TEUVO. Vai on teillä ollut ikävä?
MAIJU. Kauheasti!--En ole tiennyt mitä tehdä. Koko elämä on tuntunut
niin tukalalta, että on täytynyt aivan itkeä.
TEUVO. Hyvänen aika! Ettekö ole jaksanut näytelläkään?
MAIJU. En--. En ole yrittänyt sen koommin.
TEUVO. No, nyt ollaan hukassa.--Entä pallonne, eikö sekään teitä enää
miellytä?
MAIJU. Ei vähääkään. En tiedä edes missä lienee koko pallo.
NEUVO. Taskussanne varmaan.--Koetelkaapa!
MAIJU. Niin, täällä se on.
TEUVO. Rupeammeko heittämään kammaripeliä?
MAIJU. En saata, en vaikka mikä olisi.--Voi, te ette usko, kuinka minun
on vaikea olla.
TEUVO. Kun voisin teitä jollain tavalla auttaa.
MAIJU. Tahtoisittekos?
TEUVO. Niin mielelläni!
MAIJU. Kuinka te olette kovasti hyvä.--Tiedättekö, minä juuri ajattelin
kääntyä teihin.
TEUVO. Todellakin? Sepä hauskaa.
MAIJU. Eihän minulla ole ketään muuta nyt, kun Hanna ja Jussi menivät
pois. Te olette ainoa turvani.
TEUVO. Luottakaa minuun, minä teen mitä suinkin voin.
MAIJU. Jospa sitten koettaisin purkaa teille sydämeni.--En tiedä,
kuinka aikaisin--
TEUVO. Kuinka hyvänsä. Puhukaa luonnollisesti ja vapaasti, olenhan minä
ystävä.
MAIJU. Niin, olettehan te ystävä, mitä varten minä epäilisin.--Kumma
vaan, että sanat tahtovat takertua suuhun.
TEUVO. Elkää viivytelkö, kohta ehkä joku tulee.
MAIJU. Herra Rastas, voisitteko te elää tämmöisessä yksinäisyydessä ja
hiljaisuudessa, tämmöisessä painavassa, umpinaisessa ilmassa, jossa ei
kuule, ei kuin kärpäsen surinaa välistä? Voisitteko viihtyä täällä,
sanokaa?
TEUVO. Totta puhuen--en luule,--en ainakaan pitemmältä.
MAIJU. En minäkään. Varmaan tukehdun, tai tulen hulluksi, jos tätä
kauvemmin kestää. Sentähden tuumailin, että--
TEUVO. Sanokaa pois!