Syksy käski harmaat tyttärensä,
jotka nauttii vasta lapsi-ikää,
täksi yöksi kammioni loukkoon.
Miksi mietin sateenkaarisillat
täältä sinne, missä armas elää?
Syksyn neidet ottaa mustat kehrät,
istuu ympärille puolikehään,
kehrää hämärissä unirihmaa
keskenänsä hiljaa kuiskutellen
alinomaa, uupumukseen asti.
Yksi kehrää tuulen ullakolle
inisemään, kuinka aika vierii.
Toinen kehrää pöllön kirkon ylle
kuuluttamaan, että surma kulkee.
Yksi kehrää vanhan pappi Krabben
luokseni. Sen kallosuussa hampaat
nauraa mulle hurjan sameasti,
silmäkuoppain fosforiset läiskät
lävistävät sydämeni seinät.
Yksi kehrää linnan valkeen rouvan:
kellertävät hiukset hulmahdellen
paljaan paidan yllä juoksee rouva
kuten ennen, sata vuotta sitten
sipsuttavin jaloin läpi huoneen,
vaikka pappi Krabbe tappoi hänet.
Jumi iskee hamaralla seinään.