Miten aloitin seikkailuni merellä.
Kapinoitsijat eivät palanneet -- ei edes yhtään laukausta kuulunut
metsästä. He olivat, kapteenin sanan mukaan, "saaneet osansa siksi
päiväksi." Me saimme olla rauhassa paaluvarustuksessa ja häiritsemättä
hoidella haavoittuneita ja aterioida. Junkkari ja minä keitimme ruoan
ulkona vaarasta välittämättä, ja sielläkin me olimme vallan pyörällä
päästä kuullessamme tohtorin potilaitten kauheita valitushuutoja.
Kahdeksasta kaatuneesta oli kolme vielä hengissä -- ampumareiässä
ammuttu merirosvo, Hunter ja kapteeni Smollett. Kahdesta ensinmainitusta
ei enää ollut parantumisen toiveita. Rosvo kuolikin jo tohtorin häntä
käsitellessä ja Hunter taas ei, kaikista ponnistuksestamme huolimatta,
enää tullut tuntoihinsa. Koko päivän hän makasi tainnoksissa, hengittäen
yhtä raskaasti kuin entinen merirosvo vanhassa kodissani. Isku oli
taittanut hänen kylkiluunsa ja kaatuessaan hän oli musertanut päänsä; ja
seuraavana yönä hän ääntä päästämättä meni Luojansa luo.
Kapteenin haavat olivat kyllä vaikeat, mutta eivät vaaralliset. Elimet
eivät olleet pahemmin vahingoittuneet. Andersonin kuula -- Job oli näet
ensiksi häntä ampunut -- oli musertanut hänen lapaluunsa ja vikuuttanut
vähän keuhkoa; toinen kuula oli vain repinyt pohjelihaksia. Tohtori oli
varma hänen parantumisestaan, mutta muutamiin viikkoihin hän ei
kuitenkaan saisi kävellä eikä liikuttaa kättään, ei edes puhella, ellei
se ollut aivan välttämätöntä.
Minun tapaturmaisesti käden selkämään saamani haava oli kuin hyttysen
pistos. Tohtori Livesey paikkasi sen laastarilla ja nipisti minua
korvasta kaupan päälliseksi.
Aterian syötyä junkkari ja tohtori istuutuivat kapteenin viereen
neuvottelemaan. Kun he olivat kyllikseen puhelleet, niin tohtori, vähän
jälkeen puolen päivän, otti hattunsa ja pistoolinsa, vyötti miekan
kupeelleen, pisti kartan taskuunsa, ja heittäen musketin olalleen kapusi
paaluaidan yli ja läksi nopeasti astumaan läpi metsän pohjoiseen päin.
Gray ja minä istuimme hirsimajan etäisimmässä nurkassa, ettemme kuulisi
päällikköjemme neuvottelua, ja Gray otti piipun suustaan eikä ollenkaan
muistanut panna sitä takaisin suuhunsa, kun hän näki tohtorin lähtevän.
"No vie sun hitto!" hän virkkoi, "onko tohtori hullu?"
"Enpä luulisi", vastasin. "Kyllä kai hän viimeiseksi meistä kaikista
järkensä menettää."
"Ehkä olet oikeassa, toveri", Gray sanoi; "mutta joll'ei _hän_ ole
hullu, niin -- pane sanani mieheesi -- olen _minä_ hullu."
"Minä luulen", vastasin, "että tohtorilla on omat tarkoituksensa; ja
ellen erehdy, niin menee hän nyt tapaamaan Ben Gunnia."
Minä arvasin oikein, kuten jälkeenpäin sain tietää. Mutta mökissä oli
ilma tukahuttavan kuuma, keskipäivän aurinko paahtoi pieneen
hietakenttään aitauksen sisäpuolelle ja uusi tuuma alkoi nyt kehittyä
aivoissani. Minä rupesin kadehtimaan tohtoria, joka lintusten seurasta
ja mäntyjen tuoksusta nauttien asteli metsän viileässä varjossa, sen
sijaan että minä paistuin elävältä istuessani siinä vaatteet kuumaan
pihkaan pikeytyneinä ja ympärilläni niin paljon verta ja kuolleiden
raatoja, että paikka herätti minussa inhoa ja melkein kammoa.
Hirsimajaa siistiessäni ja ruoka-astioita pestessäni tuo inho ja kateus
minussa kasvoi kasvamistaan, kunnes minä leipäsäkin lähelle osuttuani
otin kenenkään huomaamatta ensimmäisen askeleen pakoon, täyttäen
molemmat taskuni korpuilla.
Hullu olin kai mielestänne, ja epäilemättä olikin aikomani yritys
mieletön ja uhkarohkea; mutta minä olin päättänyt suorittaa sen niin
varovaisesti kuin suinkin voin. Nuo korput ainakin pelastivat minut, jos
jotain odottamatonta sattuisi, nälästä seuraavan päivän loppupuolelle
asti.
Seuraava tehtäväni oli anastaa pistoolipari, ja kun minulla ennestään
oli ruutisarvi ja kuulia, pidin minä varustuksiani asestukseen nähden
riittävinä.
Suunnitelmani ei sellaisenaan ollut hulluimpia. Minä aioin kulkea pitkin
sitä hiekkaniemekettä, joka idässä erottaa satamapaikan aavasta merestä,
etsiä käsiini sen valkean kallion, jonka edellisenä iltana olin
huomannut, ja ottaa selville oliko Ben Gunn sinne piiloittanut veneensä.
Olen vieläkin sitä mieltä, että se yritys maksoi vaivan. Mutta kun olin
vakuutettu, etten saisi lupaa poistua aitauksesta, niin oli
tarkoitukseni jättää lupa pyytämättä ja livahtaa ulos kenenkään
huomaamatta, ja tämä täytäntöönpanotapa se juuri turmeli koko
suunnitelmani. Mutta minä olin vain poikanen ja päätökseni oli tehty.
Kohtalo tarjosi pian minulle erinomaisen tilaisuuden. Junkkari ja Gray
auttoivat kapteenia kääreiden muuttamisessa. Tie oli vapaa. Minä juoksin
minkä jalat kannattivat yli aitauksen tiheimpään metsikköön, ja
ennenkuin poistumiseni huomattiin, olin jo niin kaukana, etteivät
toverieni huutelut enää minulle kuuluneet. Tämä oli toinen mieletön
tekoni ja paljon pahempi kuin edellinen, sillä minä jätin nyt vain kaksi
tervettä miestä rakennuksen vartijoiksi. Mutta samoin kuin edellinenkin,
tämä mielettömyyteni joudutti vain meidän kaikkien pelastumista.
Minä suuntasin kulkuni suoraan saaren itärannikkoa kohti, sillä olin
päättänyt mennä niemekkeen merenpuolitse, ollakseni aivan varma, ettei
minua satamasta huomattaisi. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, vaikka
vielä oli lämmin ja valoisa. Tunkeutuessani korkeakasvuisen metsän
lävitse kuulin kaukaa edestäpäin rannikkotyrskyjen yhtämittaisen jyminän
ja myöskin lehtien sohinaa ja oksien rapinaa, joka osoitti, että
merituuli puhalsi tavallista voimakkaammin. Pian tunsin sen viileitä
henkäyksiä, ja muutamia askeleita asteltuani saavuin metsikön aukeampaan
reunaan ja näin sinisen ulapan aurinkoisena leviävän silmän kantamiin ja
tyrskyjen vaahtoisina myllertävän rannikkoa vasten.
En ollut vielä koskaan nähnyt merta tyynenä Aarresaaren ympärillä.
Vaikka aurinko olisi kirkkaimmillaan paistanut, ilmassa ei olisi
henkäystäkään tuntunut ja vedenpinta olisi ollut peilityyni, niin
sittenkin nuo mahtavat mainingit vyöryivät pitkin ulkorantaa
lakkaamatta, jymisten yöt ja päivät; ja minä luulen, ettei koko saarella
ollut ainoatakaan paikkaa, jonne niiden pauhu ei olisi kuulunut.
Minä kävelin pitkin rannikkoa nauttien täysin rinnoin, kunnes arvelin
tulleeni tarpeeksi kauas etelään. Käyttäen muutamia tuuheita pensaita
suojanani ryömin nyt varovasti ylös niemekkeen harjalle.
Takanani oli meri, edessäni satama. Merituuli oli jo tyyntynyt,
aivankuin olisi se tavattomaan raivoonsa sisunsa purkanut. Etelästä ja
kaakosta tuli nyt vain kepeitä henkäyksiä, jotka kuljettivat mukanaan
suuria sumuvalleja. Satama lepäsi Luurankosaaren suojassa tyynenä ja
lyijynharmaana, aivankuin sinne saapuessammekin. Sen peilikirkkaaseen
pintaan kuvastui selvään _Hispaniolan_ jokainen piirre vesirajasta aina
suurmaston huippuun saakka, jossa riippui merirosvojen lippu. Laivan
vierellä oli toinen laivaveneistä ja sen perätuhdolla istui Silver --
hänet minä aina tunsin. Laivan peräreunustaa vasten nojasi kaksi miestä,
toisella punainen lakki päässään -- sama roisto, jonka minä muutama
tunti sitten olin nähnyt hajasäärin istuvan paaluaidalla. Nähtävästi he
puhelivat nauraen, vaikka minä niin pitkältä matkalta -- runsaan mailin
päästä -- luonnollisesti en voinut erottaa sanoja. Äkkiä kuului sieltä
mitä kauhein ja luonnottomin rääyntä, jota minä ensin pahasti säikähdin.
Pian kuitenkin muistui mieleeni Kapteeni Flintin ääni ja luulinpa jo
näkevinäni itse tuon räikeävärisen linnunkin istumassa isäntänsä
ranteella.
Hetken kuluttua vene läksi liikkeelle rantaa kohti ja punalakkinen mies
meni alas kajuuttaan.
Jotenkin samaan aikaan aurinko vaipui Tähystäjän taakse, ja kun sumu
sakeni nopeasti, alkoi ilta toden teolla pimetä. Minä huomasin, että
jokainen hetki oli käytettävä, jos mielin sinä iltana veneen löytää.
Valkealle kalliolle, joka selvästi näkyi pensaikon ylitse, oli matkaa
vielä noin kahdeksasosa mailia, ja kesti kotvan, ennenkuin olin
ryöminyt, usein nelinkontin, sen luo. Oli jo melkein täysi yö, kun
käteni kosketti sen ryhmyiseen pintaan. Kallion juurella oli hyvin pieni
sammaleen peittämä notkelma, jonka salasivat pengermät ja polviin asti
ulottuva sankka pensaikko, ja keskellä tätä notkoa seisoi todellakin
pieni, vuohennahoista kyhätty teltta, jotenkin samanlainen kuin
mustalaisten teltat.
Minä pudottauduin notkoon ja kohotin teltan laitaa, ja siellähän se Ben
Gunnin vene oli kuin olikin -- oikea kotitekoinen kapine. Sen muodosti
kömpelö, sitkeästä puusta kyhätty, luisulaitainen runko, jonka päälle
oli pingoitettu vuohennahkoja, karvat sisäänpäin. Se oli kovin pieni
minullekin, enkä voi käsittää, että se olisi voinut kantaa
täysikasvuisen miehen. Sisustuksena olivat mahdollisimman alhaalle
asetetut tuhdot ja keulapuolella eräänlainen jalan vastin, ja melomista
varten oli siinä kaksilapainen mela.
En ollut vielä silloin nähnyt "korakelia", joita brittiläiset ennen
muinoin rakensivat, mutta myöhemmin näin sellaisen, ja parhaiten
kuvannen Ben Gunnin veneen, kun sanon, että se oli ensimmäinen ja
kehnoin korakeli, jonka ihminen on koskaan kyhännyt. Mutta se korakelin
suuri hyväpuoli sillä kieltämättä oli, että se oli erittäin kepeä ja
helppo kantaa.
Kun nyt olin löytänyt veneen, niin olisi minun seikkailuhaluni kai
teidän mielestänne pitänyt jo olla tyydytetty. Mutta tällävälin oli
päässäni syntynyt uusi tuuma, ja minä olin mieltynyt siihen niin
itsepäisesti, että olisin sen luullakseni toteuttanut itse kapteeni
Smollettin kiellostakin huolimatta. Aikomukseni oli yön turvissa soutaa
_Hispaniolan_ luo, katkaista sen ankkuriköydet ja antaa aluksen omin
päinsä ajautua rannalle. Minä olin päätellyt, ettei kapinallisilla,
aamullisen vastoinkäymisensä jälkeen, voinut olla mitään muuta mielessä
kuin nostaa ankkuri ja purjehtia matkoihinsa. Tämä oli mielestäni
estettävä, ja kun äsken olin nähnyt, miten he jättivät vartijat
veneettä, niin arvelin voivani toteuttaa tuumani jotenkin helposti.
Minä istuuduin odottamaan pimeän tuloa ja söin vankan aterian
korppujani. Yö oli mitä soveliain aikomuksilleni. Sumu oli nyt peittänyt
koko taivaan, ja kun viimeinenkin päivänkajastus oli hälvennyt, sulki
synkkä pimeys Aarresaaren mustaan syliinsä. Nostettuani vihdoin
korakelin olalleni ja haparoituani ylös kuopasta, jossa olin aterioinut,
erotti silmä vain kaksi pistettä koko satama-alueella.
Toinen oli suuri nuotio suolla, jonka ääressä tappiolle joutuneet
merimiehet mellastivat. Toinen taas, joka vain heikkona kajastuksena
pilkotti pimeässä, ilmaisi ankkuroidun laivan aseman. _Hispaniola_ oli
luoteen vaikutuksesta kääntänyt keulansa suoraan minuun päin, ja valoa
laivalla oli vain kajuutassa. Siten oli näkemäni valaistus vain
peräikkunasta tulvivan valon heijastusta sumuun.
Luodetta oli kestänyt jo kotvan aikaa ja minun oli kuljettava leveän ja
vetisen hietikon yli, johon jalkani usein upposivat yli nilkan,
ennenkuin saavutin pakenevan vesirajan. Jonkun matkaa kahlattuani minä
päättäväisesti laskin korakelini veteen.