Etkös pelkää, piika?
Puiston ylle uusikuu
niinkuin kirkas veitsi
äkkiä laskeutuu.
Ehtoon katvetessa
neiti jalosyntyinen,
kuollut neiti ajaa
keskeen varjojen,
sulkalakki päässä,
jahtitorvi huulillaan,
piiskansiimoin lyöden
villiä ratsuaan,
kuulee pöllön huudon
menninkäisten nauravan,
muurin alta itkun
lapsi-vainajan,
säpsähtää ja kiitää
jahtihaukka olallaan
läpi hämmästyneen,
aution pihamaan.
Kuu on kirkas veitsi.
Ruskeata verta on
tulvillansa lehdet
viileän puistikon.