Kirjoittanut
Heikki Kenttä [Valter Juva]
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1915.
1.
Olin kaiken kesää viipynyt Helsingissä fysikaalisia ja kemiallisia
tutkimuksiani varten, kun heinäkuun loppupuolella sain ystävällisen
kutsun tulla sorsanajoon Savoon, tilanomistaja O. E. Malmfeltin suureen
kartanoon. Pitkä, ruohoinen lahdenpohjukka, kaisloineen ja
rantakortteineen pistäytyy Holman ja Lahisten kartanoiden väliin. Jo
viime kesänä vietin toista viikkoa Holmassa ja opin pitämään arvossa
näitä erinomaisia sorsamaita.
Isäni ja Malmfelt olivat aikoinaan olleet hyviä ystäviä. Setä
Malmfeltilla oli tytär, Signe, johon olin tutustunut jo edellisenä
talvena Helsingissä. -- Voi meitä, tieteen orjia!
Ei siis muuta, -- pyssyt ja ampumavarat kuntoon, metsästyspuku
tyrolilaiseen reppuun, vierasvaatteet keltaiseen nahkalaukkuun ja mies
matkaan ystävälliseen Savon-perheeseen.
Savo on tunnettu suurista aatelistiloistaan, maanviljelijäin
vieraanvaraisuudesta ja komeasta elämästä. Puhdasverisessä savolaisessa
tilanomistajassa luulisi yleensä aina olevan suurisanaista
kerskaavaisuutta ja suupalttiutta. Mutta jospa niinkin, -- Malmfelt teki
tässä suhteessa kylläkin silmiinpistävän poikkeuksen. Hänen kunniansa
piili syvemmällä. --
Kun illalla saavuin taloon, paria tuntia ennenkuin vesilintujen
metsästysaika oli yöllä alkava, niin täällä jo pitäjän arvohenkilöt
olivat koossa, metsästystamineissaan, pyssyineen ja koirineen.
Kehuskeleva, isoääninen seurue, jonka väittelevä puhelu kuului avoimesta
ikkunasta pihalle. Paikkakunnan vanha perintätapa vaati, että sorsanajo
oli pantava alkuun Holman rannasta.
Malmfeltin perhe otti minut mitä ystävällisimmin vastaan. -- "Emme enää
osanneet toivoakaan tohtoria tänne."
Rouva Malmfelt oli hieno vallasnainen, ylhäissukuinen ja vieläkin
erinomaisen kaunis. Hänellä oli kasvoissaan jotain etelämaista sävyä.
"Ilo on kokonaan minun puolellani."
"Tohtori Pohjamo on jalo metsämies Herran edessä. Hän tulee meille
ainoastaan viattomia sorsaraukkoja tappamaan."
Tytär tuli äitiinsä. Hän oli tummatukkainen tyttö, jonka profiilista
kannatti nähdä yksinäisyydessä unta. Tähän tuli lisäksi jotain
erikoista, Signe neidin kasvoissa olivat ihmeellisellä tavalla
sulautuneet yhteen etelän hehku ja pohjan heleä ihonväri. Hän oli
vilkas, vienon kuulas tyttölapsi, joka luonnonraikkaudellaan oli heti
ensi päivästä, jo toista vuotta sitten, suorastaan hurmannut minut.
Malmfelt itse oli pitkä ja roteva, vaaleaverinen herra. Pehmeät,
keltaiset viikset, korkea pyöreä otsa, pysty nypykkänenä ja voimakas
leuka. Hyväntahtoisen leikillinen ilme eli aina hänen kasvoillaan.
Hänessä oli melkoinen määrä tyyntä huumoria, ja hermosto ei varmaan
ollut koskaan häntä kiusannut. Teki hyvää yksin jo nähdä tämä peräti
terve maapatroona. Ei sopinut kieltää, -- jokin isotteleva
aito-savolainen luonteenpiirre hänessä varmaankin oli. Muuten parhaita
miesten miehiä.
Kohteliaisuuksien vaihtoon ja pistosanojen vastaanottoon ei ollut
paljonkaan aikaa. Isäntäni vei minut huoneeseeni, yläkerran
puutarhanpuoleiseen otsikkokamariin. Metsästyspukuun puettuna olin pian
alhaalla muiden metsästäjien seurassa.
Pitäjän herroista, joista useimmat jo tunsinkin viime kesästä, oli
kaikin puolin huomattavin Malmfeltin naapuri G. A. Wallenberg, Lahisten
herra. Komea, pulska mies, jossa oli jotain itsetietoista ja käskevää.
Hänen hyväilynimensä kumppanien keskuudessa oli "Kustaa II Aadolf", jota
muuten koko profiili, otsa, nenä, ja vaalea pujoparta sekä tukevat
olkapäät ja vatsan ulkokaari suuressa määrin muistuttivat. Ellen erehdy,
hän oli kuumaverinen äkkipikainen herrasmies. Maanviljelystään hän hoiti
mallikelpoisesti, ja hänen oivallinen karjansa oli laajalti tunnettu.
Merkillisintä Malmfeltin ja Wallenbergin suhteissa oli se, että
naapurukset seurustelivat keskenään varsin ystävällisesti, vaikka heidän
välillään oli käymässä pitkällinen maariitajuttu, joka oli kestänyt jo
miespolven ajan, niellen tuhansia ja taaskin tuhansia markkoja.
Koko maailmahan tuntee kuuluisan "Lankinsuon riitajutun", jota jo meidän
isiemme aikana naurettiin kaikkialla maassa.
Holman ja Lahisten entiset isännät, "vanhat-patroonat", olivat panneet
riita-asian vireille ja sillä piristäneet itseään maalaiselämän
yksinäisyydessä. Riitajuttu venyi venymistään, ja lopulta elettiin
naapureissa kuin kissa ja koira. Ei kummankaan kunnia myöntänyt sovintoa
tehtäväksi, ja näiden herrain "varat kannattivat" ylläpitää vaikkapa
isompaakin riitaa!
Nykyiset isännät, "nuoret-patroonat", perivät melkein yhtaikaa kumpikin
tilansa sekä samalla myöskin tämän sitkeäperäisen maariidan,
pöytäkirjapinkkoineen, karttoineen ja katselmuskirjoineen.
Luonnollisesti ei kumpikaan voinut myöntää isänsä olleen väärässä ja
naapurinsa isän oikeassa. Suvun perinnäiset katsantotavat olivat
kummallekin pyhiä. Periaatteellisista syistä siis jatkettiin riitaa yhä
edelleen. "Varojen kannattamattomuudestakaan" ei ollut mitään pelkoa.
Mutta kun sekä Malmfelt että Wallenberg olivat elämänhaluisia,
uuden-ajan miehiä, ja heidän pakostakin täytyi tavantakaa kohdata
toisensa yhteisissä seurapiireissä, niin nämä kunnon naapurit olivat
tehneet ikäänkuin äänettömän keskinäisen sopimuksen: -- "Älkööt henkilöt
riidelkö; riidelköön yksistään asia!" Vääjäämättömästi, tinkimättä, --
vieläpä entistä suuremmalla tarmolla, -- ajettiin "Lankinsuon
riitajuttua" oikeuksissa. Ottelujen väliajoilla naapurit eivät olleet
kysymyksestä tietävinäänkään, vaan kävivät toistensa luona vieraissakin.
Korkeintaan saattoi toinen, keksittyään jonkun uuden, pätevän
vastaväitteen, sormellaan toista uhata:
"Varo itseäs ensi käräjillä! silloin sinut nujerran."
Riitajuttu ja sen ajaminen oli itse asiassa muuttunut kahden urheilijan
väliseksi kunnia-asiaksi. Taistelu tuotti jännitystä ja mielen
tyydytystä. Se oli miekkailukisa, jota käytiin sukevan notkeilla
miekkasimilla. Timantti tahtoi toista timanttia leikata. Tämän ohella
oli kysymyksessä yhä edelleen periaatteellinen puolensa, ja periaate on
kuitenkin aina periaate.
Nämä seikat tunsin pääpiirteissään varsin hyvin, ja oli hauska nähdä,
kuinka kumpikin riitaveli, nähtävästi hyvässä sovussa, nyt hankkiutui
yhteiselle kilpakentälle, nujertelemaan Kaislahden lukuisia
vesilintuliutoja.
Metsästysseurueen puheesta päättäen, sorsansaalis varmaankin oli tänä
vuonna oleva tavallista niukempi. Kevät oli Savossa ollut kylmä ja
myöhäinen. Useat poikueet eivät vielä olleet täysin lentokykyisiäkään.
Herrat väittelivät, puhuivat toistensa suuhun ja kerskuivat tarkkoja
havaintojaan.
Myös isäntämme puuttui puheeseen. Suvikassorsat olivat epäilemättäkin
heikosti kehittyneitä. Viljavuosikin tulee huono. Sen parhaiten näkee
rukiista, joka jää koko joukon alle keskikerran.
Herra Wallenberg iski asiaan: "Holman puolella lahtea sorsat voivat
todella olla pieniä ja keskenkasvuisia. Mutta meillä, Lahisten puolella,
ne ovat suuria ja lihavia kuin syöttiläsankat. Veli Malmfeltin ruis on
huonoa. Ennenkuin mennään järvelle, voimme katsoa minun ruistani
Pässinmutkassa. Sankkaa niinkuin paras hamppu. Mutta sen tekee
_maahenki_, jolla ensi kuussa vielä teen jymyt Suomessa."
-- "Eläköön maahenki!"
-- "Eläköön vesihenki! Eläköön Kustaa II Aadolf!"
Oli ilmeistä, että herra Wallenbergillä oli jotain erikoista
sydämellään. Myös hän epäilemättäkin oli aikeissa haastaa pientä toraa.
Kaikki puheet jäivät kuitenkin sikseen, kun emäntämme tuli sisään,
pyytäen herroja yksinkertaiselle kahveli-illalliselle, ennen
metsästäjien lähtöä järvelle.
Hienon hieno illallinen oli syöty kaikessa kiireessä ja sorsien tuhoksi
jo edeltäkäsin otettu kolme- ja nelikertaiset välipalat. Lehtori
Soinivaara oli viime ryypyn edellä ivallisesti mukaillut klassikoitaan
jotenkin ontuvin säkein, joissa viimeinen eloon jäänyt urossorsa ylisti
surmaan suistuneita kumppaneitaan kolmin- ja nelinkerroin autuaiksi, kun
olivat saaneet kaatua _Holman_ ylhäin muurien alla, silloin kuin
"_Kaisilalahti_" vyörytti niin useita aaltojen alle temmatuita kauloja,
räpylöitä ja urheita ruumiita. Runo oli herättänyt innostusta,
taisteluun lähdön huumaa! Kaikki oli muodostunut komeaksi, atavistiseksi
sotatanssiksi, jossa vähin jokainen meistä oli kalskutellut
nuolikonttiaan, heiluttanut joustansa ja heristellyt kivikärkistä
heittokeihästään. Naiset olivatkin -- viisaasti kyllä -- pysyneet
irokeesein illallisesta loitolla.
Kello jo lähenteli puolta kahtatoista, ja alkoi olla aika lähteä. Kukin
asetti taskukellonsa Helsingin-ajan mukaan, joka minulla oli tarkimmin
tiedossani.
Tiemme kävi rantaa kohti yli kotipellon, ja tästä se kääntyi kulkemaan
pitkin vanhain viljelysmaiden palletta aina lähellä olevaan Lahisten
kartanon piirirajaan saakka. Alavan niityn ja korteikon päässä, lähellä
piirirajan johdetta, oli selvän veden rannassa pieni kivikkoluoto. Ainoa
paikka, mistä matalan ja ruoppapohjäisen Kaislahden vesille voi veneissä
päästä. Kivikkoluoto jäi Holman puolelle rajaa, ja nähtävästi tästä
Holman kartano olikin maailman sivussa nimensä saanut.
Ennenkuin lähdettiin alas märälle niitylle, jonka poikki kulki
kaksirivinen jono pitkittäin asetettuja, puolilahoja porraspölkkyjä,
vaati herra Wallenberg meitä katsomaan ruispeltoaan Pässinmutkassa,
johon oli ainoastaan kivenheitto matkaa.
Mikäs siinä, -- sopihan lähteä katsomaan! Kuljimme parisataa metriä
pitkin selkärajaa, ja tässä Pässinmutkan pelto pistäytyi suorakulmaisen
suunnikkaan muotoisena maakaistana Holman tilusten sisään. Se oli komea
pelto, aitauksesta päättäen arviolta kahdeksan hehtaarin kokoinen.
"Siinä näette, hyvät herrat, miltä rukiin tulee näyttää. Sankkaa
niinkuin paras hamppu. Kolmen kihlakunnan alueella ei ole toista
sellaista ruista. Katsokaahan tuonne rajan toiselle puolen Holman
kartanon ruista. Koko joukon alla keskikerran, -- Malmfelt itse on sen
myöntänyt! -- Minä aion ottaa kylvöstäni kaksikymmentä jyvää raskasta
viljaa. Elokuulla vielä, kun olen viljani riihennyt, mitannut ja
punninnut, teen jymyt Suomessa. -- Huomatkaa, hyvät herrat: keväällä
minun laihoni ei ollut sen parempaa kuin Malmfeltinkaan! Kaikki, nähkää,
riippuu _maahengestä_!"
Siinä tuli nyt sana "maahenki" tänä iltana toistamiseen esiin,
erityisellä painolla ja salaperäisyydellä mainittuna.
"Mutta mikä se _maahenki_ on, se on oma salaisuuteni!"
Lahisten kartanon ruis oli todella erinomaista. Luja ja vankka olki
kantoi pitkää, täytelästä tähkää. Toisella puolen rajaa oli olki harvaa
ja paikoittain melkein kitukasvuista. Tähkäpäät olivat pieniä ja
epätasaisessa terässä.
Kun tieteelliset tutkimukseni ja kokeiluni olivat osalta kosketelleet
myös maanviljelyskemian alaa, ja muutamat herra Wallenbergin lauseet ja
viittaukset olivat kiinnittäneet erityistä huomiotani, päätin lähemmin
tiedustella häneltä asioita.
Astuessamme rantaan päin, käännyin Lahisten herran puoleen. "Sillä on
omituinen nimi, teidän pellollanne, -- Pässinmutka", -- lausuin
keskustelun aluksi.
Herra Wallenberg oikaisi kookasta varttaan. "Tohtori on vieras
paikkakunnalla, -- kysymyksenne on siis luvallinen! -- Asia on lyhyesti
seuraava, ja sen kuulkoot kaikki nämä herrat. Pellon nimi on
isonjaonkartanoissa Pesimäviidan aitaus -- 'Pesimæ vithæ gerde'. --
Kansan suussa sen nykyisenä haukkumanimenä on Pässinmutka. Lahisten ja
Holman välinen raja käy, rannasta lähtien, yhtä jonoa suorana linjana
kuusitoista kilometriä, pitäjänrajaan saakka. Ainoastaan tässä se tekee
neljä suorakulmaista käännettä, jotka leikkaavat pois maata Holman
kartanon puolelta. Tämän johdosta on sittemmin syntynyt kansantarina.
Entisinä aikoina, ison jaon käydessä, oli Lahisten silloinen herra muka
lahjonut maanmittarin ja tästä maakappaleesta maksanut hänelle pässin.
-- Mutta se on kirottu vale! -- Vai pässin? Köyhää Wallenberg-raukkaa!
-- Jos esi-isäni olisi tahtonut toimitusmiestä lahjoa, niin hän olisi
maanmittarille lähettänyt kymmenen härkää! -- Lisäksi huomattakoon:
isonjaon jakokirjasta käy ilmi, että 'Pesimæ vithæ gerde' on Lahisille
rehellisesti jaettu. Ja sen sai kaikissa oikeuksissa kuulla veli
Malmfeltin isä, -- sama herra, joka rupesi rettelöimään myöskin
Lankinsuosta. -- Mutta se on toinen historia! Lankinsuo on
ulkoniittypalstalla, ja suo kuuluu kokonaan Lahisiin, kuten ensi
syyskäräjillä tulen lopullisesti todistamaan."
Kas niin! Kaikessa viattomuudessani olin puhaltanut kaikki kytevät
kekäleet ilmituleen.
Onneksi joku minua älykkäämpi huusi: "Kello on kohta kaksitoista!
Puuttuu vain kymmenen minuuttia."
Holman luodolle oli tuotu joukko veneitä ja ruuhia, joihin asetuimme
kaksittain istumaan. Soutajina oli kokeneita torppareita. Meitä oli
kaikkiaan kuusi venekuntaa, jotka hajaantuivat pitkin Kaislahden
ruovikoita ja kaislasaarten sokkeloita. Holman ja Lahisten pehtorit
miehineen olivat jo aikaisemmin asettuneet sinne tänne pitkin
rantaniittyjä koirien kanssa. Sorsanajo oli suurisuuntaisesti
järjestetty.
Tarkkaan kello kaksitoista Holman herra ampui laukauksen ilmaan. Ajo oli
alkanut. Sitä myöten kuin veneet etääntyivät, kuului uusia ja yhä uusia
laukauksia, välistä nopeasti toisiaan seuraavina kaksoispamauksina.
Ilmeisestikin riistaa oli viljalti.
Tyynessä, sumuisessa kesäyössä milloin laukaus meni kuin umpilukkoon,
milloin taas pamaus kaikui takaisin Haukkavuorelta pitkänä ratinana.
Veneet lipuivat hiljaa, kaisla kahisi, märät airot mulahtivat ja
sirisivät, koirat molskivat, uivat ja pulikoivat, tai rämpivät
läähättäen ja nuuskien korteikossa. Taas ja taas sorsat pyrähtivät
lentoon; ajo muodostui komeaksi joukkomurhaksi.
Aamu oli valoisa, ja aurinko jo koillisessa katsoi yli korkeiden
selkäsaarten, kun kokoontumismerkki soi Holman herran torvesta.
Venekunta toisensa perästä saapui takaisin luodolle, jonka sileälle
kantakalliolle riista kannettiin ja ladottiin eri ryhmiin. -- Olipa
tavaton saalis! Metsästyspullot kiertelivät, sukkeluuksia sinkoili, ja
riista luettiin.
"Sataseitsemän!"
"Olipa vahinko, -- valehtelijan määrä! -- Kuinka nyt uskallamme puhua
saaliistamme pitkin pitäjiä?"
"Niinpä sadaskahdeksas tässä!" Lahisten herra paiskasi sorsiensa
joukkoon pienen, viheliäisen tavin.
"Lahisten lihavia syöttiläsankkoja!" pääsi vahingossa Holman herran
suusta.
Yleinen riemastus. -- "Ja katsokaa, onpa Lahisten herran saalis
muutenkin lihava! Viisi sorsaa ja yksi tavi." --
-- "Ja patruunavyö melkein tyhjä." --
-- "Nyt on Kustaa II Aadolf puolustanut maataan Kustaa IV Aadolfina." --
-- "Kuningas viralta pois, Kustaa Aadolf Gustafsson!" --
Herra Wallenberg oli hienosti sivistynyt mies. Hän pysyi näköjään
välinpitämättömän tyynenä, vaikka hänen mielensä epäilemättä kuohahti.
Jo huonossa metsästysonnessa itsessään oli kylliksi kiukun syytä.
Olivathan muutamat, -- kuten juuri herra Malmfelt, -- ampuneet
viisitoista sorsaa.
Malmfelt kiiruhti sovittamaan ajattelemattomuuttaan.
"Mitäpä tuosta! Onni sattuman varassa. -- Ja varmaan saan pyytää veljeä,
samoin kuin kaikkia herroja, jahtipäivällisille Holmaan tänään kello
kuusi. Olemme saaneet rauhassa nukkua ja ehtineet karistaa öiset vaivat
ruumiistamme."
Holman jahtipäivälliset kuuluivat paikkakunnan perintätapoihin
ammoisista ajoista saakka.
Herra Wallenberg hymähti: "Täytyneehän tulla. Mutta sen sanon, veli
Malmfelt, -- olit tänään kolme kertaa parempi metsästäjä kuin minä: --
minä olen tänä kesänä ollut kolme kertaa parempi maanviljelijä kuin
sinä."
Seurueemme nyt hajosi. Ne herrat, joiden koti oli likempänä, ajoivat
välillä kotiinsa nukkumaan, toiset lähtivät Lahisiin, tai jäivät
Holmaan. Vielä pitkän aikaa juttelimme Holmassa sorsanajosta, ja kello
taisi käydä kahdeksatta, ennenkuin vihdoin lähdimme levolle.
2.
Signe neitiä olin päivän mittaan ainoastaan vilahdukselta tavannut.
Naisilla oli kiireiset taloustoimensa, ja murkina-gongongi oli kello
yhden aikana soinut yksinomaan herroille.
Talon hauskoihin tapoihin kuului, että isäntäväki ei tahtonut olla
vierailleen rasitukseksi. Heidän vapauttaan ei rajoitettu, vaan kukin
sai mielensä mukaan käyttää aikaansa. Tästäpä syystä eivät vieraatkaan
Holman talossa koskaan tunteneet olevansa ylenmäärin vaivoiksi
ystävälliselle isäntäväelleen. Vieraanvaraisuudesta ei tehty erityistä
tohinaa. Kaikki oli hupaista, ja kohtelu mitä luonnollisin ja
herttaisin. Täällä elettiin kuin kotona, niiden hienojen
seurustelurajain sisällä, joita ainoastaan todella sivistyneissä
perheissä noudatetaan.
Malmfelt oli murkinan jälkeen ratsastanut ulkoniityilleen
tuulettelemaan. Tilanomistaja Ruuth, joka oli kotoisin naapuripitäjästä,
oli päivemmällä valinnut itselleen seikkailuromaanin ja alakerrassa
olevassa huoneessaan nähtävästi jatkanut niukanpuoleista aamu-untansa.
Toisessa otsikkokamarissa, vastapäätä minua asui nuori lehtori
Soinivaara. Olimme yhdessä olleet kävelyllä, kiivenneet Haukkavuorelle
sekä lopuksi aikailleet Holman upeassa puutarhassa ja sen viileissä
varjostoissa.
Haukkavuorella, järvi- ja saarimaisemia katsellessamme, herra Soinivaara
oli kääntynyt runolliseksi ja lausunut, "kuin Virtain järvet ihanat". --
Puutarhan syreenimajassa hän oli ollut romanttisena ja aiheettoman
avomielisesti puhunut minulle Signe neidistä. -- "Siinä on rikas tyttö!
Talon ainoa lapsi." --
Idealistit aina toivovat onnenkeikauksesta rikastuvansa ja ovat
pohjaltaan materialisteja ylimmässä muodossaan. Heille ei sitkeä, tyyni,
vakava työ itsessään tuota tyydytystä; aatteellisen työn tulos ei ole
oma palkintonsa. Pintapuolisten ponnistusten perästä he itsekkäästi
vaativat korkeita korkorahoja, odottavat arpajaisten suurta voittoa,
joka alati väikkyy heidän silmissään. Heidän ihailuunsakin liittyy
ulkonainen etu, puhdas omanvoiton pyynti. Sydänveri ja punainen kulta
ovat kaksi keskenään mitallista suuretta. -- Muuten herra Soinivaara oli
aistikas käytöksessään ja pedagogina epäilemättäkin onnistunut.
Kukapa tietää, ehkäpä itsekkyys, joka omaan nimeensä tahtoo kaikkea,
mitä maailma parasta tarjoaa, lopulta onkin korkeinta? -- Ehkä meidän,
aatteenmiesten hiltymys ja harkinta juuri kytkee meitä matalimpaan
maakamaraan! -- Kuinka hyvänsä, minun täytyi katsoa sulaksi
onnettomuudeksi, että Signe neiti oli niin suunnattoman rikkaan miehen
tytär. --
Oli jo aika pukeutua juhlatilaisuuteen.
Koko eilinen seurueemme, myös herra Wallenberg, oli päivällisille
saapunut.
Rouva Malmfelt, tummassa sinipunervassa silkkipuvussa, istui ylinnä
päivällispöydässä. Perheen vanha ystävä, herra Ruuth, oli saanut
oikealle puolelleen talon tyttären, jonka henkäyksenhieno, valkoinen
puku saattoi aivan erikoisella tavalla esiin Signe neidin omituisen ja
ihmeellisen helakkuuden.
Eilisten luolaihmisten metsästyskiihko oli kuin pois puhallettu. Herrat
olivat hienoina seuramiehinä ja puettuina nuhteettomiin juhlapukuihin.
Päivällinen oli vallattoman komea. Luonnollisestikin tähän
asianmukaisimmasti kuului myös musta sorsanpaisti sitruunoineen ja
astrakaani-omenoineen. Sorsanpaisti oli valmistettu keittotaiteen
viimeisten saavutusten mukaan, ja herrat metsästäjät sitä söivät yhtä
totisina ja tyytyväisen näköisinä, kuin englantilaiset loordit Euroopan
ensimäisillä perunapäivällisillä väänsivät suuhunsa sokeroituja
perunansiementen nuppuja.
Juhlapäivällisten jälkeen herrat aluksi näkyivät mieluimmin haluavan
tehdä hartaita itsetutkisteluita. Useimmat istuivat tupakkahuoneessa,
ääneti, puhvelinnahkaisiin sohviin ja nojatuoleihin painuneina. Luulen
melkein, että herra Ruuth käytti tilaisuutta hyväkseen ja omassa
kamarissaan hetkeksi ummisti toisen silmänsä.
Salissa saatiin kuulla musiikkia. Tyttären soitellessa, koetin pitää
seuraa rouva Malmfeltille. Hän oli todella miellyttävä, hienosti,
herkästi tunteva nainen. Herra Soinivaara, notkeana ja kohteliaana, oli
asettunut pianon viereen seisomaan.
Kahvin jälkeen herrat vilkastuivat. Likööri päästi kielet kantimistaan;
humua ja leikillisiä huudahduksia kuului saliin.
Saavuin parhaiksi herrojen puolelle, huomatakseni, kuinka pieni,
ystävällinen väittely oli nousemassa Holman ja Lahisten herrain välillä.
Malmfelt ei nähtävästi ollut täysin sulattanut herra Wallenbergin viime
lausetta aamulla, ja häntä luonnollisestikin harmitti, ettei hänen
rukiinsa ollut naapurin rukiin veroista.
"Kuules, Wallenberg, sinä käytit eilen illalla väärää terminologiaa,
puhuessasi *maahengestä*. Ymmärtääkseni maahenki on jokin yleinen
maanviljelysharrastus, eikä chilesalpietaria."
Herra Ruuth avusti Malmfeltia. Muuten hänen vakaumuksensa oli
takavuosina kallistunut yleisen suurviljelijäin liiton puolelle, ja
hänellä oli platoonisia taipumuksia saksalaisia
maanviljelysaikakauskirjoja kohtaan, joita -- ainakin viime kesänä --
ajelehti hänen kodissaan auki leikkaamattomina pitkin pöytiä. Hän puhui
harvaan, harkittuun tapaansa:
"Minä olen luullut -- tähän saakka, että maahenki on jotain --
aatteellista, eikä -- ainetta, mikä viedään -- pellolle."
"Niinpä niin! Minun peltoni kasvaa siitä syystä, että minulla on
aatteita, ja käytän ne peltoni hyväksi. -- Malmfelt juuri erehtyy, kun
hän tahtoo käsitteitä toisistaan erottaa! Vetäisit pellolles, Malmfelt,
kaiken sen, mitä puoluelehtiisi kirjoittelet, -- chilesalpietaria sinun
ei ikinä enää tarvitsisi ostaa."
Yleinen naurun remahdus ja lasien kilinä. Herrat usuttelivat väitteleviä
uudestaan toisiansa vastaan. Kaikki oli muuttumaisillaan puhtaaksi
pilaksi. Malmfelt itse hymyili iloisesti. Juhlapäivällinen oli
onnistunut, ja hänen vieraansa viihtyivät talossa.
Malmfelt oli nuoruudessaan virkauralla saavuttanut varatuomarin
arvonimen. Hän oli tunnettu perustuslaillisista mielipiteistään, ja
hänen monipuoliset yhteiskunnallis-valtiolliset kirjoituksensa
sanomalehdistössä, varustettuina nimimerkillä O. E. M., herättivät aina
melkoista huomiota. Eduskunnassa hän oli ollut henkilö, jonka
lausunnoilla oli pontta ja ryhtiä.
Herra Wallenberg taas piti kiinni "Suomen todellisista
sivistystraditsioneista", ja hänen oma ruotsinkielinen sanomalehtensä
oli ainoa puolueeton lehti.
Lahisten herran äskeinen menestys nyt löi häntä päähän. Liköörikin alkoi
tehdä vaikutustaan.
"Ei, chilesalpietaria en ole käyttänyt, -- en kainiittia, en
fosfaatteja, enkä mitään vierasta apulantaa. Minun maahenkeni on jotain
ihan toista, -- ihan uutta! Se on sitä todellista maahenkeä! Olen
kaikessa hiljaisuudessa miettinyt asiaa ja kokeillut. -- En puhu
kellekään mitään. -- Minä olen vielä kokeilujen kannalla. -- Kymmenen
päivän päästä leikkaan rukiini. Hypoteeseista ja teoriioista tulee
todistettu tosiasia. Silloin kirjoitan minäkin sanomalehtiin, veli
Malmfelt! Ja kirjoitan jouluksi uuden käsikirjan maanviljelijöitä --
myöskin veli Ruuthia varten!"
"Jos et osta -- apulantaa, niin laitatko lantaa -- *ilmasta*, niinkuin
norjalainen -- patentti-insinööri?" Herra Ruuth nauroi epäuskoisen
ylenkatseellisesti.
"Niin juuri, ilmasta, mutta Lahisten patentin mukaan!"
Keskustelu alkoi muuttua yhä isoäänisemmäksi; maanviljelijät kehuivat ja
valehtelivat apulantojensa vaikutuksista. Salpietarit ja superfosfaatit
rakeilivat, tuomaskuonat pölisivät ilmassa.
Herra Wallenberg oli käynyt yhä kerskuvammaksi. Hän saattoi nyt päästä
kostopuolelle viime-öisen huonon onnensa jälkeen.
"Ymmärrän kyllä, että Malmfelt otti puheeksi koko asian, vain
urkkiakseen salaisuuttani tietoonsa. Vaan enpä ilmaise mitään. -- Ja
keinoistani ei, lempo vie, kukaan ota selkoa. Ei kukaan! Oma väkenikään
Lahisissa ei niitä tunne. -- Olen tehnyt kokeiluni juuri Pässinmutkassa,
voidakseni paremmin verrata toisiinsa eri maanviljelystapoja. Kokeiluni
käsittää seitsemän hehtaarin maa-alan. Itselläni on Pässinmutkassa yksi
hehtaari -- hm -- _indifferenttiä_. Ja ympärillä on koko Holman ruis --
_indifferenttiä_."
Tämä oli jo melkein loukkaavaa. Malmfelt heti iskikin asiaan.
"Sanot, ettei kukaan ota keinoistasi selkoa. -- Silloin mahdan Matti
olla" --
"Et otakaan selkoa, vaikka lemmon kanssa tekisit liiton, ja maailma
mätänisi. Niin juuri: -- vaikka maailma mätänisi."
"Lyödäänkö vetoa?"
"Vaikka vaan! -- Mutta kymmenen päivän päästä olen viljani leikannut, ja
silloin" --
"Seitsemässä päivässä olen viekastellut tietooni kirotut keinosi."
"Et, lempo vie, olekaan!"
"Tuhannen markkaa vetoa!"
-- "Hoi, kuulkaa, tuhannen markan veto! -- Hurraa!" -- Herrat
tungeksivat väittelevien ympärille. Malmfelt seisoi pää pystyssä,
tarmokkaana ja isottelevana. Hän nyt oli oikealla hevosvaihtotuulella,
parhailla hevospäivällisillä kaupungin kilpa-ajoissa.
Herra Wallenberg esiintyi ylpeän mahtipontisena. "Sinä panet tuhannen
markkaa vetoon. Ja minä, osottaakseni, kuinka mahdotonta sinun on saada
Pässinmutkan viljelyskeinoistani selkoa, sanon näin: Jos seitsemässä
päivässä, -- meillä on nyt perjantai, ja kello on 10 tuossa paikassa, --
jos ensi perjantaiksi kello 10 illalla olet saattanut viljelyskokeeni
ilmi ja voittanut vedon, jätän Lankinsuon riitajutun sikseen. Teen
sovinnon ja suostun siihen, että Lankinsuo jaetaan manttaalin mukaan
Lahisten ja Holman välillä. -- Siinä minun tarjoukseni, ja se vastannee
sinun tuhannen markkaasi."
"Olkoon sanottu! -- Minä hyväksyn. -- Väärään tynnyriin hyppäsitkin!"
Veto lyötiin. Varsinaisiksi todistajiksi nimitettiin kruununvouti Wirsén
ja herra Ruuth, joka asianmukaisesti erotti vedonlyöjäin kädet
toisistaan.
Ei voinut kieltää, -- seurue oli muuttunut hiukan liian
suurisuuntaiseksi. Malmfeltin vedontarjous oli alkujaan epäilemättä
pelkkää ajattelemattomuutta, uhotteleva päähänpisto. Asia sai kuitenkin
sellaisen muodon, että hän ei enää voinut kunnialla peruuttaa
uhkarohkeaa lausettaan. Sanasta miestä, sarvesta härkää! -- Oikeastaan
minua pahoitti, että setä Malmfelt, -- tyven, leikillinen Malmfelt, --
oli sillä tavoin antanut äkilliselle mielijohteelleen valtaa.
Mitä herra Wallenbergin "maahenkeen" tuli, niin se jo eilen illalla
herätti erityistä mielenkiintoani. Olin nyt koko ajan tarkkaan seurannut
hänen jokaista lausettaan, hänen äänensä jokaista vivahdusta, ja
koettanut arvostella noiden salaperäisten viittausten todellista
sisällystä. Jota enemmän asiaa mietin, sitä hämärämmäksi se tuntui
jäävän. Tässä oli edessä todellinen probleemi. Mihin suuntaan hyvänsä
lähdin kulkemaan, jouduin aina umpikujaan. Esteenä nousi joka puolella
vastaani seikka, että tämä "ihan uusi maahenki" näkyi edellyttävän niin
itsetakeista yritteliäisyyttä, alotteen kykyä, ja ennen kaikkea niin
laajoja joko fysikaalisia tai kemiallisia tietoja, että tuskin oli syytä
olettaa herra Wallenbergin niitä omistavan.
Kuinka hyvänsä, yksi asia oli varma: Holman herra oli kuin olikin
auttamattomasti menettänyt tuhat-markkasensa, jonka hän suotta aikojaan
oli pannut vedossa alttiiksi.
Katsellessani ikkunasta, näin valkoista vilahtelevan puutarhasta. Loin
katseen herra Soinivaaraan, joka istui pienen pöydän ääressä yhdessä
laihan ja hermostuneen henkikirjurin kanssa. He olivat omaan pöytäänsä
anastaneet konjakkipullon puolikkaan, ja herra Soinivaara kertoi viime
ulkomaanmatkastaan. Hän oli äskettäin käynyt Madridissa saakka.
Innostuneesti hän puhui _toreadoreista_ ja _una corridasta_, --
näkemänsä härkätaistelun vaiheista. Otin hattuni ja lähdin puutarhaan.
Olin arvannut oikein, Signe neiti oli täällä kävelemässä.
"Neiti on koko päivän ollut niin toimissaan, että paras ilo Holmassa" --
"Tunnustakaa pois, paras ilonne on kuitenkin sorsanajo. -- Kuinka te
miehet voitte olla niin sydämettömiä? Minä en voisi koskaan ottaa pyssyä
käteenikään."
"Ymmärtäkää minua oikein! Metsästyksessä ei suinkaan ampuminen ole
pääasia. Olo vapaassa luonnossa on se, mikä niin vastustamattomasti
viehättää. Jota kauemmaksi olemme luonnosta vieraantuneet, jota enemmän
kaupungin pölyssä, kiihkeässä, hermostuttavassa aivotyössä
kiusaantuneet, sitä voimakkaammin halaamme takaisin sinne, mistä alkuaan
olemme lähteneet. -- Luonto kutsuu, -- ihmissuvun aikaisimman elämän
vaistot pyrkivät jälleen oikeuksiinsa; kymmenientuhansien,
satojentuhansien vuotten väliajat häipyvät, entisyys ja nykyisyys
kohtaavat toisensa. -- Luonnon keskellä tunnemme seisovamme jonkun
suuren, salaperäisen, ylevän edessä. -- Kaipuumme on veressä, tunnossa,
se on periytynyttä."
"Niin, te osaatte kyllä puhua. Mutta ammuittepas kuitenkin. --
Alkukesästä on aina niin hauska soutaa Kaislahdella. Emä poikueineen
kulkee. Kääk -- ei ole vaaraa, mutta paras loitota! Poikaset ovat niin
tottelevaiset. Kääk -- kääk -- nyt juosta räpytellään pitkin veden
pintaa, niin että vesi kymmenenä siimana sirisee. Ja sitten pulahdus!
Kaikki sukeltavat. -- Vielä eilen aamulla sorsat pitivät Kaislahdella
sellaista peliä, jotta --! Se loppuu joka vuosi tänä päivänä! Voi,
kuinka surkeaa! -- Miten monta ammuitte?"
"Heti ensi tunteina luullakseni seitsemän laukausta. En ampunut
vialliseksi ainoatakaan lintua. Mielestäni olin murhannut kylliksi, ja
senjälkeen olin vain muuten mukana."
"Aha, tunnustittepa sentään murhanneenne."
"Eipä kieltoni taitaisi paljonkaan auttaa. Olen huono asianajaja. Mutta
ampuahan minun täytyi. Olisinko jäänyt toisten pilkan, tai ehkäpä säälin
alaiseksi?"
"Nytpä olitte juuri asianajaja! Ja sitä paitse, mitä auttoi se, että te
lakkasitte ampumasta? Olitte samassa veneessä kuin isäni. -- Hän sai
ampua sitä enemmän, -- viisitoista sorsaa!"
"Mistä tiedätte, että minä olin isänne veneessä?"
"Minä kysyin pehtorilta" --. Hän punastui ja loi äkkiä katseensa alas.
"Sovitaan pois, neiti Signe! Ja silloin te annatte minulle toisen noista
neilikoista."
Kiinnitin rintaani tulipunaisen kukan, jonka sain hänen poveltaan.
Kävelimme pitkän aikaa puutarhan varjoisilla käytävillä. Puheemme oli
hiltynyttä ja sisälsi paljon enemmän kuin ne lauseet, joita vaihdoimme.
Jouduimme vihdoin puutarhan päähän, syreenimajaan, johon istuimme
kahden. En tiedä, kuinka kävi, mutta vastoin kaikkea seurustelukieltä
aloin puhua omista pyrinnöistäni, toiveistani. Kerroin nykyisistä
töistäni, jotka olivat pidättäneet minua kesälläkin Helsingissä. Oli
tärkeitä tehtäviä, jotka täytyi saada syyspuolella valmiiksi. Mieleni
olisi teknillisen korkeakoulun opettajaksi. Tunsin, että siinä löytäisin
harrastuksiani vastaavan työalan. Minulla oli mitä parhaat toiveet saada
opettajatoimi, jota olin hakenut.
-- "Neiti sanoi jo eilen, että olin Holmaan tullut murhanhimosta. Jo
viime kesänä asetin itselleni eräitä lähimpiä elämänmääriä. Ennen joulua
tahdon tulla Holmaan uudestaan ja silloin jätän tärkeimmän niistä neiti
Signen ratkaistavaksi."
Katsoin häntä silmiin ja tiedän, että hän minut ymmärsi. Astuessamme
hiljaa taloon päin, hän ei vetäytynyt pois luotani. En millään ehdolla
tahtonut nyt lausua enempää. Olimme ääneti. Kun saavuimme lähelle
puutarhanpuoleista kuistia, hän äkkiä huudahti:
"Äiti odottaa. -- Hyvää yötä nyt!" Hän riensi portaille.
"Tulen tänä iltana valveillani näkemään kauniita unia, neiti Signe",
sanoin hänen jälkeensä.