TOINI. Mutta se ei meitä vielä pelasta tuosta onnettomasta rikkaudesta,
joka asettuu väliimme kuin kamala haamu ikään.
HEIKKI. Tarkoitatte siis jotain muuta keinoa? Ilmoittakaa se minulle,
Amelie. Vaaditteko todistuksia rakkaudestani? Sanokaa vaan, ja minä
olen valmis lähtemään vaikka tuleen teidän puolestanne.
TOINI. Urhoollinen ritarini, te voisitte sen tehdä! Mutta minä en sitä
salli, sillä minä niin täydellisesti luotan teidän rakkauteenne. Ei,
vaan minä raivaan esteen tieltämme pois. Uhraan koko omaisuuteni
johonkuhun hyvään tarkoitukseen. Silloin olen yhtä köyhä kuin tekin,
jalo ritari, eikä teillä enää tarvitse olla mitään epäilyksiä. Noo--?
Ettekö ihastu tuumastani? Kuinka? Te näytätte nololta?
HEIKKI. Minä--? En suinkaan. Te erehdytte--minä vakuutan.
TOINI. Siis lähden heti panemaan asiaa toimeen.
HEIKKI. Ei, odottakaa! Se ei käy laatuun, Amelie. Se olisi suurinta
hulluutta.
TOINI. Kuinka niin?
HEIKKI. Te minun tähteni tuomitsisitte itsenne köyhyyttä kärsimään. Ei,
siihen en voi ikinä suostua.
TOINI. Minäpä en välitä rikkaudesta, en ole siitä ikinä välittänyt. Ja
nyt kun se on haittana meidän liitollemme, nyt sitä suorastaan inhoon.
HEIKKI. Mutta malttakaa toki mieltänne.
TOINI. En saa rauhaa, ennenkuin kaikki on selvillä. Hyvästi, vähäksi
aikaa, mun uskollinen ritarini, hyvästi. (Menee paviljonkiin.)
HEIKKI. Mutta kuulkaahan toki--Amelie--. Perhana, noita naisia! Millä
nyt saan hänet tuosta puuhasta talttumaan? (Kauppaneuvos ja Valter
tulevat.)
KAUPPANEUVOS. En suostu, en! Sinä olet sanasi antanut ja siitä pidän
minä kiinni. Herra Hellstén, olkaa hyvä ja pitäkää varalta tuolla,
milloin neiti Bertha tulee asemalta.
HEIKKI. Kyllä. (Erikseen.) Käskee minua kuin renkiä ikään.
KAUPPANEUVOS. Tytön otat vaimoksesi ja sillä hyvä. Siinä ei auta enää
velikullatkaan.