Noin peninkulman verran pysyttelin metsässä, joka täällä oli harvaa ja
avointa ratsastettavaksi, ja käännyin sitten polulle. Kuu oli korkealla
ja koko maisema oli tummanviherjä, mutta polku loisti edessäni kuin
vanha norsunluu. Olin katsonut kelloa alottaessani matkan ja huomannut,
että se oli vähän yli kahdeksan. Hevoseni oli vahva ja matkaa oli noin
viisikymmentä peninkulmaa. Keskiyön maissa minun pitäisi olla perillä.
Tunnussanan avulla pääsisin sisään ja sitten odottaisin Laputan ja
Henriquesin tuloa. Jos onni suosisi minua, saisin nähdä kaikki niiden
salaisten menojen vaiheet, jotka minua jo Kirkcaplen rannalla niin
olivat tyrmistäneet. Epäilemättä minua kohdeltaisiin sitten varsin
kursailemattomasti, minut vangittaisiin ja sidottuna saisin seurata
mukana kun joukot lähtisivät marssimaan. Mutta Inandan Kraalille saakka
ei henkeni olisi uhattu, ja sitä ennen oli Letaban ylimeno. Colin veisi
kirjeeni Arcollille, ja kaalamon kohdalla saisi Laputa miehineen kokea
onnen vaihteluita.
Kun minä nyt kauan jälkeenpäin muistelen tätä ajatuksenjuoksuani,
tuntuu suoranaiselta hulluudelta laskea tuollaisiin
pelastumismahdollisuuksiin. Oli suuri määrä seikkoja, joista jokainen
riitti tekemään tyhjäksi laskelmani. Tunnussanahan saattoi olla väärä,
tai olisin kohdannut sellaisen, joka ei tuntenut sitä. Luolassa olevat
olisivat saattaneet pistää minut heti kuoliaaksi ilman muuta, ja Laputa
olisi voinut selittää tekoni sellaiseksi, että se vapauttaa hänet
juhlallisimmistakin valoista. Colin olisi saattanut eksyä matkallaan,
Laputa olisi saattanut muuttaa marssisuunnitelmaansa tai Arcollin
miehet olisivat saattaneet hävitä taistelun kaalamon luona. Niin paljon
vaaroja olen välttänyt ja niin suuri on Jumalan hyvyys ollut minua
kohtaan, että minä äskettäin Portincrossissa muistaessani kaikkea
tätä tulin niin liikutetuksi, että päätin rakentaa uuden suuren salin
seurakunnan kirkkoon, osoitukseksi kiitollisuudestani.
Ihmissuvulle onneksi on toimeliaassa elämässä ajatus enemmän kiinni
nykyisessä kuin siinä mitä tulevaisuudessa voi tapahtua. Ratsastaessani
kuun valaisemaa tietä pohjoiseen päin en tuntenut mitään pelkoa. Toden
sanoakseni olin melkein onnellinen. Pelin valtit olivat minulla. Tiesin
Laputasta enemmän kuin kukaan kuolevainen Henriquesiä lukuunottamatta,
ja minulla oli avain kapinan pesäpaikkaan. Edessäni oli kätkettyjä
aarteita — suuri rubiiniketju, niin oli Henriques sanonut. Täytyipä
siellä olla vielä enemmänkin, ajattelin. Luola Rooirandissa oli koko
liikkeen päämaja, ja siellä täytyi olla myöskin heidän aarreaittansa —
timantit ja se kulta, jota vastaan niitä oli vaihdettu. Luulen, että
jokaisella ihmisellä syvimmällä on aarteen etsimishimo, intohimo,
joka usein voi aran pelkurin johtaa arvaamattomiin urotöihin. Nyt
olin saanut tämän himon aarteisiin ja jalokiviin. Ennen olin ollut
ylevämielinen ja ajatellut velvollisuuttani maatani kohtaan, mutta
juuri tämän yöllisen ratsastuksen aikana pelkään ajatelleeni vain
velvollisuuttani David Crawfurdia kohtaan, niin että hän voisi tulla
rikkaaksi. Niin, yksi asia tämän lisäksi pyöri päässäni. Mieleni oli
täynnä raivoa Henriquesiä kohtaan. Luulenpa itse asiassa sen olleen
päävaikuttimena, sillä jo ennenkuin olin Laputan kuullut puhuvan
valasta ja puhdistuksesta, oli minulla ollut mielessä maksoi mitä
maksoi lähteä luolaan. Ylipäätään olen rauhallinen mies, mutta luulen,
että mieluummin haluaisin saada kynteni portugalilaisen kurkkuun kiinni
kuin yksinpä Pappi Johanneksen kaulaketjuun.
Mutta sisimmällä oli hallitsevana ajatuksena se, että Kaitselmus oli
antanut minulle tilaisuuteni juuri nyt, ja senvuoksi minun oli sitä
käytettävä hyväkseni. Kalvinismi, jossa minut oli kasvatettu, oli
tietämättäni kiinteästi juurtunut sieluuni. Ajattelin, että mitä on
ennalta määrätty, sen täytyi myös tapahtua, ja että ihminen on vain
leikkikalu Luojan kädessä. Viime kuukausien tapahtumia pidin minulle
osoitettuna suorana tienä, jota yksin minä saatoin seurata. En suinkaan
ollut vain sattumasta saanut avaimia kaikkeen siihen mikä oli tuleva.
Oli ennalta määrätty, että minä yksin lähdin Umvelosiin, ja omissa
heikon sydämeni toivomuksissa näin vain Kaikkivaltiaan päätöksen. Niin
itsekylläisiä me kuolevaiset olemme ja kuitenkin luulen, että ilman
sellaista omahyväisyyttä me ihmiset aivan liian usein tyytyisimme
istumaan tylsinä kotona lieden ääressä.
Olin nyt sivuuttanut sen paikan, jossa edellisellä kerralla tapasin
pojan hevosten kanssa ja tiesin, että puolet matkasta oli jo mennyt.
Olin usein kuunnellut takaapäin ääntä, mutta mitään ei kuulunut. Se
herroista, joka sai minun ponyni, huomaisi kyllä sen hieman hitaaksi
liikkeissään, ja teki pahaa ajatella eläinparkaa ärtyneen ratsastajan
käsissä. Vihdoin kohosi vähitellen eteeni purppuralle hohtava seinä
kaukaisessa etäisyydessä. Tunsin Rooirandin ja annoin kimolle lisää
vauhtia. Tunnin kuluttua minun pitäisi olla perillä.
Olin luottanut siihen, että tunnussanan tietäminen takaisi
turvallisuuteni, mutta sitten osottausikin, että elämästäni sain
kiittää hevosta. Kallioille oli vielä matkaa jälellä noin peninkulma,
kun äkkiä kohtasin kapinallisten etujoukot. Metsä vilisi miehiä, ja
minä näin hevosia aitauksissa ja suuren määrän Kap-kärryjä ja kevyitä
vaunuja. Näky muistutti uskonnollista jättiläiskokousta jossakin
hollantilaisessa kylässä paitsi että täällä jokainoa mies oli musta.
Näin, vaikka en ollut näkevinäni, että kaikilla oli kivääri, monella
sitäpaitsi keihäs ja kilpi. Ensiksi he aikoivat pysäyttää minut.
Kiväärit lensivät jo olkaa vasten ja piiput suuntautuivat minua kohti.
Katsoin, että rohkein peli oli tässä varminta, minkä vuoksi kiihdytin
kimoani ja huutamalla kehotin heitä hajaantumaan. »Antakaa tilaa»,
huusin heidän omalla kielellään. »Minulla on sanomia Inkululta. (Tätä
nimeä alkuasukkaat käyttävät ylimmästä johtajastaan). Tieltä pois,
koirat!»
He tunsivat hevosen ja vetäytyivät kunnioittavasti syrjään. En tiennyt
sitä vielä silloin, mutta tuo hevonen oli tuttu Zambesista Kapiin
saakka. Ratsastin heidän kuninkaansa taisteluhevosella ja kukapa olisi
uskaltanut asettua sellaista valtakirjaa vastaan. Kuulin, kuinka
sanoma tulostani levisi edelleen ja pitkin matkaa tästä lähtien minua
tervehdittiin kunnioittavasti. Kiitin hartaasti onnellista tähteäni,
että olin tullut ensimmäisenä, sillä toisena en olisi päässyt pitkälle.
Kallioiden juurella kohtasin kaksinkertaisen soturirivin, näköjään
kuninkaallisen henkivartioston, sillä kaikilla oli päällään leopardin
talja ja kaikki olivat pitkiä komeita miehiä. Heidän pyssyjensä piiput
hohtivat kuunvalossa ja nähdessäni heidät kulki kylmä väristys pitkin
selkäpiitäni. Ylempänä metsikössä ja vieläkin korkeammalla näin
jatkuvasti lukemattomia yhtä hohtavia piippurivejä. Käärmeen Paikka oli
tänä yönä vahvasti vartioitu.
Hyppäsin ratsultani ja huusin erästä miestä pitämään hevostani. Kaksi
henkivartijaa astui esiin äänettöminä ja ottivat ohjakset. Tie luolaan
oli vapaana edessäni, ja selkä suorana mutta synkästi sykkivin sydämin
marssin rivien lomitse.
Polkua reunustivat nämä vaikenevat ja liikkumattomat mustat soturit
kuin kuvapatsaat. Kulkiessani siinä luolaa kohden oli minulla ilkeä
tunne, että ulkonäköni ei ollut oikein sopiva kuninkaalliselle
pikalähetille, ratsastushousuissa, hatutta päin, likaisena, repaleisena
siinä tallustaessani kelpo soturien editse. Sisäinen olemukseni
vastasi ulkoista, sillä päästessäni näin pitkälle oli rohkeuteni
kuin poispuhallettu. Jos olisi ollut mahdollisuuksia paeta, olisin
lähtenyt, mutta nyt ei ollut muuta valittavana, sillä olin polttanut
kaikki laivani. Kirosin yltiöpäisyyttäni saattamatta käsittää
äskeisiä uhkarohkeita ajatuksiani. Olin nyt matkalla salaperäiseen,
tuntemattomaan pimeyteen, jonka täyttivät tuhannet mustat ja julmat
viholliseni. Polveni horjuivat, ja ajattelin, että tuskinpa kukaan on
vielä ollut näin epämiellyttävässä tilanteessa.
Ahtaan solan alkaessa loppui vartioketju, ja minä jatkoin yksin
matkaani. Tänne ei kuunvalo päässyt tunkeutumaan ja minä sain hapuilla
eteenpäin. Hyvin hitaasti se kävi ja joka hetki odotin, milloin
hulluuteni olisi saava sen lopun minkä se ansaitsi. Ratsastuksen
tuottama kuumuus oli haihtunut ja paitani tuntui hartioista märältä ja
kylmältä.