palasi sitte Cassin luo sanoakseen aivan murtuneella äänellä: "Lupasin
luottaa teihin. Sormus kuului kerran minulle!"
Hän vaikeni tuokioksi, jatkaakseen sitte nopeammin: "Muutamia
vuosia sitte annoin sen eräälle miehelle, joka on syvästi loukannut
ja pettänyt minua — miehelle, jonka elämä siitä pitäen on ollut
häpeäpilkku kaikille, jotka hänet ovat milloinkaan tunteneet; miehelle,
joka kerran oli ansainnut herrasmiehen nimen, mutta joka vaipui niin
syvälle, että hän tuli tappelupukarien ja varkaiden toveriksi, että
hän petti yksin heidätkin ja jouduttuaan heidän uhrikseen, laskettiin
nimettömään hautaan. Sellainen oli mies, jonka ruumiin olette löytänyt."
Cass lyyhistyi kokoon. "Hänen nimensä?" kysyi hän.
"Osaksi sama kuin teidän — Cass — Henry Cass."
Lyhyen väliajan jälkeen jatkoi nainen: "Näette nyt, miksi kaitselmus
saattoi sormuksen juuri teidän käsiinne. Mutta jos kysytte minulta,
miksi panen niin suurta painoa siihen, löysittekö sormuksen tieltä
tai oliko se ruumiin mukana, niin kuulkaa! Kaikista enimmän suututtaa
minua se, että tämän miehen sanotaan näytelleen minun sormustani,
kerskailleen sillä, panneen sen peliin ja hävinneen sen muutamalle
kurjista veikkosistaan."
"Ranaka Joelle", sanoi Cass, muistaen hevosvarkaan iloisuuden, kun
sormus näytettiin hänelle oikeuden edessä.
"Niin, juuri hänelle!" puuttui neiti äkkiä puheeseen. "Jos sormus olisi
löydetty hänen ruumiinsa muasta, niin olisin sentään vielä voinut
uskoa, että jossakin hänen sydämensä piilotetussa sopessa vielä paloi
tunteen kipinä sille naiselle, jonka hän oli pettänyt. Olen nainen —
hupakko nainen — mutta te olette ainaiseksi tehneet viimeisen toiveeni
tyhjäksi."
"Mutta mitä varten oikeastaan olette kutsunut minut tänne?" kysyi Cass,
syvästi liikutettuna siitä surusta, jota oli joutunut todistamaan.
"Siksi, että tahdon päästä varmuuteen!" sanoi nainen hurjasti. "Ettekö
voi ymmärtää ettei nainen, kuten minä, voi elää epävarmuudessa. Mutta
sitäpaitsi voitte olla minulle avuksi. En ole kutsunut teitä tänne
ainoastaan rasittaakseni teitä surullani: Teidän on otettava minut
mukaanne sinne, mistä löysitte sormuksen, mistä löysitte ruumiin,
paikkaan, jossa — jossa hän lepää haudattuna. Mutta teidän täytyy osata
asettaa niin, ettei kukaan näe, ei kukaan tunne minua."
Cass epäröi. Hän ajatteli tovereitaan ja kuinka heidän saippuakuplansa
särkyivät. Kuinka voisi hän suojella heiltä salaisuuden?
"Jos tarvitsette rahaa siihen, niin sanokaa. En tahdo kuluttaa
aikaannekaan sitä vastaavalla tavalla korvaamatta. Bookhamilla on
tuhat dollaria maksettavaksi, jos sormus löytyy. Kohotan summan
kaksinkertaiseksi, jos autatte minua tässäkin asiassa."
Cass luuli sentään, että se oli mahdollista. Hän voi ottaa neidin
mukaansa kenenkään siitä tietämättä; voi sitte sanoa tovereille, että
tarvittiin vielä muutamia todistuksia ennenkuin palkinnon saisi nostaa,
ja jos hän sitte jakaisi saaliin toisten kera, ei kukaan virkkaisi
mitään. Hän vastasi päättävästi: "Minä vien teidät sinne."
Neiti otti hänen molemmat kätensä omiinsa, kosketti niitä huulillaan ja
hymyili kiitollisesti. Hänen kasvojensa surullinen ja umpimielinen ilme
oli kadonnut yhtäkkiä ja kiemaileva ynnä samalla veitikkamainen katse
hänen tummista silmistään teki kaikille vaikutuksille herkkään Cassiin
niin suuren vaikutuksen, että hän läksi talosta jokseenkin sekavassa
mielentilassa. Samalla johtui hänen mieleensä, että mitähän neiti
Porter ajattelisikaan, jos hän saisi kaiken selville. Mutta hänhän
palaisi tämän luo onnellisempana ja tuhatta dollaria rikkaampana.
Miksi hän nuhtelisi itseään siitä, että kaunis nainen ja surullinen
juttu olivat häneen vaikuttaneet? Hän tunsi, kuinka miellyttävä naisen
läheisyys oli, kun hän illalla auttoi tämän postivaunuun, ja erään
toisen matkan muisto ei estänyt häntä lohduttamasta tätä naista, jota
hän katsoi olevansa velvollinen lohduttamaan. He olivat sopineet
siitä, että Cass antaisi neidin laskeutua vaunuista hotellin edustalla
poikkitien risteyksessä, mutta itse jatkaisi matkaansa Blazing Stariin;
puolenyön ajoissa tulisi hän sitte neitiä noutamaan, jos hän näki
mahdolliseksi tämän huomaamatta viedä mainitulle paikalle. Päivä jo
valkeni, kun postivaunu pysähtyi tienristeyksessä, missä ravintolan
ruoka- ja tarjoiluhuoneen valo loisteli itäisen aamuruskon kera.
Cass laskeutui vaunuista, jätti neiti Martimerin emännän huostaan ja
palasi vaunuun, jonka ilman monet vielä makaavat matkustajat olivat
turmelleet. Cass huomasi vapaan paikan vaunujen katolla ja kiipesi heti
sinne ja istuutui hyvinkäärityn olennon viereen. Tämä liikahti samassa
hieman ja kuiva ääni sanoi: "Hyvää huomenta!" Se oli neiti Porter.
"Oletteko istunut täällä kauvan?" sammalsi Cass.
"Koko yön!"
Mieluummin olisi Cass hypännyt alas vaunuista, jotka juuri lähtivät
liikkeelle, päästäkseen selityksistä joiden nyt välttämättä täytyi
seurata. Hän tunsi, että hän näytti hämmentyneeltä, vaikkei hänellä
ollut mitään syytä siihen. Siitä huolimatta heittäytyi hän, kuten
kaikki kokemattomat tunteelliset luonteet, heti ansaan. Hän kertoi
tytölle kaiken, paljasti yksin salaisuutensakin ja istui sitte
onnetonna, omantunnonvaivojen ahdistamana ja selvästi tietoisena siitä,
ettei ollut saanut mitään aikaan suoruudellaan.
"Ja hän on siis" — sanoi tyttö olkapäitään kohauttaen — "_teidän
Maynne_?"
Cass tahtoi heti alottaa kertomuksensa uudelleen. "Ei, ei, jättäkää se!
Juttu ei ole hauska eikä muuten merkillinen. Uskotteko _te_ siihen?"
"Minäkö! Kyllä!" sanoi Cass tuohtuneena.
"Ah, kuinka onnellista! Mutta antakaa minun sitte nukkua!"
Cass, joka edelleen oli tuohtunut, mutta samalla tunsi olevansa sangen
kiusallisella tuulella, ei sanonut enää tytölle sanaakaan. Kun vaunut
pysähtyivät Blazing Stariin, kysäsi tyttö ohimennen: "Milloin alkaa tuo
tunteellinen pyhiinvaellus?"
"Minun on noudettava hänet yhden aikaan", sanoi Cass eräänlaisella
teennäisellä arvokkuudella.
Hän piti sanansa. Toverinsa tyynnytti hän lupaamalla heille kultaa ja
kaikkea hyvää ja näytti samalla sen palkinnon, jonka oli jo saanut. Hän
kuletti neiti Martimerin erästä polkua myöten, jonka ainoastaan hän
itse tunsi, tielle majansa edustalle. Jännitys punasi nyt neidin muuten
hieman kalpeat posket aivan veripunaisiksi.
"Täällä siis?" kysyi hän kiihkeästi.
"Täältä löysin sormuksen!"
"Ja ruumiin?"
"Sen löysin paljoa myöhemmin. Kauvempana tuolla päin, metsän toisella
puolen, lähellä poikkitien risteystä."
"Ja jokainen, joka kulki sinne, täytyi aina kulkea ohitse?" kysyi neiti
hymyillen samalla omituisesti ja pannen lisäksi kylmän, hermostuneesti
vapisevan kätensä Cassin kädelle. "Eikö ole laita niin?"
"On, juuri niin."
"Menkäämme sitte sinne."
Cass riensi nopeasti edellä päästäkseen metsään niin pian kuin
mahdollista ja välttääkseen kaikkia väijyviä katseita. "Tätä tietä on
kulettu ennenkin — se näyttää tallatulta polulta."
"Kentiesi sen olen minä polkenut, tästä on lyhin tie metsään."
"Ettekö ole koskaan löytänyt mitään tältä polulta?"
"Olen jo sanonut, että sormus oli ainoa, mitä olen milloinkaan
löytänyt."
"Niin, niin, sehän on totta! Siksi juuri kummastuittekin. Unhotin sen
tuokioksi."
Puolessa tunnissa saapuivat he metsään. Kulkiessaan pitivät he
tarkkaavaisesti silmällä tien kaikkia omituisuuksia. Kun he kulkivat
maantien poikki ja Cass näytti murhapaikan, katsoi nainen hätäisesti
ympärilleen ja kysyi: "Oletteko varma siitä, ettei kukaan meitä huomaa?"
"Aivan varma."
"Älkää pitäkö minua liian hassuna, vaikka pyydän teitä jäämään tänne,
kun minä menen sinne yksin!" Hän viittasi onnettomaan näreikköön heidän
edessään. Hän oli tullut kalmankalpeaksi.
Cass, jonka sydän oli kylmennyt kaunista tuntematonta kohtaan hänen
viimeisen kohtauksensa jälkeen neiti Porterin kanssa, pehmeni uudelleen.
"Menkää — minä jään." Hän odotti viisi minuuttia, mutta nainen ei
palannut. Ajatteles, jos ihmisparka päätti päivänsä samalla paikalla,
jossa hänen uskoton rakastajansa joutui murhaajan uhriksi! Mutta kohta
tyyntyi Cass jälleen, kun hän kuuli naispuvun kahisevan pensaiden
välissä. "Minä aloin juuri tulla pelkoihini", sanoi Cass.
"Teillä on syytäkin siihen", vastasi ystävällinen ääni. Cass
sävähti, sillä neiti Porter eikä kukaan muu astui esiin pensastosta.
"Katsokaas", sanoi hän, "näettekö tuon miehen tiellä? Hän on hiipinyt
teidän molempain jälestä, aina teidän lähdettyänne majaltanne.
Tiedättekö kuka hän on?"
"En!"
"Kuulkaa sitte! Hän on kolmisormi Dick, kauttaaltaan ruoskittu
maantieritari. Minä tunnen hänet."
"Menkäämme heti varottamaan neitiä", sanoi Cass innokkaasti. Neiti
Porter pani kätensä hänen olalleen. "En luule, että hän kiittäisi teitä
siitä. Kentiesi olisi parempi, jos katsoisitte mitä hän oikeastaan
tekee?"
Cass seurasi häntä aivan hämmentyneenä, jättäytyen hänen
johdettavakseen. Notkeana kuin kissa hiipi tyttö vesaikon lävitse.
Äkkiä pysähtyi hän: "Mutta katsokaas", sanoi hän ilkeästi, "sitä
hellyyttä, millä sureva May muistelee vainajaa!" Cass näki naisen,
joka vähää ennen oli hänestä eronnut, olevan polvillaan nurmella ja
kaapivan maata kuin minkäkin maamyyrän. Cass ennätti nipinnapin nähdä,
kuinka nainen silloin tällöin heitti pelokkaan, väijyvän katseen sille
taholle, jolla luuli hänen olevan, kun pensaikko kahisi ja joku mies
— sama, joka äsken oli seissyt tiellä — yhdellä hyppäyksellä harppasi
tämän rinnalle. "Rientäkää täältä", sanoi hän, "rientäkää minkä ehditte
— teidät huomataan."
"Ah! Tuo mies — Cass?" kysyi nainen halveksivasti.
"Ei! Toinen! Rientäkää — tuhma ihminen! Nyt olette selvillä paikasta ja
voitte palata toisella kertaa! Pois!" Samalla hän veti naisen mukanaan
vesakkoon. He olivat tuskin kadonneet näkyvistä, ennenkuin neiti
Porter oli samalla paikalla, jossa vieras nainen oli ennen ryöminyt.
"Näettekös täällä!" huusi hän riemuiten. "Mitä sanotte nyt?" Cass
polvistui hänen rinnalleen. "Ja tämä oli tuhannen dollarin arvoinen,
eikö totta?" kysyi tyttö ilkeästi.
"Eikö totta. Mutta te jätätte ne hänelle takaisin. Oikein todella, sen
teette."
Cass sai tuskin sanaa suustaan. "Mutta kuinka olette saanut selvän
siitä?" kysyi hän vihdoin.
"Oh, minulla olivat omat epäilykseni — nainen oli pelissä mukana — ja
sitte olette te sellainen hanhi!"
Cass nousi maasta ja ojentautui niin suoraksi kuin voi.
"Älkää nyt vain antako uutta todistusta siitä, että olen oikeassa, vaan
noutakaa hevonen ja vaunut vuoritieltä. Mutta älkää sanoko kuskille
mitään."
"Ette ole siis tullut tänne yksin?"
"En — sehän olisi ollut sopimatonta ja julkeaa."
"Anteeksi!"
"Ja ajattelepa vain, että sormus on lopuksi tuonut tämän kaiken
mukanaan!"
"Niin, sormus, jonka sain _teiltä_ takaisin."
"Mitä sanotte?"
"Ah, en mitään."
"Jättäkää nyt tuo — vaunut tulevat."
Seuraavana aamuna oli paikkakunnan lehdessä "Chronicle" luettavana
seuraava uutinen:
"_Merkillinen löytö_.
_Yli 300,000 dollaria löydetty toiminimen Veli, Fargo & Comp.
varastetuista aarteista_.
Lukijaimme tuoreessa muistossa on luultavasti vielä se kuuluisa
ryöväys, joka tehtiin yöllä syyskuun 1 päivää vastaan, jolloin
toiminimen Veli, Fargo & Comp. suuri rahalähetys ryövättiin. Vaikkakin
melkein kaikki rosvoliiton jäsenet saatiin kiinni, onnistui kuitenkin
kaksi rosvoa päästä karkuun ja viedä mukanaan aarteen, jonka he
luulon mukaan olivat haudanneet maahan ja joka, yhteensä kullassa,
vekseleissä ja jalokivissä, nousi lähes 500,000 dollarin suuruiseen
summaan. Eilen onnistui korkeasti kunnioitettu kansalaisemme, herra
Cass, joka kauvan aikaa on nauttinut seudun jakamatonta arvonantoa,
keksimään aarteen eräässä pähkinäpensastossa, aivan lähellä sitä
paikkaa, josta jonkun aikaa takaperin löydettiin tuntemattoman
miehen ruumis. Täydellä syyllä luullaan nyt, että tämä tuntematon
henkilö eläessään on ollut eräs Henry Cass, jonka kaikki tunsivat
sangen huonoksi henkilöksi, ja josta sittemmin on saatu tietää,
että hän on ollut yksi pakoon päässeistä rosvoista. Asia on nyt
oikeudellisesti tutkittavana. Onnellinen löytö on ainoa laatuaan,
ja on siitä yksistään kiittäminen erästä nerokkaan herra Cassin
järjestelmällisesti laatimaa suunnitelmaa, jonka toteuttamiseen hän
väsymättömällä innolla on omistanut kokonaisen vuoden uuraan työn.
Aihe siihen oli erään sormuksen löytö, joka tunnettiin kuuluneen
varastettuihin aarteihin ja jonka rosvot luultavasti pudottivat
paetessaan aarteiden kera Blazing Starin lävitse."
Sama lehti sisälsi vielä mieltäkiinnittävän uutisen, joka täydentää ja
selittää tämän tosikertomuksen:
"Huhu kertoo, että aarteenlöytäjä-sankari ja eräs paikkakunnan nuori
naishenkilö, jonka uhraavaisen ja omaa voittoaan pyytämättömän
toiminnan tässä asiassa tunnustaa koko yhteiskunta, aikovat pian mennä
avioliittoon."