Metsä tuli äkkiä eläväksi:
sadat keijukaiset,
jotka entisaikoina
lumosivat niin monta ritaria
rakastumaan kauniisiin hiuksiinsa
ja vihreään pukuunsa,
ovat heränneet suureen kokoukseen.
Ne seisovat kahden puun välissä.
Ja karvainen hiisi
saarnaa niille elämänkatsomusta.
Ne kuuntelevat aivan hiljaa
kuin vanhukset
— ajat ovat kuluneet —.
Niissä ei ole yhtään eloa.
Niitten perhossiivillä
on hiukan kullankeltaista hometta.
Metsä on ympärillä täynnä kuiskailevia lehtiä,
myöhäissyksyn lehtiä,
jotka valittavat.
Hiiden kielessä on outo kysymys:
Kuka herätti meidät
tyhjyydestämme?
Miksi hän herätti meidät
tyhjyyteemme?
Ja sadat keijukaiset
ovat kuin puusta pudonneita.
Ja karvainen hiisi nauraa kylmin silmin
eikä vastaa.
Oi nuori tyttö, joka seisot kanssani
lämpöisessä metsässä
hyvin onnellisena:
miten tyhmän sadun kerroin sinulle.