Andersson ja Anto (tulevat oikealta. Anto tunkeutuu
ensin sisään, työntäen Anderssonin tieltään).
_Anto_ (katsoen ympärilleen). Hän on poissa.
_Andersson_. Mikä sinua vaivaa, Anto? Sinä aivan musersit olkapääni
ovenpieleen.
_Anto_. Anteeksi, patruuna... mutta minä vaan tahdoin katsoa, olinko
sytyttänyt kynttilän täällä huoneessa, ettei patruuna loukkaisi itseään
pimeässä.
_Andersson_. Tyhmyyttä! Kuulehan, eikö kukaan ole käynyt minua
kysymässä tänä iltana?
_Anto_. Kysymässä... Ee... ei!
_Andersson_. No, sehän on hyvä.
_Anto_ (erikseen). Mutta jos tuo houkkio tulee taas huomenna ja
lörpöttelee, että hän on ollut täällä... (Ääneen.) Niin, sehän on
totta... oli eräs herrasmies, joka kysyi patruunaa.
_Andersson_. Joku kerjäläinen luullakseni...
_Anto_. Eipä ollutkaan, patruuna. Se oli eräs hieno herra, jolla oli
korkea harmaa hattu päässä ja kiiltohansikkaat käsissä.
_Andersson_. No, mitä hän tahtoi?
_Anto_. Sitä hän ei sanonut.
_Andersson_. Se oli siis kerjäläinen kuitenkin.
_Anto_. Ei ollut! Ehkä se oli joku muinaisrahojen kerääjä, niin,
tuollainen kuin patruunakin.
_Andersson_. Herra varjele! Ethän vaan päästänyt häntä sisään?
_Anto_. Eikös mitä... Patruuna on poissa, sanoin minä, ja sitten suljin
oven, että hänen nenänsä oli jäädä väliin. (Eriks.) Oi jos niin
olisinkin tehnyt.
_Andersson_. Oikein teit, poikani. Ei sitä milloinkaan voi olla liian
varovainen... Tuoppas tänne minun yönuttuni; se riippuu makuukamarin
seinällä.
_Anto_. Makuukamarissa! (Eriks.) Mutta jollei hän olekaan lähtenyt
ulos... jos hän onkin tuolla sisällä... hui sentään! (Ääneen.) Minä
otan kynttilän mukaani, patruuna, etten sysää siellä mitään kumoon.
(Ottaa kynttilän ja menee vas.)
_Andersson_. Niin, oikein, rakas Antoni. Varovaisuutta... Tänään on
sinulla syytä olla hyvilläsi, veli Andersson. Rahahuutokauppa meni
mainiosti... annappas... ei vähempää kuin neljä kultakolikkoa aivan
polkuhinnasta. Muutaman vuoden kuluttua on Anderssonin nimi tähtenä
loistava muinaisrahaopin taivaalla. Oi, ihana tiede!
_Teodor_ (tirkistää kaapista; erikseen). Jos yrittäisin pujahtaa
hämyssä.
_Andersson_. No, Anto, löydätkö?
_Anto_ (sisältä). Tulen heti, patruuna.
_Teodor_ (kuten ennen). Niin, luulen, että uskallan tehdä kepposen...
ei... tuossa hän palajaa kynttilä kädessä. (Vetäytyy sisään.)
_Anto_ (kynttilän ja yönutun keralla). Tässä olen patruuna. (Eriks.)
Hän ei ollut siellä sisällä.
_Andersson_ (riisuu frakin yltään). No, autahan nyt yönuttua päälleni.
_Anto_ (auttaa häntä; eriks.). Kuinka peijakkaan tavalla hän on päässyt
ulos.
_Andersson_. Mitä sinä siinä mutiset?
_Anto_. Minäkö? No voi... minä vaan ihmettelin, missä patruuna on ollut
tänä iltana...
_Andersson_. Vai niin... Minä olen ollut toisessa kaupungin osassa...
eräässä rahahuutokaupassa.
_Anto_. Entä neiti?
_Andersson_. Otin hänet mukaani.
_Anto_. Äh! Ei nuorella naisella voi siitä olla huvia, ei...
_Andersson_. Eikö? Miks'ei sitten? Jos sinä olisit edes vähänkin
sivistynyt, rakas Antoni, jos sinä lukisit sanomalehtiä, niin sinä
tietäisit, että nainen, uusimpien tiedemiesten havaintojen mukaan on
ihmiskunnan jäsen... eli, niin sanoakseni, ihminen. Kun nainen voi
päästä vieläpä tohtoriksikin, niin lienee hänellä myös oikeus innostua
korkeimpaan, jaloimpaan tieteeseen, muinaisraha-oppiin... tieteeseen
metallirahan historiallisesta arvosta... no, mitäs siihen sanot?
_Anto_. Niin, mutta jollei neiti Amanda käytäkään tuota oikeuttaan...
mitenkä silloin käy?
_Andersson_. Hänen täytyy se tehdä, sanon minä... hän tekee sen jo.
Tän'iltaisessa huutokaupassa hän ei kertaakaan nukahtanut...
_Anto_. Mitä patruuna sanoo?
_Andersson_. Täyden totuuden... ei sen vertaa kuin edes pieni
torkahduskaan. Ja sitten jälkeenpäin kutsuin hänet hienoille
illallisille.
_Anto_. Nybergiinkö? [Tässä saattaa nimittää mitä ravintoloita
kulloinkin on muodissa.]
_Andersson_. Ei... ei aivan niin.
_Anto_. No sitten tiedän... Le Nordiin...
_Andersson_. Ei... erään ystäväni luo, erään muinaisrahojen kerääjän
luokse.
_Anto_. Vai niin, no se tulee aina halvemmaksi.
_Andersson_. Aivan niin. Tiedätkö Anto... minulle pälkähti päähän hieno
tuuma, suuri tuuma.
_Anto_. Se ei ole mahdollista, patruuna...
_Andersson_. Sen sijaan, että minä testamenttaisin kokoelmani
valtiolle, olen nyt päättänyt antaa tyttäreni, minun Amandani, periä
sen. Sillä tavoin se jää sukuun... ja Anderssonin rahakokoelmaan
tulevat kerran ruhtinaat ja oppineet vaeltamaan juhlasaatossa, ja...
_Anto_. Mutta, entäs jos neiti menee naimisiin...?
_Andersson_. Käärme, älä pistä sydämmeeni! Sitä ei hän milloinkaan tee.
_Anto_. Mitenkä patruuna sen tietää?
_Andersson_. Suus' kiinni! Sitä et sinä käsitä. Minun tyttärelläni on
ylevämpiä ihanteita kuin ajatella miesrahjusta. Hän on elävä tieteelle
ja minulle, vanhalle isälleen... Minä olen vihkivä hänet tämän opin
salaisuuksiin. Onneksi on minulla siihen aikaa, kun olen vielä niin
nuori.
_Anto_. Niin, sehän on ymmärrettävää... 65 vuotta ei todellakaan ole
mikään ikä...
_Andersson_. 64 ja puoli. Ei rahtuakaan sen enempää.
_Anto_. Onpa sitä siinäkin. Jos minulla olisi 64 vuotta hartioillani,
niin olisin kyllä tyytyväinen tähän elämääni..
_Andersson_. Juuri sentähden, että olen niin tyytyväinen siihen, ei
minulla ole halua erota siitä. Minä en näe mitään syytä miksi minun
pitäisi kuolla. Minnalla on oiva vatsa, hyvät unenlahjat, sanalla
sanoen, minulla on kaikki edut, mitä elämiseen tarvitaan.
_Anto_. Se on siis patruunan mielipide, ettei neiti saa milloinkaan
mennä naimisiin?
_Andersson_. Niin, tietysti. Mitä hyötyä hänellä on naimisiin menosta?
Eikö hänellä ole luonnollisesta isästään myöskin luonnollista seuraa?
Mitäpä tekemistä hänellä olisi vielä toisen miehen kanssa, sitäpä
tahtoisin tietää?
_Anto_. No, voi sun... Miehekseen, tietysti.
_Andersson_. Miehekseen! Oletko sinä hupsu! Mihin mies kelpaa? Mikä
olisi hänen tehtävänsä? Niin, periä minut, joka en häntä tunne,
hävittääkseen sitten minun taide-aarteeni, joita hän ei ymmärrä arvossa
pistää. Vai tyttäreni miehelään, ei ikipäivinä!
_Anto_. Mutta onhan patruuna itsekin ollut naimisissa... ja...
_Andersson_. Vaikene, sinä luonnoton ihminen, äläkä manaa kuolleita
esille. Sitä ei tyttäreni tiedä; sitä ei hän milloinkaan tule
ajatelleeksi.
_Anto_. Vai niin... Se on kerrassaan kauheata, että rouva Andersson
vainaja...
_Andersson_. Tiikeri, vaikenetko! Älä saata minua järjiltäni. Vaimoni
on kuollut, Jumalan kiitos! Ei!... avioliiton kyykäärmeeltä tiedän
varjella minun Amandani, ainoan lapseni. Hän ei milloinkaan saa tulla
tuntemaan ketään muuta mies-henkilöä, kuin minut... ja tieteen. Me
kolme tulemme keskenämme viettämään onnellista elämää ja kun minä
kerran kaukaisessa tulevaisuudessa erkanen täältä isieni luo, voin minä
sanoa itselleni: sinä, isä Andersson, olet viettänyt onnellista
elämää... vahinko vaan, ettei sitä voi jatkua vähän kauemmin... Oi!
kyyneleet täyttävät aina silmäni kun ajattelen eroni hetkeä.
_Anto_. Niin, se on sangen kaunista, minä itken myöskin.
_Andersson_. Todellako? Kunnon palvelija... kiitos siitä sanasta.
_Anto_. Niin, minä tarkoitan, kun minä ajattelen, että _minun_ täytyy
kuolla.
_Andersson_. Mitä pirua se minuun kuuluu, milloin sinä kuolet. Sinulla
ei mahtane olla mitään sydäntä, Anto. Niinhän sinä olet kuin mieletön
eläin. Kurjaa todellakin!
_Anto_. Älkää sanoko niin, patruuna... se oikein sydäntäni särkee, kun
patruuna ajattelee, että minä olen eläin.
_Andersson_. Kas niin, kas niin... No, eihän se ollut niin pahasti
tarkoitettu... (Ottaa rahan liivintaskustaan.) Katsos, poikaseni, tätä
pientä esinettä, se on niin kutsuttu "Quinarius". Siinä on kirjaimet H
ja S, ja se on ikivanha.
_Anto_. Kas vaan noin pientä heittiötä!
_Andersson_. Etkö tunne itsessäsi jotakin, kun näet tällaisen pienen,
viattoman veitikan?
_Anto_. Kyllä minä tunnen, patruuna.
_Andersson_. Kas sitä vaan! Myöskin hän, tuo sivistymätön palvelija!
No, poikaseni, mitä sinä tunnet sitten?
_Anto_. Tunnen sellaisen hirmuisen halun vaihtaa sen.
_Andersson_ (raivoisana). Konna! Sitäkö sinä tunsitkin? Ulos ovesta!
Ulos, sanon minä, ja laita etten näe sinun kirottua irvinaamaasi! (Ajaa
hänet ulos oik.).
_Anto_ (mennessään). Hyvää yötä, patruuna!