheisyydestä; ylös viileätuuliselle kallionkielekkeelle, ylös siniseen
ylhäisyyteen, kunnian ja oikeamielisyyden ja täydellisen puhtauden
vapaaseen ilmapiiriin. Sinä seisoit siellä ylhäällä aina tähän asti;
sinä seisoit siellä -- uljaana ja ihanana. Minä vedin sinut alas
-- Jumala antakoon minulle anteeksi, minä saatoin sinut vaaralle
alttiiksi... Hiljaa! Kuule mitä sanon! Sinun täytyy kiivetä uudestaan;
sinun täytyy kiivetä yksin; mutta kun minä olen mennyt pois, on
sinun helppo kiivetä. Sinä huomaat pian taas seisovasi, turvallisena
ja ylväänä, korkealla noitten pettäväisten, vaarallisten vesien
yläpuolella. Anna minulle anteeksi, jos minä tunnun sinusta raa'alta."
Hän pakotti hänet lempeällä väkivallalla peräytymään sohvaan asti.
"Istu tähän", sanoi hän, "äläkä nouse ennenkun olen jättänyt kotisi. Ja
jos milloin ikinä tällainen hetki taas yllättää teidät, lady Ingleby,
niin muistakaa että koko sen häpeä on minun... Hiljaa, sanon minä;
hiljaa! Ja tahdotteko nyt päästää irti käsistäni?"
Mutta Myra tarrautui kiinni noihin isoihin kouriin, nauraen ja itkien
ja yrittäen puhumaan.
"Oi Jim -- oma Jim! -- sinä et voi jättää minua yksin kiipeämään,
koska minä olen kokonaan sinun omasi, vapaa kuulumaan sinulle eikä
kenellekään toiselle miehelle; ja yhdessä me, Jumalan kiitos, voimme
seistä kallionkielekkeellä, jolle Hänen kätensä on meitä johtanut.
Rakkahimpani -- Jim, minun rakkahimpani -- älä työnnä minua pois
tyköäsi, sillä minun pitää riippua sinussa kiinni siksikuin olet
lukenut nämä sähkösanomat. Oi Jim, lue ne pian!... Sir Deryck Brand toi
ne tänne kaupungista tänään iltapäivällä. Ja oi, anna anteeksi etten
heti kohta kertonut niistä sinulle... Minä tahdoin että sinä näyttäisit
olevasi se, jonka tiedän sinun olevan, uskollinen, altis, kunnioitusta
ansaitseva, uljas, se mies kaikkien miesten seassa johon minä luotan;
se mies, joka ei koskaan petä minua ylöspäin kiivetessämme, kunnes
seisomme yhdessä Jumalan iankaikkisten kukkuloiden sinertävässä
ylhäisyydessä... Oi Jim..."
Hänen äänensä heikkeni ja sortui tykkänään; sillä Jim Airth polvistui
hänen jalkainsa juuressa, pää hänen helmassaan, käsivarret hänen
ympärillään, nyyhkyttäen niinkuin vain väkevä ja ankara mies voi
nyyhkyttää, kun hänen sydämensä on ollut särkymäisillään ja lohdutus on
sille tullut aivan äkkiä.
Myra laski kätensä hellästi hänen pörröiselle tukalleen. Siten he
olivat pitkän aikaa, puhumatta, liikkumatta.
Ja noina pyhinä minuutteina Myra oppi läksyn, jota kymmenen vuoden
avioliitto ei vielä ollut voinut hänelle opettaa: että ankarimmassakin
miehessä toisinaan pilkistää näkyviin ikuinen lapsi -- kiihkoinen,
vallanhaluinen, oikullinen, alituista hoivaa kaipaava; ja että jokaisen
naisen rakkaudessa täytyy sen vuoksi olla ikuinen äidillinen aines --
hellä, ymmärtäväinen, kärsivällinen; järkevä mutta alati antautuvainen;
kykenevä kärsimään ja valmis anteeksi antamaan.
Vihdoin kohotti Jim Airth päätään.
Laskevan päivän viimeiset säteet, tunkeutuen huoneeseen
lännenpuoleisesta akkunasta, loivat kultaisen sädekehän hänen ylitseen
kallistuvan suloisen naispään ympärille. Mutta hän näki siinä
heijastuksen paljon korkeammasta valosta kuin mitä mikään maallinen
päivänpaiste kykenee luomaan.
"Myra?" kuiskasi hän, äänessään palvomisen ja ihmetyksen väristys.
"Myra? Mitä se on?"
Ja ristien kätensä hänen edessään polvistuvan miehen kaulan ympäri,
painoi hän hänen päänsä povelleen ja vastasi:
"Minä olen oppinut läksyn, oma lemmittyni; läksyn jonka ainoastaan sinä
voit minulle opettaa. Ja minä olen hyvin onnellinen ja kiitollinen,
Jim; sillä minä tiedän että viimeinkin olen -- että juuri minä -- olen
kyllin valmis ja kykenevä aviovaimoksi."
Kuudeskolmatta luku.
"MITÄ ME KIRJOITAMMEKAAN?"
Moorheadin majatalon halli tuntui hyvin tutulta ja kodikkaalta Jim
Airthista ja Myrasta, kun he sinne saavuttuaan seisoivat yhdessä
katsellen ympärilleen.
Jim oli pannut sydämenasiakseen viedä vaimonsa sinne vihkimispäivänsä
illalla. Sen vuoksi he olivat lähteneet kaupungista heti juhlamenojen
päätyttyä; söivät päivällistä matkalla ja seisoivat vihdoin, kuten niin
monesti ennenkin olivat seisoneet toisilleen hyvää yötä toivottaessaan,
öljylampun valjussa valossa marmoripöydän ääressä.
"Oi rakas Jim", kuiskasi Myra, vetäen syrjään matkavaippaansa, "eikö
tämä kaikki näytä niin hassulta? Katsohan tuota vanhaa kelloa! Viisi
minuuttia yli 10. Murgatroyd-neidit ovat varmastikin jo menneet
yläkertaan jäykässä juhlasaatossa täsmälleen neljä minuuttia sitten.
Katsopas peuranpäätä! Tuohon ylimmäiseen sarvenkärkeen sinä aina
ripustit hattusi."
"Myra..."
"Niin, rakkaani. Oi, minä toivon että Murgatroydit ovat vielä täällä.
Katsotaanpas vieraskirjaan. Aivan niin, kas tuossa! Siinä on heidän
nimensä ja tulopäivänsä, mutta lähtöpäivästä ei merkkiäkään. Ja -- oi
rakkahimpani -- tuossa on 'Jim Airth' aivan niinkuin sen ensiksi näin;
ja aivan sen alla 'Mrs. O'Mara'! Kuinka hyvin muistan kun katsahdin
taakseni portaidenkäänteessä ja näin sinun tulevan ja lukevan sen ja
minä toivoin että olisin kirjoittanut paremmin."
"Myra!..."
"Niin, rakkaani. Tiedätkös että nyt lähden yläkertaan ja puran tavarat
matkalaukuista. Sitten tulen ulos kuusamamajaan ja istun luonasi kun
sinä tupakoit. Eikä meidän tarvitse välittää siitä että on myöhä; sillä
nuo armaat neidit eivät tiedä lainkaan meidän palanneen eivätkä siis
nuku ovet raollaan. Mutta oi Jim, sinun _täytyy_ -- vaikka olisi kuinka
myöhäistä -- paukuttaa kengilläsi käytävän permantoa, jotta melu saa
Susanna-neidin sydämen pamppailemaan odottamattomasta riemusta."
"Myra! Kuule mitä sanon! Vaimo-kultaseni..."
"Kyllä, armaani, kyllä tiedän! Mutta minä olen varma siitä että muuan
'täti Ingleby' juuri kurkistaa ulos pienestä konttoripesäsestään
käytävän toisessa päässä; myöskin on Polly lopettanut auttamasta
Samia kantamaan matkatavaroitamme yläkertaan, ja minä voin _tuntea_
kuinka hän juuri kurottuu eturuumiillaan kaidepuun yli! Malta nyt
vielä pikku hiukkanen aikaa, rakas Jim. Riipustakaamme nyt nimemme
vieraskirjaan. Mitä me kirjoitammekaan? Oikeastaan olemme velvolliset
antamaan heidän tietää keitä me olemme. Ajatteles kuinka jännittävää
Murgatroyd-neideille! Mutta tällä kertaa aijon merkitä itseni sillä
nimellä, jota ylitse kaikkien nimien olen hartaimmin halunnut kantaa."
Sitten, hymyillen iloisesti miehelleen ja kumartuen pöydän yli
piilottaakseen onnesta loistavat kasvonsa hänen ihailevilta
katseiltaan, tarttui vastaleivottu Airthin ja Monteithin kreivitär
kynään; ja malttamatta edes vetää hansikasta kädestään kirjoitti hän
Moorheadin majatalon vieraskirjaan selvin, rohkein kirjaimin oman
omituisen nimensä:
Mrs Jim Airth.