Hän on käskenyt minua, että koettaisin pitää teitä ja Hornsbyta
erillänne. Älkää sentähden häntä ärsytelkö, ja minä pidän huolen siitä,
ettei hän teitä loukkaa." "Kukkulan Kalle" iski merkitsevästi silmää,
sivalsi piiskallaan hevosta selkään ja ajoi matkaansa.
Cass avasi paketin. Se ei sisältänyt mitään muuta kuin sormuksen. Ja
kun sen mukana ei ollut sanaakaan, joka olisi todistanut jostakin
muistelemisesta, tuntui lähetys melkein loukkaavalta. Oliko tyttö
tahtonut silmiinpistävästi huomauttaa häntä hänen hulluudestaan, tai
luuliko se hänen surevan sormuksen kadottamista, ja oliko sormuksen
lähettäminen olevinaan joku palkka siitä pikku palveluksesta, jonka
hän oli tehnyt tytölle? Ensi tuokiossa tunsi hän houkutusta heittää
pois pikku esineen, joka muistutti häntä omasta hulluudestaan ja
tytön halveksimisesta. Olihan tyttö kaksin kerroin nöyryyttänyt hänet
pannessaan Kallen rauhanhierojaksi hänen ja hänen vihollisensa välille.
Hänen oli mentävä kotiin ja lähetettävä takaisin tytön lahjottama
taskuliina. Mutta samalla hänen mieleensä ei voinut olla johtumatta
se kaikkea muuta kuin romantillinen ajatus, että hän tosin eilen
yksinäisessä ja hiljaisessa kamarissaan oli pessyt taskuliinan, mutta
ettei hänellä ollut tarpeellisia työaseita sen silittämiseen, ja
ainoastaan kuivattuna oli hänen mahdoton sitä lähettää. Hän ei siis
voinut täten ilmaista suuttumustaan.
Mutta kuinka toivoton hänen harminsa ja kostonjanonsa olikaan,
täyttivät kuitenkin nämä ajatukset hänen sielunsa kokonaisten päivien,
jopa kuukausien ajan. Silloin saapui tieto, että Ranaka Joen oli oikeus
vapauttanut, ja samalla tuli sormusjuttu jälleen puheeksi, ja muutamia
vanhoja sukkeluuksia tästä palasi jälleen ilmoille. Onni oli jonkun
aikaa itsepäisesti kääntänyt Blazing Starille selkänsä, Blazing Star
oli "leikkinyt leikkinsä loppuun", kuten kullankaivajat rohkealla
kielellään sanoivat. Aikainen lumisade vuoristossa ja tulvivan virran
tuhot jättivät ylen vähän tilaa sille alkuperäiselle, raskaalle
leikillisyydelle, joka oli kadonnut samalla kuin nuoruus ja hyvinvointi
oli sanonut jäähyväiset. Mutta ei tämä surkastumisen aika ollut
saapunut kullankaivamisen ja huuhtomisen johdosta, vaan vuosikauden
epäonnistuneet satunnaiset liikeyritykset olivat aiheuttaneet
hyvinvoinnin häviön.
Cass taisteli urhoollisesti kovaa onnea vastaan ja voitti yksin
toveriensa tunnustuksenkin, vaikkei sitä niin helposti voinut
saavuttaa. Mutta hän saavutti vielä jotakin parempaakin, tyytyväisyyden
omaan itseensä, joka johtui lisääntyneestä itseluottamuksesta,
karaistuneesta voimasta ja järkkymättömästä terveydestä. Hän
löysi käytännöllisen vaikutusalan vilkkaalle kuvitusvoimalleen ja
tavattomalle huomiokyvylleen, ja teki pari keksintöä, jotka saattoivat
hänen kokeneemmat, mutta vanhasta kiinnipitävät toverinsa ihmeihinsä.
Mutta nämä keksinnöt eivät olleet sitä lajia, että ne olisi heti
voinut muuttaa kiliseväksi rahaksi, ja Blazing Star teki sen huomion,
että päivittäin kulutettiin joukko silavaa ja jauhoja, ansaitsematta
vastaavaa määrää rahaa. Siten menetti Blazing Star luottonsa. Blazing
Starissa oltiin nälkäisiä, siellä kulettiin ryysyissä ja kurjuudessa.
Blazing Star, "säteilevä tähti", oli lähellä häviötään.
Cassilla, joka luonnollisesti sai ottaa osaa uudisasutuksen yleiseen
onnettomuuteen, oli oma erityinenkin onnettomuutensa kannettavanaan.
Hän oli päättänyt unhottaa ei ainoastaan neiti Porterin vaan kaiken
muunkin, joka saattoi muistuttaa onnettomasta sormuksesta. Mutta julma
kohtalo vaati, että juuri neiti Porteria hän ei voinut unhottaa,
ponnistelipa hän kuinka paljo tahansa. Hän oli usein näkevinään
tytön notkean vartalon lumoavassa kuutamossa, joka täytti hänen
mitättömän majansa sisustan; tytön ääni helähteli virran kohinassa,
hänen istuessaan rannalla levähtämässä; tytön ääni pani hänet usein
hätkähtämään unissaan. Tämä ynnä se seikka, että hänen vaatteensa
olivat kuluneet aivan repaleiksi, sai hänet välttämään näyttäytymistä
poikkitiellä tai muissa paikoissa, jossa mahdollisesti saattoi kohdata
tytön. Mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta oli hän nähnyt tämän
kerran ajavan ohitse pienissä vaunuissa, joita veti pieni poni,
ja tyttö oli ollut niin ihastuttava ja hieno ja korea, että hän
kiireimmittäin oli pujahtanut muutamain tienvarteisten puiden suojaan,
jotta tyttö voisi ajaa ohitse häntä huomaamatta. Hän seisoi siellä
katsellen tahraisia repaleisia vaatteitaan ja kuvitteli katkerasti
vihaavansa nuorta tyttöä. Hänen toverinsa mainitsivat tyttöä harvoin;
kentiesi he aavistivat siten säästävänsä häneltä kiusauksen, joka
olisi voinut tehdä hänet spartalaisille tavoilleen uskottomaksi;
mutta hän kuuli sentään siellä ja täällä, että neiti Porter oli nähty
tanssijaisissa ja muutamissa seurapiireissä, joissa hän nyt näytti
löytävän ilonsa huvituksissa, joita vastaan oli ennen niin ankarasti
puhunut.
Eräänä sunnuntai-aamuna aikaisin keväällä palasi Cass asiaansa
toimittamatta erään rahamiehen luota, jossa hän oli koettanut herättää
harrastusta Blazing Stariin.
Hän mietiskeli vielä rahamiehen vähä-älyisyyttä, joka ilmeisesti oli
kiintynyt anojan ulkoasuun ja siitä vetänyt epäsuotuisia johtopäätöksiä
kädenalaisen leirin mahdollisuuksiin nähden, kun hän alkoi tuntea
itsensä perin väsyneeksi ja sentähden ilolla suostui erään ajomiehen
tarjoukseen, että saisi kappaleen matkaa ajaa hänen rattaillaan.
Juuri rattaiden hiljaista vauhtia ajaessa uuden kirkon ohitse,
virtaili kansa sieltä ulos. Oli liian myöhäistä hypätä pois ja juosta
syrjään eikä Cass rohennut pyytää ajomiestäkään kiirehtimään hevosia.
Ajatellen ajelemattomia poskiaan ja ryysyisiä vaatteitaan piti Cass
silmänsä katuun kiinnitettyinä. Muuan ääni, jonka helähdys pani hänet
vavahtamaan, huusi hänen nimeään. Se oli neiti Porter, ihastuttava
olento silkissä, pitseissä ja kevätkukkien kietomana, ja hän juoksi
yhä samalla vilkkaudella ja vapaudella ajopelien rinnalla. Kummastunut
ajomies piteli hevosia, ja neiti huudahti läähättäen:
"Miksi annat minun juosta jälestä näin pitkältä, mikset kohota
katsettasi maasta?"
Cass, joka sanomalehdellä koetti peittää kömpelösti ommeltua paikkaa
housunlahkeessaan, vastasi sammaltaen, ettei hän ollut nähnyt neitiä.
"Ette siis tahallanne pitänyt silmiänne maahan naulattuna?"
"En", sanoi Cass.
"Miksette enää käy koskaan poikkitiellä? Miksette vastannut viestiini
sormuksen mukana?" kyseli tyttö nopeasti peräkkäin.
"Ettehän lähettänyt minulle mitään muuta, kuin sormuksen!" vastasi Cass
ja heitti samalla punastuen salavihkaisen katseen ajomieheen.
"Sormushan oli aivan kylliksi — hassu!" Cass levitti silmänsä niin
selälleen kuin voi. Ajomies nauroi. Neiti tarkasti rattaita. "Ajaisin
mielelläni näillä rattailla kappaleen matkaa — ne näyttävät niin
oivallisilta." Samalla katsoi hän veitikkamaisesti ympärillään
seisoviin töllistelijöihin, jotka verkalleen loittonivat. "Saanko minä?"
Mutta Cass pani lujimmasti vastaan. Ajopelithän olivat niin likaiset,
hän ei voinut vastata edes siitä, oliko se _terveellistäkään_; neiti
istuisi niin huonosti, itsekin ajaisi hän niillä vain muutamia
kyynäröitä; ja sitte saattoi neiti tärvellä pukunsa.
"Niin, pukuni!" sanoi tyttö katkerasti. "Pukuni tietysti on ennen
kaikkea otettava huomioon. Entä sitte?"
"Ihmisistä se olisi niin kummallista ja lopuksi he luulisivat, että
olen pyytänyt teitä siihen", jatkoi Cass epäillen.
"Vaikka päinvastoin juuri minä tunkeuduin rattaillenne. Kiitoksia
paljo! Hyvästi!"
Tyttö viittasi kädellään ja peräytyi ajopelien luota. Cass olisi
tahtonut antaa koko maailman, jos olisi rohjennut kutsua hänet
takaisin; mutta hän istui liikahtamatta paikallaan, ja rattaat vierivät
edelleen heidän molempain ollessa vaiti. Ensimäiselle poikkitielle
tultuaan hyppäsi Cass alas rattailta. "Kiitoksia paljo!" sanoi hän
ajomiehelle, ja tämä vastasi häntä uteliaasti katsellen: "Ei mitään
kiittämistä! Mutta ensi kerran kun sellainen tyttö tahtoo ajaa näissä
vaunuissa, en salli jonkun yksinkertaisen matkustajan asettua sitä
vastaan. Hyvästi nuori mies! Laittakaa, ettette tule kotiin liian
myöhään, muuten voisi joku tyttö ryöstää teidät mukaansa, ja mitä
äitinne siitä sanoisi!" Mitä voi nuori mies tehdä muutakuin heittää
pilkkaajaan sanomattoman halveksivan katseen ja lähteä tiehensä? Mutta
tälläkin kertaa tunsi hän, että hänen arvokas asentonsa huonosti sopi
yhteen sen suuren paikan kera, joka oli niin silmiinpistävällä paikalla
hänen housuissaan, mutta joka sitä ennen oli kuulunut jauhosäkkiin ja
jossa vieläkin saattoi lukea ironiset sanat: "_Parhaita, hienoimpia_!"
Tuli kesä lämpimine päiväpaisteineen ja lupauksineen runsaasta
kukoistusajasta, jolleikaan runsaasta sadosta Blazing Starille.
Pitkistä päivistä johtui, että kullankaivajat joutuivat luonnon kera
lähempään kosketukseen, ja uudestaan heränneet toiveet astuivat entisen
tyytymättömyyden sijaan. Tähän aikaan oli rahamiehiäkin helpompi saada
vilkasemaan yksinäisiä vuoria kuin siihen aikaan, jolloin nousuvesi ja
lumi teki kahlauspaikat ja polut kulkemattomiksi. Illalla ihanan päivän
jälkeen istui Cass tupakoiden majansa oven edessä, kun hän kummikseen
näki kymmenkunnan tovereitaan tulevan häntä kohden. Peter Drummond
tuli etunenässä ja heilutti erästä sanomalehteä päänsä yläpuolella,
ikäänkuin se olisi mikäkin voitonmerkki.
"Nyt on kaikki, kuten pitää ollakin, vanha Cass", hoilotti hän asettuen
Cassin eteen ja tunkien toisia takaisin.
"Mikä niin on?" kysyi Cass epäillen. "Sinä! Nyt sinä veikkonen voit
haalia hieman kokoon —, nyt voit sinä olla kuin herran kukkarossa!
Kuules vain!"
Hän avasi lehden ja luki suurella tyyneydellä, asettaakseen Cassin
kärsivällisyyden, seuraavaa:
"Kadotettu. Jos se, joka on löytänyt sormuksen kirjotuksella:
'Cassille — May' — joka löydettiin maaliskuun 4 p:nä 186- maantieltä
Blazing Starin luota — ilmottautuu Bookhamin poikien luona, Leveäkuja
n:ro 1007, Sakramento, niin saa hän kunniallisen palkinnon, joko
hän jättää takaisin itse sormuksen tai voi antaa lähempiä tietoja
löytöpaikasta."
Cass nousi pystyyn, rypisti otsansa ja katsoi tovereihinsa hurjin,
salamoivin silmin. "Ei! Ei! se ei ole ilveilyä", tyynnytti häntä tusina
ääniä. "Se ei ole mitään ilvettä! Totta kuin pyhä raamattu! Ei mitään
pilaa, Cass!"
"Tuossa on lehti! _Sakramento Union'in_ eilinen numero. Katso itse",
sanoi Drummond, ojentaen hänelle rypistyneen lehden. "Ja ajatteles
vain, millainen onni sinulla on! Ei tarvitse näyttää itse sormusta.
Jollei paksupää tuomari anna sitä takaisin, niin ei tee mitään."
"Lehdessä luetaan, ettei kukaan muu kuin löytäjä saa ilmottautua",
lisäsi joku toinen, "niin että vanhusta itseään eikä Ranaka Joe'ta
oteta lukuun."
"Ei ole epäilystäkään, että hän tarkottaa _sinua_, Cass", sanoi kolmas.
"On aivan kuin olisi nimesi ilmotuksessa."
Neiti Porterin tähden, ja hieman itsensäkin, ei Cass ollut maininnut,
että sormus jälleen oli hänen hallussaan, ja ilmeisesti oli myöskin
"kukkulan Kalle" pitänyt suunsa. Cass ei voinut nytkään sanoa mitään
ilmaisematta salaisuutta, ja hän oli iloinen, että sormus oli lakannut
näyttelemästä pääosaa jutussa. Tosin oli hänkin tavattoman utelias
tietämään, mitä mahtoi piillä siinä, että nyt etsittiin ensi sijassa
häntä ja jätettiin sormus sivuasiaksi. Miksi pantiin niin suurta painoa
juuri löytäjään?
"Näetkös?" sanoi Drummond vastaten toisen lausumattomiin ajatuksiin,
"tuo tyttö — sillä tietysti siinä on tyttö mukana pelissä — on lukenut
uutiset lehdissä ja on niinsanoakseni pihkaantunut sinuun. Nyt on se
aivan samantekevää, kuka hänen Cassinsa oli tai on, sillä nyt on hän
ilmeisesti jättänyt hänet omille hyvilleen."
"Ja täydellä syyllä — miksi hän on hukannut tytön sormuksen eikä sitte
antanut kuulla mitään itsestään", keskeytti hänet joku, joka tunsi
myötätuntoa tytön huolia kohtaan.
"Ja se jalo, romantillisen ritarillinen uskollisuus, jolla sinä
säilytit sormusta, on ilmeisesti käynyt hänen sydämelleen", jatkoi
Drummond unhottaen samalla, kuinka pisteliäästi ennen oli suvainnut
puhua juuri tästä tunteesta. Koko leiri oli syöpynyt siihen uskoon,
että kaikki siihen asti olivat suosineet ja osottaneet ritarillista
tunnetta, joka nyt niin silmiinpistävästi palkittaisiin. Kaikki olivat
varmat siitä, että _hän_, neiti, oli ilmotuksessa mainitun pankkiirin
tytär, etteikä voinut otaksua muuta kuin että onnellinen isä heti olisi
valmis anteliaasti ottamaan Blazing Starin suojelukseensa. Jolleikaan
sulhasella ollut täällä mitään sukulaisia, käsitettiin hyvin, että
sellainen paikka, josta löytyi kihlasormuksia ja, kuten Jim Fanquies
lisäsi, "oli miehiä, jotka osasivat käyttäytyä", olisi paras, mihin
saattoi sijottaa pääomiaan. Ja sama tuntehikas virginialainen vei myös
Cassin syrjään kuiskatakseen hänelle seuraavat jalomieliset sanat: "Jos
niin kävisi, ettet sinä sujuisi tytön kera yhteen, kuten tietenkään et
voi ihmisen kera, jolla on punainen tukka ja joka on nilkku" (leiri oli
ilman mitään aihetta koristanut ilmotuksen salaperäisen kirjottajan
näillä vähemmän viettelevillä ominaisuuksilla), "niin voit luottaa
minuun. Sinunhan tarvitsee vain tuoda esiin, että minä tunsin sormusta
kohtaan samaa kunnioitusta kuin sinäkin ja että minä tahdoin aina
lainata sen sunnuntaisin. Jos siitä sitte tulee jotakin, no, niin
jaamme tasan keskenämme."
Sangen tärkeä kysymys oli, kuinka Cass pukeutuisi, ja tämä kysymys
käsiteltiin yhdessä, sillä häntä pidettiin yleensä leirin edustajana.
Puku, joka hänellä oli tällä kertaa, ei tietysti sopinut lainkaan, sitä
mieltä olivat kaikki muut paitsi Fanquies, joka ehdotti, että "hänen
piti mennä tytön luo aivan sellaisena kuin oli ja siten osottaa, että
hän sulasta rakkaudesta oli unhottanut kaiken muun." Mutta Cass väitti
mitä innokkaimmin tätä vastaan ja häntä kannattivat toiset toverit.
Ilmottamalla lehdessä saatiin takausta vastaan lainaksi valkoiset
housut purjekankaasta, punainen paita, musta silkkinen kaulaliina
ja panamahattu. Drummond, joka oli naimaton, lainasi hänelle paksun
vihkisormuksen, hieno viittaus, arveli hän, ja viime hetkessä koristi
Fanquies vielä kaulaliinan jättiläissuurella kultakvartsisella
rintaneulalla. "Se tulee viittaamaan kullanrunsauteen meidän
seudullamme, eikähän vanhuksen (vanhimman toiminimessä Bookhamin pojat)
tarvitse tietää, että olen sen voittanut pelissä San Fransiskossa",
sanoi Fanquies. "Jos luovutat tytön minulle, niin voit antaa neulan
minulle takaisin, jotta minäkin voin sillä koettaa onneani." Cass
sai neljäkymmentä dollaria matkarahaksi ja koko joukkokunta saattoi
häntä poikkitielle, jossa hän pääsi postivaunuun, samalla kuin satoja
onnentoivotuksia lähetettiin hänen jälkeensä huiskovien hattujen ja
revolverin laukausten muodossa.
Tarvitsee tuskin sanoa, ettei Cass ottanut osaa toveriensa yli
ääriensä kuohuviin toivomuksiin ja että hän kokonaan torjui heidän
naimasuunnitelmansa. Samalla kuin hän leikillään oli suostuvinaan
kaikkeen, piti hän kuitenkin hiljaisuudessa oman päänsä. Mutta
asiassa piili kuitenkin jotakin puoleensa vetävää, houkuttelevaa, ja
vaikkakin hänellä oli selvä tunne siitä, että oli ainaiseksi luopunut
unelmistaan, oli hänestä kuitenkin suloista tietää, että ne sentään
kerran voisivat toteentua. Ei hän ollut millänsäkään siitäkään, että
neiti Porter joka tapauksessa saisi tästä kuulla ja silloin tyttö
katuisi sitä, ettei ollut kunnioittanut hänen tunteitaan kuten ne
ansaitsivat. Jos joku upporikas tyttö tosiaankin oli kiintynyt häneen,
niin hän tahtoi näyttää neiti Porterille, että hänen tähtensä oli
valmis luopumaan loistavimmistakin mahdollisuuksista.
Istuessaan aivan yksin matkavaunun katolla, harjotti hän yhtä niistä
tyynnyttävistä puheista, joita mielikuvitusrikkaat ihmiset aina
laittavat, mutta joita sentään ei todellisuudessa pidetä siten kuin
ne on ajateltu. "Rakas neiti Porter", puhutteli hän ajurin selkää,
"voitteko te luulla, että minä myisin elämäni ainoan rakkauden inhan
voiton hinnasta, kun minä kuitenkin uskollisesti säilytin nuoruuteni
unelman, joka tuskin oli muuta kuin hourekuva?" Tämän pienen, sievän
puheen sepittäminen ja laususkeleminen vei häneltä kokonaisen tunnin
työn. Ja vaihtelun vuoksi muutti hän muutamia sanoja ja laususkeli
yhtä runollisesti ja yhtä suureksi tyydytyksekseen: "Rakas neiti
Porter! Voitteko te luulla, että minä pysyisin uskollisena ainoalle
rakkaudelleni, kun minä kuitenkin luovun nuoruuteni unelmista" j.n.e.
Mutta silloin johtui myös hänen mieleensä, että koko asia saattoi tulla
sekavammaksi, jos tuntematon, kun kaikki kävi ympäri, olikin köyhä —
sillä neiti Porterin sanottiin olevan varoissaan.
Pankkihuoneen "Bookhamin pojat" näkeminen ei tehnyt mitään salaperäistä
vaikutusta. Se näytti perin käytännöllisesti liiketarpeita
silmälläpitäen rakennetulta, lasiovineen, joista lisäksi muutamat
olivat seposen selällään. Kenenkään mieleen ei luulisi johtuvan uskoa
täällä jollekin salaisuuksia, jotka epäilemättä leviäisivät koko
huoneustoon. Cassin valtasi epämääräinen tunne, ettei hän eikä hänen
kertomuksensa ja löytämänsä aarre kuulunut tänne, tähän realismin
temppeliin. Suurimmasti hämillään piti hän käsissään kääröä, joka
sisälsi sormuksen ja sanomalehden uutisineen, ikäänkuin täten tahtoisi
todistaa tarkotustensa rehellisyyden. Lähinnä seisova kirjanpitäjä
otti käärön hänen kädestään, avasi sen, käänteli sormusta ja pani
uudestaan takaisin sanoen: "Seuraava liike, nuori mies; viereinen ovi!"
Sen jälkeen kääntyi hän toisen kundin puoleen. Cass meni ovelle, näki
ainoalla silmäyksellä, että "seuraava liike" oli panttilainakonttori,
ja palasi takaisin salamoivin silmin ja punakoin kasvoin. "Olen täällä
erään sanomalehdessä olleen ilmotuksen tähden", alotti hän uudestaan.
Kirjanpitäjä heitti katseen hänen kaulaliinaansa ja
kultakvartsineulaansa ja sanoi lyhyesti: "Paikka täytettiin
toissapäivänä — emme tarvitse enää ketään."
Cass punastui vihasta. Mutta Blazing Starissa ei ollut tapana jättää
vastaamatta hävyttömyyksiin. Hän sanoi: "Jos tarkotatte _omaa_
paikkaanne, niin en epäile, että yhdessä käden käänteessä voisi saada
paikan tusinalle teidänIaisianne. Mutta minä tulen tänne _tämän_
ilmotuksen johdosta. Jollei vanha Bookham itse ole saapuvilla, niin
lähettäkää tänne joku hänen täysikasvuisista pojistaan. Sanomalehti
ilmotuksineen ja ympärillä seisovain nauru ei jättänyt tekemättä
vaikutustaan. Nuori, nokkaviisas kirjanpitäjä poistui, ja palattuaan
kehotti hän Cassia seuraamaan itseään sisempään huoneeseen. Cass
tunsi jälleen rohkeutensa vaipuvan, kun hän näki edessään harmaan
miehen, jonka koko ulkonäkö, jonka kasvonpiirteet, puhe ja ryhti oli
jyrkin vastakohta Cassille, sormukselle ja sille romantilliselle
kertomukselle, joka sormukseen siirtyi. Nuori mies kertoi lyhyesti
juttunsa ja näytti aarteensa. Pankkiiri heitti siihen tuskin
katsettakaan ja kysyi kärsimättömästi:
"Missä ovat paperinne?"
"Paperini!"
"Niin! Todistus, että olette sama henkilö. Sanotte nimenne olevan Cass.
Millä voitte näyttää sen toteen? Kuinka muuten voin tietää, kuka te
olette?" Tunteelliseen ihmiseen ei minkäänlainen halveksuminen tee niin
musertavaa ja hämmentävää vaikutusta kuin se, että hänen epäillään
esiintyvän _väärällä_ nimellä. Cass tunsi olevansa kaksin kerroin
loukattu siitä, ettei hänen sanojaan uskottu, koskei hänellä tällä
hetkellä ollut mitään, jolla olisi voinut näyttää ne toteen. Pankkiiri
katseli häntä terävästi, mutta ei epäystävällisesti. "No hyvä", sanoi
hän vihdoin. "Asia ei oikeastaan koske minua; jos teidän tiedonantonne
tyydyttävät rouvashenkilöä, jonka asiamies oikeastaan olen, niin onhan
kaikki kuten pitää ollakin. Uskon kyllä, että niin on laita, mutta
kaikessa tapauksessa varotan teitä, jollei niin olisi asianlaita. Olen
tehnyt teille muutamia kysymyksiä, koska tahdon säästää rouvashenkilöä
joutumasta petturien kanssa tekemisiin — mutta te ette näytä olevan
sellainen. Tässä on kortti. Hyvästi!"
"Neiti Martimer." Ei siis pankkiirin oma tytär. Blazing Starin
ensimäinen toive haihtui kuin tuhka tuuleen. Mutta rikas täytyi
hänen sentään olla, muuten ei kai pankkiiri olisi niin huolellisesti
koettanut suojella häntä petkuttajilta. Hänen nuoruuttaan ja
kauneuttaan oli Cass aikoja sitte lakannut ajattelemasta.
Kortilla mainittu osote ei ollut kaukana. Pamppailevin sydämin painoi
Cass kellonnappia ulkonäöltään kunnioitusta herättävässä talossa
ja vietiin salonkiin. Hän aavisti, että tämä huone usein muutti
asujaa; sillä oli vivahdus, joka on omituinen huoneustoille, jotka
ovat muhkeimmasti kalustetut vuokrattavaksi, ja kun ovi aukeni ja
pitkä nainen tummassa surupuvussa näyttäytyi kynnyksellä, näki Cass
heti, ettei hän soveltunut nykyiseen ympäristöönsä. Hymyillen hymyä,
joka väikkyi maailmaan tottuneen luonnollisuuden ja surullisen
umpimielisyyden välillä, viittasi hän Cassin istumaan.
Miss Martimer oli vielä nuori, vielä kaunis, edelleen puettu viimeisen
muodin mukaan ja edelleen sangen puoleensa vetävä. Ensi tervehdyksestä
siihen saakka, jolloin he sanoivat hyvästit, ymmärsi Cass, että neiti
oli hänestä hankkinut perinpohjaiset tiedot. Siten hän tosin vapautui
näyttämästä toteen että oli sama henkilö, mutta hän tunsi sentään
alemmuutensa neidin rinnalla. Hän tunsi kiusallisesti oman nuoruutensa
ja kokemattomuutensa tämän naisen läsnäollessa.
"Toivon teidän uskovan minua", alotti neiti, "kun sanon, että
syy, miksi teen teille kysymyksiäni, on ainoastaan se, että etsin
sydämelleni tyynnytystä." Hän jatkoi surumielisesti hymyillen:
"Jos asiat olisivat toisin, olisin jättänyt jutun oikeudellisesti
tutkittavaksi ja keskustelun teidän kanssanne jollekin
kylmäverisemmälle henkilölle, joka olisi ollut vähemmän kiintynyt
asiaan. Mutta minä luulen, ei, minä tiedän, että voin luottaa teihin.
Me naiset olemme tosin hupakoita, kun puhumme _vaistostamme_, ja heti
kuultuanne kertomukseni on teillä syytä luulla, ettei pidäkään luottaa
siihen — mutta eikö totta, en pety, kun edellytän teissä myötätuntoa,
joka antaa tällaiset heikkoudet anteeksi?" Hän säesti kysymystään ylen
surumielisellä hymyllä, painoi huulensa lujasti yhteen ja puristi
suonenvedontapaisesti toisella kädellään toista. "Sanotte, että
löysitte sormuksen kadulta noin kolme kuukautta sitte, ennen — ennen
kuin — tiedätte kyllä, mitä aion sanoa — ennen kuin ruumis löydettiin."
"Niin."
"Ajattelitte silloin, että joku ohikulkija on pudottanut sen?"
"Niin, sillä kukaan leirissä ei sitä vaatinut."
"Löysittekö sen asuntonne edestä vai maantieltä?"
"Asuntoni edestä!"
"Oletteko aivan varma siitä?" Neidin hymy oli edelleen surumielinen,
mutta samalla niin surullinen, että Cassin täytyi punastua.
"Kyllä, mutta asuntoni on aivan maantien varressa."
"Ah, ymmärrän. Ja muuta ette löytänyt mitään? Ei mitään paperia? Ei
mitään käärettä?"
"Ei mitään."
"Ja te kätkitte sormuksen, koska siinä oli sama nimi kuin teilläkin?"
"Niin!"
"Ei mistään muusta syystä?"
"Ei, ei muusta mistään." Mutta samalla Cass tunsi punastuvansa koko
kasvoiltaan.
"Saatte antaa anteeksi, vaikka vielä kerran teen kysymyksen, jonka jo
olemme jättäneet. Mutta panen suurta painoa siihen. Oikeudellisessa
tutkinnossa näyttää tulleen näytetyksi toteen, että sormus löydettiin —
tuon... onnettoman miehen ruumiilta. Sanotteko, ettei ollut niin?"
"Voin vannoa sen."