Ensimäinen palveluspaikkani.
Ompeluliikkeessä.
Professori Wallenborgin perheessä.
Korven kartanossa.
Kotona Pohjanmaalla.
Pietarissa.
Vastanaineiden luona.
Jälleen professori Wallenborgin perheessä.
Omassa kodissa.
Kun entiset palvelustoverit, ystävät ja tuttavat ovat kehoittaneet
minua kirjoittamaan muistojani ja kokemuksiani niiden 25 vuoden ajalta,
jotka olen palvellut eri perheissä, niin tahdon koettaa tehdä sen
parhaan kykyni mukaan.
Minulle tuottaisi suurta iloa, jos voisin saamieni kokemusten
kautta antaa muutamia hyödyllisiä neuvoja niille nuorille tytöille,
jotka tulevat kaupunkiin köyhistä, yksinkertaisista maalaiskodeista
etsiäkseen palveluspaikkaa. — Palvelijattaren kohtalo ei ole aina
niinkään helppo!
Kun istuu kotituvassa maalla ja elää mitä vaatimattomimmissa oloissa
taistellen toivottoman köyhyyden kanssa, kangastaa kaupunkilaiselämä
niin valoisana, iloisena ja houkuttelevana. Sanomalehdet kuvailevat
"yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista" ja sunnuntaisin keskustellaan
kirkkomäellä matkoista suureen, avaraan maailmaan. Ennen kaikkeahan
on ansaittava rahaa. Mutta ei kukaan ajattele, ollaanko kypsyneitä
tehtäviin kaupungissa; luullaan osattavan mitä tahansa.
Mitä kauniimmaksi elämä tuolla ulkona maailmalla loihditaan
mielikuvituksessa, sitä ahtaammalta näyttävät koti ja kotipitäjä. Eihän
saakaan ihmetellä, että nuoriso halajaa pois. Kotona niukoissa oloissa
ei useinkaan ole tilaisuutta oppia mitään uutta senjälkeen, kun on
lopettanut kansakoulukurssinsa, vaikkakin syvimmällä sielussa palaa
epämääräinen kaipaus johonkin parempaan. Usein käy koti liian ahtaaksi
suurelle lapsijoukolle eikä kotiseudulla aina saa edes jotenkuten
kannattavaa työtä.
Toisia kyllä ajaa maailmalle jonkinlainen seikkailuhalu — ja silloin
käy harvoin hyvin. Mutta se, joka käy käsiksi velvollisuuksiinsa
täydellä todella, joka tunnontarkasti täyttää tehtävänsä, saa kyllä
palkkansa.
Amerikasta tulevat sukulaisten kirjeet houkuttelevat osan nuorisoa
sinne, toiset taas pitävät parempana etsiä leipänsä lähempänä
kotiseutua. Pois, pois koettelemaan omia voimia ja näkemään enemmän
maailmaa! Monille muodostuu matka maailmalle onnekkaaksi, toisille
tulee siitä suuri pettymys juuri sen tähden, että he itse ovat niin
vähän ajatelleet, mikä heitä siellä odottaa.
Nuori tyttö ottaa paikan — ja ennenpitkää huomaa hän
kykenemättömyytensä täyttämään emäntänsä yksinkertaisimpiakin
vaatimuksia. Eikä sitä voi ihmetelläkään, sillä missäpä hän olisi
saanut tarpeelliset alkutiedot palvellakseen kodissa, jossa vallitsevat
hänelle aivan vieraat olot ja tavat. Mutta hän ei toki tahdo tunnustaa
tietämättömyyttään — ei. "Minä muutan. Rouva on ilkeä. Rouva vaatii
liian paljon. Minä tahdon enemmän vapautta" j.n.e.
Rouva puolestaan antaa hänen mennä. — "Hän oli huolimaton, juoksi
ulkona öisin eikä yleensä ollenkaan sopinut meidän taloomme", sanoo
hän. Todistus muutamien kuukausien palveluksesta on noin — ei moittiva
eikä kiittävä. Nuori tyttöparka, mitä hän oppii vaihtamalla alituisesti
paikkaa? Ei mitään! Ja vaikeudet ja vastukset tekevät hänet usein
katkeraksi.
Kaikki eivät ole olleet niin onnellisia kuin minä, että ovat
lähteneet hyvästä, joskin köyhästä kodista. Kokenut, hellä äiti
on aikaisimmasta nuoruudestani asti opettanut minua rakastamaan
järjestystä ja ahkeruutta, juurruttanut minuun velvollisuudentuntoa
ja omantunnontarkkuutta. Niin — äitiä minun on kiittäminen siitä,
että kaikki on käynyt niin hyvin, hän on minua opettanut pitämään
Jumalaa aina silmäini edessä. Ja Jumala on auttanut minut monen raskaan
ja vaikean hetken läpi. Hän on johtanut askeliani elämän koulussa.
_Rukouksen voima on suuri!_
Viisitoista vuotiaana joutui äitini yksinäiseksi palvelijaksi
yksinkertaiseen, mutta erittäin kunnolliseen kotiin pikkukaupungissa.
Se paikka hänellä oli 30 vuotta. Siinä oppi hän työteliään,
säästäväisen ja hyvän emännän johdolla toimittamaan ne tehtävät,
joita taloudessa tarvitaan. Ja kun hänen rakastamansa emäntä sairasti
loppuikänsä vuoteenomana, sai äiti hoitaa kokonaan talouden perheen
kolmen tyttären avustamana, kunnes nämä joutuivat naimisiin.
"Minä olin onnellinen saadessani olla hyödyksi muille. Joka aamu nousin
klo 5. Pukeuduttuani luin aamurukoukseni ja rupesin sitten iloisin,
rohkein mielin päivän tehtäviä suorittamaan," oli äidin tapana kertoa.
Hän otti osaa perheen iloihin ja suruihin, ja kun taloushuolet yhteen
aikaan liiaksi painoivat hänen emäntäraukkaansa, pyysi äitini, että
saisi palvella ilman palkkaa — niin, hän teki kaikki, minkä kykeni,
helpottaakseen sairaan huolia. Jumala palkitsikin lämminsydämistä
äitiäni.
Emäntänsä kuoltua sai äitini odottamattaan periä pienen tuvan
Pohjanmaalla. Sinne muuttikin hän ottaen mukaansa pienet säästönsä,
ja siellä näki hän jälleen hänet, jota oli nuoruudessaan oppinut
rakastamaan ja meni naimisiin hänen kanssaan. Siellä synnyin minä.
Isäni, kunnon kirvesmies, kuoli kolmivuotisen avioliiton jälkeen ja
äitini oli usein vaikeata tulla toimeen, mutta hänhän oli saanut
pääoman kaikessa siinä, mitä oli oppinut pitkänä palvelusaikanaan,
ja se oli hänelle nyt suureksi hyödyksi. Häissä ja hautajaisissa
käytettiin häntä ruuanlaittajana. Niihin tilaisuuksiin sain minäkin
tavallisesti seurata mukana. Ja ne olivat todellisia juhlahetkiä
minulle, sillä meidät haettiin talon hienoimmilla ajoneuvoilla
rikkaisiin talonpoikaistaloihin; vieläpä rovastinna, pastorin ja
nimismiehen rouvatkin tahtoivat äitiä avustamaan hienoissa pidoissa.
Usein viivyimme siten poissa useampia viikkoja. Aina löysi äiti siellä
työtä minullekin. — Kun tulin vanhemmaksi, oli suurimpana ilonani saada
olla apuna ruuanlaitossa hyvin varustetuissa keittiöissä.
Kaikki ihailivat äidin hyvää järjestysaistia, mutta kyllä hän sitten
pölyyttikin ja siisti kaikkialla, ennenkuin hän rupesi leipomaan
tai keittämään. Siistiä ja puhdasta piti hänen ympärillään olla, ja
parhaimpaan järjestykseen jätti hän jälestään keittiön, kellarin ja
säiliöt.
Kun olin täyttänyt 8 vuotta, kuoli ainoa tätini. Hän oli köyhä leski
ja jätti jälkeensä Janne-nimisen pojan, joka oli vuotta vanhempi
minua. Äitini otti hänet kasvatiksi, hän ei voinut sietää, että orpo
poika raukka myytäisiin huutokaupalla joutuakseen kenties kokemaan
sydämettömän isännän kovaa kohtelua.
Jannesta sai äiti hyvän apulaisen. Minä taas sain leikkitoverin ja
ystävän koko elinajakseni.
Välistä meistä kyllä tuntui, että äiti oli liian kova meitä kohtaan,
mutta että hän aina oli oikeudentuntoinen, se meidän täytyi tunnustaa.
Molemmat siunaamme äidin muistoa kiitollisina kaikista hyvistä
neuvoista ja opetuksista, mitä hän on antanut meille. Ilman niitä olisi
meidän monasti ollut vaikeaa suoriutua kunnialla kaikesta, mikä meitä
on kohdannut niillä tuntemattomilla teillä, joita on pitänyt vaeltaa.
Elämä ei ole leikintekoa.