Teodor (yksin).
_Teodor_. Kirottu seikka, nurja kohtalo! Voi sinua Teodor parka, sinä
varmaankin lienet syntynyt marakattitähdistön enteillä... kaikki menee
sinulta päin mäntyä. Niin... saatte itse kuulla miten asian laita
oikein on. Minä sain päällikköni tanssijaisissa nähdä nuoren tytön...
enkelin, jolla oli kullankeltaiset posket ja punanen tukka... ei...
punaiset posket ja kullankeltaiset kutrit... Minä tietysti rakastuin,
rakastuin kuin 18-vuotias kadetti. Pyysin häntä tanssimaan kanssani ja
valssin kestäessä kuiskasin hänen hurmaavan pieneen korvaansa:
neitiseni, Te olette lumoava! Hän vaikenee... Minä jatkan: nimeni on
Teodor von Flabben, 28-vuotias ja virkamies lennätinlaitoksessa, jossa
minulla on 2000 mk vuodessa yöpalveluksesta. Korot omasta pienestä
pääomastani tekevät 2800... siis yhteensä 4800 mk vuodessa. Siinä on
minun elämäkertani... ja niin päättyi se valssi. Mutta minä en ottanut
peljästyäkseni, minä... minä istuin hänen viereensä ja jatkoin: minä
rakastan Teitä, neitiseni. Tahdotteko ottaa Teodor von Flabbenin ja
hänen 4800 vuodessa, sekä hänen sydämensä, joka on ainakin saman
arvoinen, siis summa 9600, niin... tässä saatte hänet sitten. Hän
punastuu! Hän on vain 17-vuotias. 17-vuotias... ikä, jolloin nuoret
tytöt ovat minusta hurmaavimmillaan. Hän vastaa vaan kaksi sanaa:
"kysykää isältä". Minä ryntään ylös, lyön käsiäni yhteen ja huudan:
isältänne, neitiseni! Missä ukko asuu, että saisin häntä syleillä ja
sanoa: herra... herra... mutta mikä on isänne nimi, neitini?
"Andersson, herraseni", vastaa hän. "Hyvä! Andersson, vanha Andersson...
minä rakastan Teidän tytärtänne... Teidän... Teidän... Mikä on nimenne,
neitini?" -- "Amanda, herraseni." Amanda! Niin, sehän on selvää, se...
minä rakastan Teidän tytärtänne Teidän Amandaanne... "Ei niin pian,
herraseni", sanoo hän, "hakekaa isäni hänen kotoaan ensin". Oi, minä
olen onnellisin sähkölennätinvirkamies tällä puolen päiväntasaajaa! Hän
rakastaa minua! Tämä ajatus päässäni, sydämmessäni, koko ruumiissani
minä ryntään kotiin... menen levolle, nukun ja näen unta, että olen
kosinut ukko Anderssonia ja saanut myöntävän vastauksen. Vihdoin minä
herään... minä ryntään ylös mennäkseni herra Anderssonin luo... silloin
minun päähäni juolahtaa, että olen unohtanut kysyä hänen osoitettaan,
ja että Amanda on unohtanut sanoa sen minulle. Minä hankin itselleni
osoitekalenterin, alan etsiä: A... Ab... Ac... An... tuossa on. Mutta
taivahan talikynttilät! Siinä ei ole yksi, ei kaksi, ei kolme, eikä
neljä Anderssonia... siinä on 50... 60... 70 kappaletta. Kuka näistä on
Amandan isä? Siitä ei kalenterissa puhuta mitään. Minä kauhistun...
haen pika-ajurin ja ajan vuoron perään Anderssonien luo... siinä
järjestyksessä kuin ne ovat kalenterissakin. Jokaiselle sanon: suokaa
anteeksi, herra Andersson, onko Teillä tytär, jonka nimi on Amanda?
Toisilla on, toisilla ei ole. Sitten... jokaiselle, jolla on Amanda
sanon: herrani, minulla on kunnia pyytää tytärtänne omakseni. Ukko
menee ulos, tuo tyttärensä sisään, mutta minkälainen Amanda! Toinen on
ontuva, toinen kierosilmä, ei milloinkaan minun Amandani. Änköttäen
minä pyydän anteeksi ja ryntään ovelle. Niin olen nyt ollut 49
Anderssonin luona. Vihdoin joudun tänne kulutettuani ajoon neljänneksen
vuosipalkastani. Eräässä läheisessä nuuskakaupassa saan tietää, että
N:o 50 on se oikea, se minun Anderssonini. Voi ilon ihanuutta! Minä
soitan ja minulle avataan, vaan herra Andersson ei ole kotona...
palvelija ei tahdo päästää minua sisään. Markka pehmittää toistaiseksi
hänen sydämmensä ja minä saan astua sisään. Herra Andersson ja neiti
Amanda kuuluvat pian tulevan takaisin. Minä heittäydyn tähän sohvalle
odottamaan heitä... kestää jonkun aikaa. Olen väsynyt ja minä
nukahdan... ja herään vasta kun kello puoli 12 soitetaan... Se on liian
hassua! Minun täytyy hiipiä pois ja tulla huomenna uudestaan... Ah!
Joku tulee... se on ukko. Kuulin selvästi äänen, joka sanoi: hyvää yötä
lapseni... Se oli isä, ja lapsi, se on Amanda, sehän on selvää. Amanda
hän asuu tuolla alikerrassa ja ukko täällä ylhäällä. Voi kauhistuksen
kanahäkki! Hän tulee tänne... Minun täytyy kätkeytyä, vaan minne? Kas,
tuossa on kaappi! (Juoksee kaappiin ja vetää oven kiinni.) Pelastettu!