KERTTU. Puhukaa sitten, serkku.
VALTER. Oikeastaan--ei sillä nyt niin hengen hätää olekaan. Voimmehan
keskustella aluksi jostain muusta. Minua niin kummastuttaa tämä muutos
teissä. Että todella puku saattaa vaikuttaa niin paljon. Sitä en olisi
uskonut.
KERTTU. Te liioittelette, Valter. Muutos ei mahda olla niin suuri.
Taikka saitte minusta kenties äsken väärän kuvan?
VALTER. Niin--pahus hänet tiesi--suokaa anteeksi. Mutta joko minä olin
äsken noiduttu, taikka olen sitä nyt. Sillä en totisesti tahtoisi
tuntea teitä samaksi.
KERTTU. Jospa te ette katsellut minua oikein tarkkaan? Ette ottanut
selkoa siitä, minkälainen minä oikeastaan olin.
VALTER. Teidän on puheennekin muuttunut. Hetki sitten käytitte tuota
kauheata Sysmän murretta.
KERTTU. Anteeksi, Savon murretta se oli. Sysmässä puhutaan jokseenkin
puhdasta kirjakieltä.
VALTER. Niinkö? Mutta miksi sitten--?
KERTTU. Käytin Savon murretta? Ilman vaan aikojani. Se tarttui minuun,
kun oleskelin Savossa viime kesänä. Taikka oikeammin, minä rupesin
harjoittelemaan sitä oppiakseni.--(Leikillisesti.) Tahdotteko, että
puhun sitä vielä?
VALTER. Elkää--taivaan tähden! (Ottaa häntä kädestä.) Pysykää nyt
tämmöisenä kuin olette, Kerttu!
KERTTU. Mutta sanokaa, mistä aijoitte minulle puhua. Olen niin
levoton--
VALTER. Levoton? Miksi olette siitä levoton, Kerttu?
KERTTU. En tiedä itsekään. Minulla vaan on niin pahoja aavistuksia.
VALTER (suutelee häntä kädelle). Kerttu, loukkasinko teitä äsken? Te
läksitte itkien luotani.
KERTTU. Elkää välittäkö siitä.