MAIJU. He valehtelivat, ihan tahallaan valehtelivat, ja sen ovat
tehneet monta kertaa. Ja minä en pyydä heiltä anteeksi, en vaikka!
Pyytäkööt ensin he anteeksi. Anni Tavastilta ja Olga Nyströmiltä
ELISABETH. St, hiljaa, hiljaa! Kyllä sinun täytyy, lapseni, totella
pappaa. Ja herkiä itkemästä nyt, muuten silmäsi turpoavat. »Elias
Lönnrot» saattaa tulla tuossa paikassa.--Kas niin, nyt on minulla matto
valmis, mutta sinun kukkasi ovat vielä kaikki hajallaan. Laita ne
vaassiin sillä aikaa, kun minä vien tätä Jussin kammariin.
MAIJU. Olkoot, minä vähät! En huoli enää mistään, enkä laula enää
milloinkaan. Enkä ole milloinkaan iloinen. Turjotan vain ja laitan
naaman yhtä happameksi kuin täti Savéninkin on--sitten ei mahda papalla
enää olla mitään sanomista. Tämmöiseksi, näin!
ELISABETH. Ja itselläsi mahtaa silloin olla hyvin hauska--sinä
pahankurinen lapsi.
MAIJU. Katsokaa, mamma! Olenko nyt hyvin kaunis?
ELISABETH. Olet, vallan erinomainen. Varmaan saisit harakatkin
nauramaan. (Menee oikeaan.)
MAIJU. Mutta enköhän vaan nyt tee sitä, jota olen aikonutkin? Että
kirjoitan tohtori Bergbomille ja pyrin suomalaiseen teaatteriin
näyttelijäksi? Topp! Se on päätetty asia! Martha! Mihinkä se taas on
vienyt minulta paperit ja kynät ja musteet?--Martha, Martha, Martha!
MARTHA (oikealta). Hoi, hoi? Mikä siellä on hätänä?
MAIJU. Pian tänne! Niinkuin olisitte jo!