Pimeä lankesi, ennenkuin kerkisin Letaban solaan. Olin kohdannut
useita patrulleja, mutta harvat niistä puhuttelivat minua, eikä
ainoakaan yrittänyt pysäyttää minua. Muutamat ehkä tiesivät ken olin,
mutta paremminkin luulen, että ulkonäköni mykistytti heidät. Mahdoin
olla kalpea kuin kuolema, tukan pörröttäessä ja silmien loistaessa
kuumeisesti. Ja vielä tuo veriläikkä vasemmassa ohimossa.
Main Driftin luona tapasin melkoisen poliisivoiman vartioimassa
kaalamoa. Ajoin suoraan veteen ja joen toisella puolella pysähdyin
eräälle vartiomiesten nuotiolle. Muuan mies alkoi puhutella minua ja
sanoi, että nyt Arcoll oli saanut saaliinsa kiinni. »Sanotaan että hän
on kuollut. Hänet ammuttiin eräällä kukkulalla matkalla Limpopoon».
Mutta minä tiesin, että tämä ei ollut totta. Sielussani oli tulella
kirjoitettuna, että Laputa eli, niin, vieläpä odotti minua, ja että oli
Jumalan tahto, että me kohtaisimme toisemme luolassa.
Hetkeä myöhemmin saavuin kafferiarmeijan marssin kovettamalle polulle,
joka nyt muistutti leveää tietä pensasmetsässä, ja sitä seurasin, sillä
se johti Dupree Driftille. Koko ajan hoputin kimoa niin paljon kuin
jaksoin. Kaikki pelko oli kaikonnut minusta. Ei luonto eivätkä ihmiset
kyenneet tekemään minua levottomaksi. Dupree Driftin luona ratsastin
yli ajattelemattakaan krokodiileja. Täysin välinpitämättömänä katsoin
sitä paikkaa, missä Henriques oli murhannut Käärmeen Vartijan, ja
missä minä olin ottanut rubiinit. Tylsistyneissä aivoissani ei ollut
enään mitään mielenkiintoa tai mielikuvitusta, ja hermoni olivat
äkkiä tulleet tunteettomiksi kuin olisivat olleet raudasta. Jokaisen
ohikulkemani paikan merkitsin vain mielessäni askeleena lähemmä
päämäärää. Umvelosissakaan en suonut itselleni enempää aikaa kuin mitä
katse rakennuttamaani taloon vaati. Olin aivankuin unohtanut tuon
yön, jonka makasin kellarissa kuunnellen Laputan suunnitelmia. Kaikki
mihin näinä viimeisinä päivinä olin ryhtynyt, oli kokonaan hälvennyt
muististani. Vain yksi asia oli minulle selvä: kaksi miestä, toinen
kookas, toinen hintelä ja keltainen, hitaasti lähestymässä Rooirandia,
ja minä itse sääskenä hevosen selässä pyrkimässä heidän perässään läpi
pensastojen. Tämä taulu oli edessäni yhtämittaa niin selvänä kuin
olisin istunut teatterissa ja katsellut sitä, vain sillä lisällä, että
nuo kolme olentoa näyttivät vähitellen tulevan toisiaan yhä lähemmäksi.
En ollut mitenkään innoissa aikeestani. Luulen tuskin toivoneeni siitä
paljon, siliä jokin sisässäni tuntui kylmentyneen ja jäykistyneen, ja
tappaneen nuoruuden minussa. Sanoin itselleni, että Jumala tuomitsee
kaiken aarteiden etsinnän, ja että minä varmasti kuolisin. Että Laputa
ja Henriques tulisivat kuolemaan, sen tiesin. Todennäköisesti me
kaikki kolme jäisimme kuolleina makaamaan, meidän luumme valkenisivat
timanttien keskellä ja ennen pitkää loistaisi Pappi Johanneksen
kaulaketju yksinään tuhkakasassa. Kaikesta tästä olin jo mielessäni
täysin varma, ja kuitenkin minun täytyi päästä perille. Se ei merkinnyt
kerrassaan mitään, kunhan vain tapaisin Laputan ja Henriquesin ja
saisin tehdä välini heidän kanssaan selväksi. Se oli ainoa mikä
merkitsi minulle jotain maailmassa, sillä se oli kohtaloni.
Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia määritellä, kuinka kauan
ratsastin, mutta joka tapauksessa oli jo puoliyö ohitse, kun tulin
Umvelosiin, ja ennenkuin pääsin Rooirandiin, näkyivät jo ensimmäiset
aamunkoiton merkit. Olin arvatenkin ratsastanut niiden Arcollin
miesten itäpuolitse, jotka olivat ulottaneet ajojahdin Majinjeen
päin. Olin ratsastanut kilpaa yön kanssa, mutta en tuntenut itseäni
niinkään väsyneeksi kuin olisi saattanut luulla. Hevoseni kompasteli
silloin tällöin, mutta omia jäseniäni ei tällä kertaa vaivannut
väsymys. Tietenkin olin jäykkä ja kankea kuin puuhun veistetty, mutta
sellainenhan olin jo jättäessäni Bruderstroomin. Tunsin, että olisin
näin saattanut jatkaa ratsastusta vaikka maailman toiseen päähän.
Saapuessani metsikön reunaan nousin ratsailta ja päästin kimon
irralleen. Minulla ei ollut riimuja matkassa, vaan jätin eläimen
vapaana syömään ruohoa ja lepäämään. Oli kyllin valoisaa nähdäkseni
purppuranpunaisena hohtavan kallion. Tähdet tuikahtelivat vielä
heikosti, mutta kuu oli jo kauan sitten laskenut, ja idässä alkoi
taivaanranta punertaa. Kuljin luolaan johtavaa polkua pitkin aivan
erilaisena kuin se pelokas olento, joka oli mennyt sinne kolme yötä
sitten. Silloin oli minulla odotettavana kaikki kauhut, nyt olin
voittanut pelkoni ja katsonut vaaroja suoraan silmään. Olin vuosisataa
vanhempi kuin silloin.
Mutta tien vieressä oli jotain mikä pani minut pysähtymään. Siinä oli
kuollut ruumis pää poispäin käännettynä. Minun ei tarvinnut nähdä
kasvoja tietääkseni ken siinä oli. Silmissäni oli vain kaksi miestä ja
toinen heistä oli kuolematon.
Pysähdyin ja käänsin kuollutta. Sydämessäni ei ollut mitään iloa, ei
mitään tyydytettyä kostonhimoa tai viihdytettyä vihaa. Olin unohtanut
sekä Colinin murhan että kaikki muut Henriquesin ilkityöt. Katselin
kuolleen kasvoja vain vissillä uteliaisuudella, kasvoja, jotka olivat
pöhöttyneet ja näyttivät kammoittavilta varhaisessa aamuvalaistuksessa.
Mies oli kuristettu. Hänen niskansa oli katkaistu, kuten me
Skotlannissa sanomme, ja senvuoksi hän oli selällään, vaikka kasvot
olivatkin miltei maahanpäin. Varmasti hän oli ollut kuolleena jo ennen
puoliyötä. Kun tarkemmin tutkin ruumista, huomasin että paidassa ja
käsissä oli verta, mutta mitään haavaa ei näkynyt. Veri oli siis tullut
jostakusta muusta. Pari askelta etäämpänä polulla oli pistooli, jonka
molemmat piiput olivat tyhjät.
Mitä oli tapahtunut, ei ollut vaikea ymmärtää. Luolan sisäänkäytävän
suulla Henriques oli koettanut ampua Laputan anastaakseen sitten ketjun
ja luolassa olevat aarteet.
Laputa oli varmaankin haavoittunut — veren menetyksestä päättäen
vakavasti — mutta portugalilaisen nopeus ja ampumatottumus eivät olleet
voineet pelastaa häntä toisen rautaisista kourista. Kahden laukauksen
jälkeen Laputa oli tarttunut häneen ja vääntänyt hengen hänestä yhtä
helposti kuin joku toinen vääntää niskat nurin peltopyyltä. Ja sitten
Laputa oli mennyt luolaan.
Näin verisiä jälkiä maassa ja kiiruhdin askeleitani. Laputa oli jo
kerinnyt olla luolassa useita tunteja ja oli varmaan jo kerinnyt tuhota
aarteet, haavoittuneena ja raivoissaan kun tietenkin oli. Arvatenkin
hän oli tullut Rooirandiin levätäkseen pyhäkön hiljaisuudessa päivän
tai pari, mutta nyt, jos Henriquesin luoti oli tavannut maalinsa,
löytäisi hän luolassa ehkä vieläkin varmemman turvapaikan ja paljon
pitemmän levon. Kolmannen kerran elämässäni kiiruhdin kalliohalkeaman
kautta korkeiden, sileiden vuorenseinämien lomitse ja kuulin syvältä
sisältä kahlehditun virran kumean kohinan.
Rotkossa oli hyvin heikko valaistus, mutta kuitenkin riittävä
näyttääkseen minulle, että tie luolaan oli selvä. Salainen kääntöportti
oli raollaan — menin siitä sisään ja suljin sen enempää ajattelematta.
Se painui kiinni äänellä, mikä ilmoitti minulle, että se oli tiukasti
suljettu, ja kun en tuntenut sen avaamisen salaisuutta, niin — kuinka
olin pääsevä pois?
Tämä ajatus ei kuitenkaan huolettanut minua niinkään sen huomion
rinnalla, ettei minulla nyt ollut mitään valoa. Päästäkseni ylös
kalliorappuja minun täytyi ryömiä polvillani, ja tunsin, että astuimet
olivat märät ja niljakkaat. Se ei voinut olla muuta kuin Laputan verta.
Pian tulin kallioparvekkeelle. Taivas ylläni valkeni
aamunsarastuksessa, ja alhaalla syvyydessä välkkyi temmeltävä
virta. Keveä ja virkistävä tuuli puhalsi vuorilta ja tunkeutui alas
leyhähdyksinä rotkon kautta. Näin, että käteni olivat aivan veriset
ryömittyäni ylös portaita ja koetin saada verta pois hieromalla käsiäni
kallionkylkeen. Lihaksenkaan värähtämättä kuljin sitten kalliopaaden
yli, joka oli siltana syvyyden päällä, ja sukelsin edelleen pimeään
käytävään, joka vei sisimpään luolasaliin.
Kuten edelliselläkin kerralla näin valoa edessäni, mutta tällä kertaa
ei ollut hulmuavia soihtuja vaan ainoastaan yksi ainoa valopiste.
Varovasti hapuilin eteenpäin seiniä myöten, vaikka oikeastaan en
pelännytkään mitään. Kun nämä sivuseinät loppuivat, tiesin että olin
luolassa, siinä josta valopiste näkyi. Liikkuva vesiseinä loisti
viheriän välkkyvänä vasemmalla, kummituksenomaisesti, ja huomasin että
se sai valaistusta ylhäältä suoraan nielun suusta päin. Astuin muutaman
askeleen eteenpäin ja huomasin, että valopiste oli lyhty.
Silmäni olivat nyt tottuneet puolihämärään ja näin mitä lyhdyn vieressä
oli. Laputa oli polvillaan tuhkassa, juuri siinä missä Käärmeen Vartija
kolme vuorokautta aikaisemmin oli polttanut pyhää tulta. Hän polvistui
yksinkertaisen kivialttarin ääressä, puoliksi nojautuen sitä vastaan.
Lyhty oli maassa hänen vieressään, ja sen valossa näin jotain, mihin en
ollut valmistunut. Verta vuoti hänen kyljestään tippuen tuhkan viereen
jo syntyneeseen lätäkköön.
En tuntenut mitään pelkoa, vaan ainoastaan suurta osanottoa,
myötätuntoa hukkaanmennyttä romantiikkaa, turhaa vaivannäköä,
hedelmätöntä urheutta kohtaan.
»Ollos tervehditty, Inkulu», sanoin kafferikielellä, ikäänkuin olisin
ollut hänen omia miehiään.
Hän kääntyi ja nousi ylös silmiinpistävän vaivaloisesti. Nyt näkyi
selvästi, että paikka oli valaistu ylhäältäpäin; valkeni yhä enemmän.
Vesi oli kuin timanteista kokoonpantu esirippu, ylinnä läpinäkyviä
briljantteja, alempana loistavia smaragdeja. Myöskin luolan
äärimmäisessä sopessa oli kelmeänhämärä valaistus. Laputan kookas varsi
kohosi horjuen valkoisen tuhkakasan päälle käden painaessa kylkeä.
»Kuka siellä?» hän kysyi tarkastaen minua silmillä, jotka eivät nähneet
mitään.
»Umvelosin kauppamies», vastasin.
»Umvelosin kauppamies», hän toisti. »Jumala käyttää usein maailmassa
heikkoja tuhotakseen väkevät. Kuningas kuolee senvuoksi, että joku
rihkamakauppias asettui hänen tielleen. Mikä on nimesi? Se kannattaa
tulla muistetuksi.»