Yöksi tuli voimakkaampi halla kuin mitä yleensä vuoristossa on laita
talvellakaan, ja kun aamulla menin tien yli kauppaan, oli tie härmän
peitossa. Minun entinen pelkoni oli kuin poispyyhkäisty ja odotukseni
oli äärimmilleen pinnoitettu. Neljä lyijykynällä kirjoitettua
sanaa voi oikeastaan tuntua sangen heikolta perustukselta toivon
rakentamiselle, mutta minulle oli niissä kylliksi, ja senvuoksi hoidin
tehtäväni liikkeessä keveällä sydämellä. Ensimmäinen tehtäväni oli
laskea asevarastomme. Meillä oli viisi yksinkertaista mauser-kivääriä,
yksi mauser-pistooli, yksi pikakarabiini, ja pieni nikkelihelainen
revolveri. Jappin haulikko oli myöskin, ja vanha, suusta ladattava
kivääri, sekä se pyssy, joka minulla entuudestaan oli ollut.
Panosvarasto oli sangen hyvä, ja sitäpaitsi oli irtaimistoluetteloihin
merkitty 400 pikapatruunaa, joita en kuitenkaan voinut löytää.
Pistoolin pistin taskuuni ja myöskin panin vyölleni hyvän tuppipuukon.
Jos tulisi taistelu, olisi parasta olla hyvin varustettu.
Koko aamun istuin jauhojen ja sokerien keskellä ja taistelin
kärsimättömyyttäni vastaan. Ketään tai mitään ei näkynyt koko
lännenpuoleisella valkoisella tiellä. Härmä suli auringossa, kärpäset
heräsivät ja surisivat ikkunassa. Japp ryömi vuoteestaan ja keitti
itselleen vähän väkevää kahvia, minkä päälle hän jälleen kävi levolle.
Aika kului, tuli päivällisaika. Minä menin Wardlawin puolelle ja ateria
syötiin hiljaisuuden vallitessa. Kun jälleen olin kaupassa, olin
varmaankin hieman nukahtanut piippuni kanssa, sillä en tiennyt mitään,
ennenkuin löysin itseni ovella, unisesti tirkistellen aurinkoa ja
kuunnellen askeleita. Äänettömässä hiljaisuudessa olin näet kuulevinani
heikkoa laahustamista hiekassa. Katsoin tielle päin ja siellä tuli
todellakin joku alaspäin.
Mutta se olikin vain joku kafferi, ja kaupanpäälle vielä oikein kurjan
raukan näköinen. Tuskin koskaan olin vielä nähnyt sellaista hoippuraa.
Hän oli vanha, käveli miltei kaksinkerroin ja oli puettu paitaan, joka
oli pelkkää lumppua, ja likaisiin khakihousuihin. Hänellä oli mukanaan
rautapata ja joitakin omaisuusosiaan käärittynä kauheaan nenäliinaan.
Hän oli varmaankin dachan polttaja, sillä hän yski hirvittävästi,
niin että koko ruumis vääntyi kouristuksista. Tunsin tyypin, tuon
vanhan, kuluneen alkuasukkaan, jolla ei ole mitään sukua eikä heimoa.
Hän kiertää teitään ja laittaa itse laihat ruokansa pienillä tulilla,
kunnes jonakin kauniina päivänä hänet löydetään jonkun pensaan alla
kuolleena.
Kafferi tervehti minua omalla kielellään ja pyysi tupakkaa tai
kourallista jauhoja.
Kysyin mistä hän tuli.
»Lännestä, Inkoos», hän vastasi, »ja sitä ennen etelästä. Se on raskas
matka vanhoille jäsenille.»
Menin kauppaan hakemaan jauhoja, ja kun tulin jälleen ulos, oli hän
laahautunut ovelle saakka. Ennen hänen silmänsä olivat olleet maahan
kiinnitettyinä, mutta nyt hän katsoi suoraan minuun, ja minusta tuntui,
että hänen katseensa oli ylen terävä kuuluakseen noin vanhalle raukalle.
»Yöt ovat kylmät, Inkoos», hän sanoi valittaen, »ja minun kansani on
hajonnut eikä minulla ole mitään kraalia. Korppikotkat seuraavat minua
ja minä voin kuulla pukkien jalkojen töminän.»
»Kuinka niin pukkien», kysyin hätkähtäen.
»Pukit vaihtavat laitumia.»
»Ja missä ovat metsästäjät?» kysyin edelleen.
»He ovat täällä ja minun jäljessäni», hän sanoi nyt englanninkielellä,
samalla kun hän ojensi kuppinsa jauhoja saadakseen ja hiljaa alkoi
laahustaa jälleen tietä eteenpäin.
Seurasin hänen perässään ja kysyin englanniksi, tunsiko hän erästä
Colles nimistä miestä.
»Tulen juuri hänen luotaan, nuori herra. Missä te asutte? Vai niin,
koululla. Pääseekö huoneeseenne ikkunan kautta rakennuksen takaa?
Katsokaa siis, että se on auki, sillä pian olen siellä.» Ja ääntään
korottaen toivotti hän sesutonkielellä minulle kaikkea siunausta
hyvyydestäni ja laahautui sitten tietä alaspäin, yskien kuin tulivuori.
Suuren jännityksen vallassa suljin kaupan ja menin Wardlawin luo.
Ainoatakaan lasta ei ollut saapunut kouluun tänä päivänä, minkä vuoksi
hän oli aivan toimeton ja kulutti aikaansa panemalla pasianssia. »Sulje
ovi ja tule sitten minun huoneeseeni», sanoin. »On tullut selitysten
aika.»
Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kafferi ryömi ikkunan alla
olevien pensaiden keskestä esiin, irvisti minulle ja hyppäsi ketterästi
huoneeseen. Sitten hän tutki ikkunan ja veti verhot sen eteen.
»Onko ulko-ovi suljettu?», hän kysyi parhaimmalla ajateltavissa
olevalla englanninkielellä. »Kiitos, hankkikaa sitten minulle vähän
lämmintä vettä ja joitakin vaatteita, mr Crawfurd. Täytyy olla
inhimillisen näköinen, ennenkuin ryhdytään neuvottelemaan. Meillä on
koko yö käytettävissämme, niin että aikaa riittää. Mutta katsokaa, että
talo on tyhjä, ettei kukaan häiritse minua pukiessani. Olen hyvin ujo
ja tarkka ulkoasustani.»
Hankin hänelle mitä hän oli pyytänyt ja sain nyt nähdä hämmästyttävän
muodonvaihdoksen. Hän otti pienen lasipullon nyytistään ja hieroi
jotain nestettä kasvoihinsa, käsivarsiin ja kaulaan, niin että musta
väri hävisi. Ruumiin ja jalat hän jätti sellaisikseen, paitsi että
hän veti päälleen paidan ja alushousut liinavaatevarastostani. Sitten
hän otti päästään takkuisen tekotukan ja paljasti päänsä lyhyeksi
leikattuine, harmahtavine hiuksineen. Kymmenessä minuutissa oli vanha
kafferi muuttunut eloisaksi, noin viidenkymmenen vuoden ikäiseksi
mieheksi, jolla oli sotilaallinen ryhti. Mr Wardlaw tuijotti häntä kuin
näkyä.
»Lienee aika esitteleidä», hän sanoi, sittenkun pahin nälkänsä oli
tyydytetty. »Nimeni on Arcoll, kapteeni James Arcoll. Minulla on kai
kunnia puhutella mr Crawfurdia, Mackenzien kauppahuoneen edustajaa
täällä, ja mr Wardlawia, Blaauwildebeestefonteinin koulunopettajaa.
Mutta, anteeksi, missä on Petter Japp? Päissään tietysti? Niinpä niin,
se on aina ollut hänen tapansa. Muuten olemme täysilukuiset ilman
häntäkin.»
Päivä oli nyt jo laskussaan ja muistan terottaneeni korviani
kuullakseni rumpujen äänen. Kapteeni Arcoll huomasi tämän kuten kaiken
muunkin.
»Te kuulostatte rumpuja, mutta niitä ette saa enää kuulla. Täällä
ylhäällä on heidän tehtävänsä loppuunsuoritettu. Tänä iltana he
liikkuvat Swazimaassa ja alhaalla Tongan rajoilla. Ja ellemme me, te mr
Crawfurd ja minä, ole kyllin nopeita, saadaan heistä kuulla Durbanissa
jo kolmen päivän kuluttua.»
Vasta sitten, kun lamppu oli sytytetty, takka loimusi ja koko talo oli
huolellisesti suljettu, alotti kapteeni Arcoll kertomuksensa.
»Kaikkein ensinnä», hän sanoi, »haluan tietää, minkä verran te
tiedätte. Colles on sanonut minulle, että te olette varuillanne, ja
että olette päässyt jonkun salaisuuden jäljille. Te kirjoititte hänelle
vakoilemisesta, mutta kehotin häntä olemaan puuttumatta asiaan. Teidän
asianne, mr Crawfurd, sai luvan odottaa parin tärkeämmän asian vuoksi.
Sanokaa nyt minulle, mitä te arvelette?»
Koetin vastata niin tiiviissä muodossa kuin mahdollista, sillä
tunsin, että nuo kirkkaat silmät näkivät lävitseni. »Luulen, että
alkuasukkaiden keskuudessa on puhkeamaisillaan kapina.»
»Aivan niin», hän lausui hieman kuivasti, »se on selvä, ja todistuksina
siitä ovat väijyminen ja rumputus. Mitä muuta?»
»Olen saanut selville, että L.T.K:aa harjoitetaan paljon
paikkakunnalla. Alkuasukkailla on joku jalokivivarasto, josta he myyvät
vähitellen kiven toisensa jälkeen, ja näin hankkivat varoja aseisiin.»