»Immanuel», sanoin käheästi.
Silloin tarttuivat näkymättömät kädet käsivarsiini ja johtivat minut
syvemmälle pimeyteen. Hetkeksi toivoni virisi. Tunnussana oli joka
tapauksessa osoittautunut luotettavaksi, ja luolaan tulisin joka
tapauksessa pääsemään.
Mitään en voinut nähdä, mutta arvasin, että olimme pysähtyneet sen
sileän kallioseinän luo, joka kuten hyvin muistin, täytti vuorenonkalon
oikean sivun. Ohjaajani hapuili jotain oikealla päin ja sitten tunsin
että minua laahattiin jonkinlaiseen käytävään. Se oli niin ahdas, että
kaksi ei voinut kulkea rinnakkain, ja niin matala, että köynnöskasvit
ylhäältä tarttuivat hiuksiin. Jokin raksahti takanani, ikäänkuin
näyttelyn sisäänkäytävän edessä oleva ristiportti.
Sitten aloimme kiivetä rappusia, yhä edelleen pilkkopimeässä, ja
vihdoin kuului kumea kohina. Se oli varmastikin vuoreen katoava virta,
ja ihmettelin, etten ollut kuullut sitä jo aikaisemmin. Äkkiä loisti
sitten kuunsäde sisään, ja huomasin, että olimme nyt vuorensolassa,
korkealla laakean kallion yläpuolella. Kuljimme kapean pengermän
vasenta syrjää kunnes emme voineet päästä pitemmälle. Sitten teimme
jotain kauheaa. Kuilun yli, joka tällä kohdalla oli kapeimmillaan,
oli pantu kivilaatta. Syvällä, syvällä alhaalla näin kuunhohteessa
kuohuvan vesipaljouden. Kivi oli siltanamme, ja vaikka minulla muuten
on päätä, tunnustan tunteneeni huimausta, kun käännyimme menemään sen
yli. Ehkäpä se oli leveämpi kuin minusta näytti, mutta joka tapauksessa
seuralaisiani ei lainkaan pelottanut, vaan he menivät sitä kuin
maantietä minun seuratessani sydän kurkussa. Kuilun toisella puolella
minut ottivat vastaan uudet vahdit, jotka johtivat minut käytävään,
mikä vei suoraan vuoren sydämmeen.
Virran kohina kuului kumeammin ja selvemmin aina tien käännösten
mukaan. Pian näin valon pilkettä, mikä ei varmaankaan ollut kuusta
lähtöisin. Se paisui kunnes äkkiä katto korkeni ja minä huomasin
olevani tavattoman suuressa huoneessa. Niin korkea se oli, etten
voinut erottaa kattoa, vaikka salia valaisivat ympäriinsä seiniin
pistetyt soihdut ja suuri nuotio, joka paloi huoneen etäisimmässä
osassa. Mutta kaikkein hämmästyttävintä oli vasemmalla sivulla, missä
permanto katkesi muuttuen syväksi kuiluksi, ja luolan vasemman seinän
muodosti vesiputous, joka syöksyi jostain korkeudesta pohjattoman
kuiluun allamme. Soihdut ja tuli saivat leveän vesiryöpyn loistamaan
ja säteilemään kuin Taivaan kaupungin portti. En koskaan elämässäni
ole nähnyt ihmeellisempää ja vaikuttavampaa näkyä, se aivan salpasi
henkeäni.
Kaksisataa miestä tai ehkä enemmänkin oli kokoontunut saliin, mutta
niin suuri se oli, että he näyttivät vain pieneltä seuralta. He
istuivat maassa piirissä, silmät kiinnitettyinä tuleen ja johonkin
olentoon, joka oli heidän keskellään. Tulen loiste valaisi samaa vanhaa
miestä, jonka kuukausi sitten tuona aamuna oli nähnyt, juuri kun hän
oli luolaan menossa. Hän seisoi kuin jonkinlaisen hurmion vallassa,
suorana kuin keihäs ja kädet ristissä rinnalla. Hänen hartioiltaan
laskeutui hohtavan valkoinen vaippa, joka vyötäisten kohdalla oli
kiinnitetty leveällä kultavanteella. Hänen hiuksensa oli ajeltu pois ja
otsaan oli kiinnitetty kultalevy, jossa oli joitakin kaiverruksia.
»Kuka on tulija?» hän kysyi astuessani saliin.
»Inkulun sanatuoja», vastasin rohkeasti. »Itse hän tulee pian jäljessä
seurassaan Henriques, valkoinen mies.»
Senjälkeen istuuduin piirin etäisimpään osaan ja jäin odottamaan
tapahtumain jatkuvaa kehitystä. Huomasin, että naapurinani oli
Mwanga, sama mies, jonka olin potkinut ulos puodista. Onneksi olin
niin likainen, että hän tuskin saattoi tuntea minua, mutta käänsin
joka tapauksessa kasvoni poispäin hänestä. Valo ja lämpö, veden
kohina, ihmisten äänettömyys ja minun oma ruumillinen ja sielullinen
jännitykseni — molemmat yhdessä vaikuttivat minuun niin, että tulin
uneliaaksi ja olin aivan vaipua uneen.