Hei, kuinka me nauramme kahden!
Ja paperilyhdyissä liekit on,
ja yllä hiljaisen lahden
vyö hehkuva kuutamon.
»Mä pelkään niin», miks' sanoit
ja kutripääsi painoit niin,
kuin turvaa multa anoit
ja hersyit kyyneliin?
... Käy harmaa kuollut teitä
ja kurkkii katsoin sisimpääs.
Voi, silmäs joutuin peitä
ja kätke kaunis pääs!
... Se on sun kuollut ylkäs.
Hän ehtookävelyllään on,
kun neito hänet hylkäs,
niin hurjan onneton.
... Hän astuu puiston teitä
ja näkee sun ja näkee mun
ja katsoo kauan meitä
ja lähtee kulkuhun.
Ja sitten me istumme kahden.
Ja paperilyhdyt on sammuneet.
Ja kuutamo kultaa lahden
hiljaiset veet.