Kadulla on väritöntä lunta.
Ruumissaatto ajaa torin poikki,
jota raatihuoneen kello katsoo
ehtoopäivätiimain-silmillänsä
huolestunein vanhanpiian katsein.
Kirkon suuret malmikellot huutaa
väkevän- ja jäyhän-äänekkäinä.
Ruumisvaunuin peräistuimella
nuokkuu musta, hämärtynyt vaari.
Kellarissa soittaa saksalainen
virheellisin tempoin villin laulun
minulle ja tyttöhempukoille,
jotka istuu sivupöydän luona
tirskusilmin kahviansa juoden.
Tiedän, ettei tilanteeseen sovi
villi laulu eikä tirskusilmät.
Yhtäkaikki.
Akkunasta näen
ruumissaaton ylen jäyhän marssin,
mustan, hämärtyneen vaarin nuokun,
papin itsehurskaan maitonaaman,
lesken pullean ja tylyn ilmeen
— saattaa olla, murheen kyntelemän —.
Yhtäkaikki. Elämä on roskaa.
Kyllähän sen tietenkin voi kestää
tuohon loppuun asti, jolloin pääsee
silkkikangasvuorilliseen arkkuun.
Suunnattoman tärkeätä on vain,
että kestää naurunkareet suussa,
poutapilvi otsan yläpuolla.
Traagillisen näyttelijän osa
lienee yhtäkaikki koomillisin.
Jos on totta, niinkuin lienee totta,
ett' on maailman pohjaväri harmaa,
ehkä mieluimminkin tumman harmaa,
pari purppuraista maalitäplää
tekis taivaallisen vaikutuksen...
Niinkuin tässä maisemassa tekee
kaunis, rohdinmekko kukkastyttö,
harmaan talon rappusilla seisoin,
käsi ovenripaan tarttumassa,
viivytellen sisäänastumista,
ruumissaaton poistumista oottain:
syli täynnä purppuraa ja kultaa,
oranssia, veriruskeata!