»Crawfurd», hän toisti, »sinä olet ollut se pieni salakari, johon
ihana laiva on haaksirikkoutunut. Sinä otit ketjun ja eristit minut
kansastani ja kun minä sitten olin väsynyt, tappoi portugalilainen
minut.»
»Ei», minä huusin. »Minä se en ollut. Te luotitte liiaksi
portugalilaiseen ja liian myöhään laskitte kätenne hänen kurkulleen.
Älkää sanoko, etten varottanut teitä.»
»Sinä varoitit minua ja minä tahdon palkita sinua. Teen sinusta
rikkaan, Crawfurd. Sinähän olet kauppias ja tarvitset rahoja. _Minä_
olen kuningas ja tarvitsen valtakunnan. Mutta minä kuolen ja minun
jälkeeni ei ole oleva koskaan mitään kuningasta Afrikassa.»
Puhe rikkauksista herätti minussa ilonväristyksen ja vastasi sitä mitä
olin odottanut, mutta viimeiset sanat sensijaan herättivät minussa
miltei tuskan tunteen. Tuo mies oli minut täydellisesti hypnotisoinut.
Hänen poismenonsa näkeminen oli samaa kuin nähdä mahtavan vuoren
sortuvan.
Hän ojentautui ja veti raskaasti henkeään, ja lisääntyneessä
valaistuksessa saatoin nähdä kuinka murtunut hän oli. Posket olivat
painuneet sisään ja synkät silmät olivat syvällä kuopissaan. Hän
muistutti loppuunkulunutta vanhaa miestä, seistessään siinä veren
tippuessa hänen kyljestään maahan. Nyt hän ei enää ollut kafferien
kuningas, ei liioin kristitty pappi tai mikään muu entisistä
ilmestysmuodoistaan. Kuolema riisui hänestä kaiken teeskennellyn
ja ihminen Laputa kohosi yli muun ja korkeammalle kuin kaikki
hänen entiset olomuotonsa, kumman liikuttavana, suurpiirteisenä ja
peloittavana.
»Kohtasimme toisemme kolme päivää sitten», hän sanoi, »ja sinä olet
viimeinen, joka saat nähdä Inkulun.»
»Ensimmäinen kohtauksemme ei tapahtunut Umvelosissa», huomautin.
»Muistatteko muuatta sunnuntaita kahdeksan vuotta sitten, kun te
saarnasitte Kirkcaplen vapaakirkossa? Se poika, jota te ajoitte takaa
rannalta ja joka heitti kivellä silmäänne, olin minä. Sitäpaitsi
matkustin Englannista yhtäaikaa teidän ja Henriquesin kanssa, ja sillä
laivalla, joka vei teidät Durbanista Delagoa Bayhin, olin myös minä
mukana. Me kaksi olemme tunteneet toisemme kauan, mr Laputa.»
»Se on siis Jumalan käsi», hän lausui juhlallisesti. »Sinun kohtalosi
on kiedottu minun kohtalooni, ja nyt olet sinä myös kuoleva minun
kanssani.»
Mitä hän tarkoitti tällä puheella kuolemasta en ymmärtänyt. Enhän
_minä_ ollut kuolettavasti haavoittunut, enkä luule, että Laputalla
enää olisi kylliksi voimaa surmata minua, vaikkapa hän tahtoisikin.
Mutta olin niin välinpitämätön, että tuskin kiinnitin huomiota hänen
sanoihinsa.
»Tahdon tehdä sinut rikkaaksi», hän huudahti. »Crawfurd, kauppias,
tulee Afrikan rikkaimmaksi mieheksi. Me olemme hajaantuneet ja meidän
aarteemme kuuluvat nyt toiselle. Hän on omistava kullan ja jalokivet —
kaikki muut paitsi Ketjua, sillä se seuraa mukanani.»
Hän horjui erääseen luolan pimeään soppeen, jollaisia oli useita,
ja minä seurasin häntä. Siellä oli joukko säiliöitä, lippaita,
patruunalaatikoita ja vanhanaikainen portugalilainen, messinkihelainen
raha-arkku. Laputa otti muutamia avaimia vyöstään ja avasi arkut
sormillaan, jotka vapisivat väsymyksestä. Kumarruin ja näin laatikoissa
kultarahoja ja pieniä pusseja, joissa oli jalokiviä.
»Jalokiviä ja rahaa», hän huusi. »Ne ovat kerran aijotut kuninkaan
aarteeksi, ja nyt ne joutuvat rihkamakauppiaan liikepääomaksi. Ei,
Ikuisen nimessä ei! Kamasaksan paikka on Kauhistuttavan luona». Hänen
käsivartensa kohosi ja hän tarttui kiivaasti hartioihini.
»Sinä varastit minun hevoseni. Senvuoksi minä nyt kuolen. Jos sinua ei
olisi ollut, olisin minä armeijoineni nyt jo mennyt Olifantsin yli.
Aijon tappaa sinut, Crawfurd», ja hänen sormensa kiertyivät olkapäihini
entistä tiukemmin.
Mutta minä seisoin aivan liikkumattomana. »Ei, sitä te ette aijo
tehdä, te ette voi. Te olette yrittänyt ja epäonnistunut. Samoin teki
Henriques ja nyt hän makaa kuolleena tuolla ulkopuolella. Minä olen
Jumalan varjeluksessa, enkä kuole, ennenkuin aikani on tullut.»
Kuuliko hän minua, en tiedä, mutta joka tapauksessa meni kohtaus ohi.
Hänen kätensä vaipuivat, ja kookas olento palasi hoippuen luolasaliin.
Hän astui kohti putousta, mutta kääntyi ja meni samaan käytävään, josta
minä olin tullut sisään. Kuulin hänen kompastuvan käytävässä, ja sitten
seurasi minuutin kestävä hiljaisuus.
Äkkiä kuulin kitisevää ääntä ja kohta senjälkeen kumeaa jymyä, mikä
syntyy kun raskas kivi putoaa syvään kaivoon. Ensimmäinen ajatukseni
oli, että Laputa oli itse pudonnut syvyyteen, mutta kun saavuin
paikalle, tuli hän juuri takaisin minua vastaan. Silloin tajusin mitä
hän oli tehnyt. Hän oli jättiläisvoimainsa viimeisillä rippeillä
pudottanut alas kuiluun sen kivipaaden, joka oli ollut siltana ja näin
hän oli katkaissut minulta paluutien.
Voin totuudenmukaisesti sanoa, että en välittänyt siitä lainkaan.
Vaikkapa minulla olisi ollut silta, en olisi päässyt mitenkään
kääntöportin kautta. Mitä kuolemanpelko on, sen olin kokonaan unohtanut.
Tarjosin sensijaan käsivarteni sen miehen tueksi, joka tahtoi tuhota
minut.
»Olen koonnut sinulle aarteita taivaassa», hän sanoi. »Sinun
maalliset aarteesi ovat noissa arkuissa, mutta pian sinä olet etsivä
katoamattomia aarteita syvällä, syvällä. Tuolla alhaalla on viileätä ja
hiljaista ja sinä olet unohtava nälän ja tuskan.»
Hän oli nyt lähellä loppuaan. Hulluuden epätoivo sai hänet jälleen
valtoihinsa ja hän heittäytyi tuhkaan.
»Kuolemme yhdessä Crawfurd», hän sanoi. »Jumala on sitonut
elämänlankamme yhteen ja yksi ja sama isku tulee ne myös katkaisemaan.
Sano minulle, kuinka on käynyt joukkojeni.»
»Arcoll on vienyt tykkejä Pilvivuorille», vastasin. »Joukkojen täytyy
joko antautua tai tuhoutua.»
»Minulla on useita armeijoita. Mutta ei, ne eivät kelpaa mihinkään.
Ne voivat vain kierrellä sinne tänne, tekevät virheitä ja joutuvat
lopuksi lyödyiksi. Ketään johtajaa ei ole olemassa. Ja minä olen
kuolemaisillani.»
Ei voinut enää erehtyä kuoleman lähestymisestä. Kysyin häneltä,
tahtoiko hän vettä, mutta hän vastasi kieltävästi. Hänen katseensa
tuli epämääräiseksi, saatoin melkein asettua hänen asemaansa ja tuntea
kuinka katkera hänen kaipauksensa täytyi olla. Omasta kohtalostani
olin täysin välinpitämätön, en tuntenut mitään riemua, vielä vähemmän
pelkoa. Seisoin äänettömänä, puoleksi katuvana romahduksen katselijana.
»Olisin opettanut maailmalle viisautta», Laputa puhui nyt englanniksi
ja oudon kovalla, epätodellisella äänellä. »Eikä ainoakaan kuningas
Kaarle Suuren jälkeen olisi ollut minunlaiseni». Nyt hän muutti
puheensa latinankielelle. Havaitsin sittemmin, että se mitä hän sanoi,
oli Kaarle Suuren hautakirjoitus niin muunnettuna, että se soveltuisi
hänen omiin olosuhteisiinsa.
»Sub hoc conditorio», hän messusi, »situm est corpus Joannis, magni et
ortodoxi Imperatoris, qui imperium Africanum nobiliter ampliavit, et
multos per annos mundum feliciter rexit».
(Tämän kiven alla lepää Johannes, suuri ja oikeamielinen keisari,
joka komeasti laajensi afrikalaista valtakuntaansa ja monta vuotta
onnellisesti hallitsi maailmaa»).
Muutaman silmänräpäyksen hän lepäsi pää painuneena käsivarsia vasten ja
rinta kohoili tuskaisasta hengityksestä.
»Ei ole ketään, joka voisi seurata minua. Minun rotuni on tuomittu,
ja kohta he ovat unohtaneet minun nimeni. Minä yksin olisin voinut
pelastaa heidät. Nyt he kulkevat samaa tietä kuin muut ja Johanneksen
sotureista tulee orjia.»
Hänen kurkkuaan ahdisti, hän hengitti kiivaasti ja kaatui kasvoilleen
maahan. Luulin, että hän oli kuollut. Mutta hän yritti jälleen
kohottautua. Kiiruhdin esiin, ja kaikin voimineni onnistuin auttamaan
hänet pystyyn.
»Riisuudu, Eros», hän huusi. »Pitkä päivätyö on täytetty». Kuolevan
tavattomin voimin hän riisti päältään leopardintaljan ja vyön,
ja seisoi alastomana kuten kruunausyönä luolassa. Pussistaan hän
otti kaulaketjun. Sitten hän horjui kuilun reunalle, edessään
viheriänkimmeltävä vesiseinä, joka jatkui alas synkkään syvyyteen.
Kuin noiduttuna minä näin kuinka hän käsillään, jotka olivat heikot
kuin lapsella, pani ketjun kaulaansa ja sulki lukon niskassa.
Viimeisiin saakka ponnistaen hän sitten seisoi pystyvartisena
päivänvalossa, joka tuli ylhäältä samasta aukosta kuin vesikin. Valo
taittui suuriin rubiineihin ja saattoi ne liekehtimään kuin tulen.
Vielä kerran hän antoi äänensä entisellä mahtavuudellaan kaikua
luolassa, niin että se kuului selvästi yli putouksen pauhun. Hänen
sanansa olivat samat kuin Käärmeen Vartijan kolme yötä aikaisemmin.
Kädet koholla ja Ketjun loistaessa kaulassa hän huusi:
»Käärme palaa syntymäsijoilleen.»
»Tule», hän huusi sitten minulle, »Johanneksen perijä palaa kotiin.»
Ja hän hyppäsi syvyyteen. Mitään ääntä ei kuulunut, sillä niin
ankara oli veden kohina. Putous paiskasi hänet varmaankin alas sinne
missä ennen oli kivipaasi ollut siltana, ja maanalainen virta veti
hänet sitten mukanaan sinne, missä Labongo viisikymmentä peninkulmaa
virtaa tuntemattomissa syvyyksissä. Kaukana kaikesta inhimillisestä
kilvoittelusta Laputa lepää viimeistä untaan, ja siellä myöskin
ovat vaalenneessa nikamassa kiinni jollakin aaltojen huuhtomalla
kalliosärmällä ne jalokivet, jotka kerran olivat loistaneet Saaban
kuningattaren hiuksissa.