Hyökkäys.
Heti kun Silver oli hävinnyt, niin kapteeni, joka oli pitänyt häntä
tarkasti silmällä, kääntyi ja näki ettei meistä kukaan, Graytä
lukuunottamatta, ollut paikallaan. Ensi kerran silloin näimme hänen
vihastuvan.
"Paikoillenne!" hän ärjäsi. Ja sitten hän lisäsi, meidän hiipiessä
takaisin asemillemme: "Gray", hän sanoi, "minä panen nimesi
päiväkirjaan, sinä olet täyttänyt velvollisuutesi oikean merimiehen
lailla. Hra Trelawney, teidän käytöksenne hämmästyttää minua. Tohtori,
minä kuulin teidän kantaneen kuninkaan asepukua! Jos te tällä tavalla
täytitte tehtävänne Fontenoyn luona, niin parempi olisi teidän ollut
pysyä kotonanne."
Tohtorin vahdit seisoivat jälleen asemillaan, muut latasivat
ylimääräisiä musketteja, ja kaikilla punoittivat posket häpeästä.
Kapteeni katseli meitä hetkisen äänettömänä. Sitten hän puhui:
"Minä olen nyt, pojat", hän virkkoi, "antanut Silverille oikein isän
kädestä. Olen tahallani kiihoittanut hänen kiukkunsa kuumimmilleen, ja
ennenkuin tunti on umpeen kulunut, kuten hän sanoi, on vihollinen
kimpussamme. Me olemme miesluvussa heikommat, sen tiedätte, mutta me
taistelemme suojassa, ja vielä minuutti sitten olisin sanonut, että me
taistelemme hyvän kurin alaisina. Minä en ollenkaan epäile, ettemme
voisi antaa heille selkään, jos vain te teette tehtävänne!"
Sitten hän teki kierroksen katsoakseen, kuten hän sanoi, että kaikki oli
kunnossa.
Mökin molemmissa lyhyissä seinissä, itään ja länteen, oli vain kaksi
ampumareikää; eteläseinässä, jossa oli ovi, samoin kaksi ja pohjoisessa
viisi. Meidän seitsemän käytettävänä oli kokonaista kaksikymmentä
muskettia. Halot oli ladottu neljään pinoon, joista yksi oli kunkin
seinän keskipaikoilla ja kullakin näistä pinoista -- pöydiksikin niitä
voisi nimittää -- oli ampumatarpeita ja neljä muskettia valmiina
puolustajien käytettäviksi. Lyömämiekat oli ladottu keskelle.
"Sammuttakaa valkea", kapteeni virkkoi. "Kylmyys ei ole enää haittana ja
savua ei saa olla silmiämme häiritsemässä."
Herra Trelawney kantoi rautakourun sellaisenaan ulos ja hajotti tuhkat
hietikolle.
"Hawkins ei ole saanut aamiaistaan. Hawkins, etsi itsellesi ruokaa ja
syö asemillasi", jatkoi kapteeni Smollett. "Joutuin nyt, poikaseni,
tarpeen se on sinulle, ennenkuin leikki on lopussa. Hunter, tarjoa lasi
viinaa joka miehelle."
Tällä välin kapteeni järjesti puolustuksen oman mielensä mukaan.
"Tohtori, te otatte oven", hän jatkoi. "Katsokaa, ettette paljasta
itseänne; pysykää sisässä ja ampukaa eteisen läpi. Hunter ottaa
itäsivun, sinne niin. Joyce, te seisotte länsipuolella, oikein. Herra
Trelawney, te olette taitavin ampuja -- te ja Gray otatte tämän pitkän
pohjoissivun, jossa nuo viisi ampumareikää ovat; sieltä päin se vaara
uhkaa. Jos he sieltä käsin pääsevät kimppuumme ja alkavat ampua meitä
omista aukoistamme, niin ovat asiamme hullulla tolalla. Hawkins, ei
sinusta eikä minusta ole suurta hyötyä ampujina; me lataamme pyssyjä ja
autamme toisia."
Yökylmä oli ohi, kuten kapteeni huomautti. Kohottuaan ympärillämme
kasvavan metsän yläpuolelle kohdisti aurinko kaiken helteensä aukeamaan
ja tuossa tuokiossa imi sen höyryt kuiviin. Pian oli hietikko polttavan
kuuma ja pihka suli hirsimajan seinissä. Takit ja jakut heitettiin pois,
paidankaulukset avattiin ja käärittiin alas hartioille; ja me seisoimme
asemillamme kuumuuden ja jännityksen rasittamina.
Kului tunti.
"Hitto heidät vieköön!" kapteeni huudahti. "Tämähän on yhtä kiusallista
kuin päiväntasaajan tyynessä. Gray, vihellä vähän tuulta."
Samassa saimme ensimmäisen huomautuksen lähestyvästä hyökkäyksestä.
"Saanko luvan kysyä, herra", Joyce virkkoi: "onhan minun ammuttava heti,
kun näen jonkun?"
"Se oli käskyni!" kapteeni huudahti.
"Kiitoksia, herrani", Joyce vastasi tyyneen ja kohteliaaseen tapaansa.
Kotvaan ei kuulunut mitään; mutta äskeinen kysymys oli saanut meidät
valppaiksi ja me jännitimme näkö- ja kuulohermojamme. Pyssymiehillä oli
aseet valmiina käsissään ja kapteeni seisoi keskilattialla suu tiukasti
suljettuna ja otsa rypyssä.
Kului vielä muutama silmänräpäys, kunnes Joyce äkkiä kohotti pyssynsä ja
laukaisi. Pamahdus oli tuskin kajahtanut, kun ulkoa joka suunnalta
kuului vastaukseksi sarja laukauksia. Useita kuulia sattui hirsimajaan,
mutta ei yksikään osunut sisään, ja kun savu häipyi, näytti
paaluvarustus ja sitä ympäröivä metsä yhtä rauhalliselta ja tyhjältä
kuin ennenkin. Ei ainoakaan oksa liikahtanut eikä pieninkään
pyssynpiipun välkähdys ilmaissut vihollistemme läsnäoloa.
"Osuitko mieheesi?" kysyi kapteeni.
"En", vastasi Joyce. "En ainakaan ole varma siitä."
"Parastahan on sanoa totuus", mutisi kapteeni Smollett. "Lataa hänen
pyssynsä, Hawkins. Kuinka monta luulette niitä teidän puolella olleen,
tohtori?"
"Voin sen sanoa täsmälleen", vastasi tri Livesey. "Kolme laukausta tuli
tältä puolelta. Minä näin kolme leimahdusta -- kaksi lähekkäin ja kolme
vähän lännempää."
"Kolme!" toisti kapteeni. "Montakos teidän puolellanne oli, herra
Trelawney?"
Siihen ei ollut yhtä helppo vastata. Pohjoispuolelta oli kuulia tullut
useita -- seitsemäksi junkkari ne arvioi, Gray taas kahdeksaksi tai
yhdeksäksi. Idässä ja lännessä oli vain yksi laukaus pamahtanut. Selvää
siis oli, että hyökkäys oli pohjoispuolelta odotettavissa, ja että
muilla sivuilla meitä häirittiin vain näön vuoksi. Mutta kapteeni
Smollett ei muuttanut suunnitelmaansa. Jos kapinoitsijat onnistuisivat
pääsemään aitauksen yli, valtaisivat he jokaisen puolustamattoman
ampumareiän ja ampuisivat meidät kuin rotat omaan linnoitukseemme.
Pitkää miettimisaikaa ei meille annettukaan. Päästäen kovan huudon
ilmestyi äkkiä parvi merirosvoja pohjoisesta metsänreunasta ja juoksi
suoraan aituukselle. Samassa alkoi jälleen ammuntaa metsästä, ja muuan
kuula vonkui oviaukosta sisään murskaten tohtorin musketin palasiksi.
Ryntääjät kapusivat aitaukselle kuin apinat. Junkkari ja Gray ampuivat
ehtimiseen, ja kolme miestä kaatui, yksi aitauksen sisäpuolelle ja kaksi
ulkopuolelle. Näistä toinen kuitenkin oli nähtävästi enemmän säikähtynyt
kuin haavoittunut, sillä hän ponnahti samassa jaloilleen ja hävisi
metsään.
Kaksi makasi maassa, yksi oli paennut ja neljän oli onnistunut päästä
aitauksen sisäpuolelle. Samaan aikaan seitsemän tai kahdeksan miestä,
joista kullakin selvästi oli useampia musketteja käytettävänä, piti yllä
kiivasta vaikkakin tehotonta tulta puiden suojasta hirsimökkiä kohti.
Aidan yli päässeet miehet läksivät huutaen juoksemaan suoraan
rakennukseen päin ja metsässä olijat kiihoittivat heitä huudoillaan.
Useita laukauksia ammuttiin, mutta pyssymiesten kiire oli niin suuri,
ettei yksikään laukaus näyttänyt sattuneen. Merirosvot olivat tuossa
tuokiossa kaikki neljä ylhäällä kummulla ja meidän kimpussamme.
Job Andersonin pää ilmestyi keskimmäiseen ampumareikään.
"Iskekää miehet -- iskekää", hän karjui voimiensa takaa.
Samassa silmänräpäyksessä toinen merirosvo tarttui Hunterin
pyssynpiippuun, väänsi aseen hänen käsistään ja sysäten sen ampumareiän
läpi kaatoi hänet yhdellä iskulla tiedottomana lattialle. Sillä välin
kolmas, joka häiritsemättä oli juossut mökin ympäri, ilmestyi äkkiä
oviaukkoon ja hyökkäsi, miekka kädessä tohtorin kimppuun.
Asemamme oli kokonaan muuttunut. Hetki sitten me ammuimme suojasta
suojatonta vihollista; nyt me olimme ilman suojaa emmekä kyenneet
puolustautumaan.
Hirsimaja oli savua täynnä ja se oli meille hyvänä apuna. Korvissani
kaikui huutoja ja temmellystä, pistoolien paukahduksia ja äänekästä
ähkyntää.
"Ulos, pojat, ulos; käykää heidän kimppuunsa ulkona! Miekat esiin!"
huusi kapteeni.
Minä sieppasin miekan halkokasalta ja joku toinen, joka samassa myöskin
otti miekan, sivalsi haavan käteni selkään, vaikka sitä tuskin
huomasinkaan. Minä juoksin suin päin ulos kirkkaaseen päivänvaloon. Joku
seurasi kintereilläni; en tiennyt kuka se oli. Edessäni tohtori ajoi
hänen kimppuunsa hyökännyttä miestä kummunrinnettä alas, ja samassa kun
heidät huomasin, saavutti hän vastustajansa ja komealla iskulla vasten
kasvoja löi hänet selälleen.
"Toiselle puolen majaa, pojat, toiselle puolen!" huusi kapteeni, ja
mellakasta huolimatta minä huomasin oudon soinnun hänen äänessään.
Minä tottelin koneellisesti, käännyin itäänpäin ja miekka koholla
juoksin mökin nurkkauksen ympäri. Seuraavana tuokiona Anderson oli
vastassani. Hän karjahti hurjasti ja kohotti auringonpaisteessa
välkkyvän miekkansa päänsä yläpuolelle. Minulla ei ollut aikaa
pelästymiseen, ja -- iskun vielä viipyessä -- minä silmänräpäyksessä
hypähdin syrjään ja, kompastuen pehmeässä hietikossa, kellahdin nurin
niskoin vierimään rinnettä alas.
Ovesta ulos juostessani toiset rosvot jo kiiruhtivat paaluaidalle
lopettaakseen meidän vastustuksemme. Muuan heistä, punainen yömyssy
päässä ja miekka hampaissa, oli jo päässyt aidan harjalle ja heittänyt
toisen jalkansa sen yli. Niin lyhyt oli väliaika ollut, että kun jälleen
pääsin jaloilleni, kaikki olivat vielä samassa asennossa, punamyssyinen
mies oli vielä aidan harjalla ja toisen pää näkyi yhä paalutuksen
ylitse. Ja sittenkin, tämän hetkisen kuluessa, oli taistelu suoritettu
ja voitto oli meidän.
Gray, joka oli seurannut kintereilläni, oli kaatanut suuren ylilaivurin,
ennenkuin tämä oli ennättänyt tointua harhaan menneestä iskustaan.
Toinen oli ammuttu ampumareiästä samassa silmänräpäyksessä kuin hän
laukasi pistoolinsa majan sisään ja makasi nyt hietikolla tuskissaan
kiemurrellen ja vielä savuava pistooli kädessään. Kolmannen olin nähnyt
tohtorin lähettävän toiseen maailmaan. Niistä neljästä, jotka olivat
tulleet aitauksen sisään, oli jäljellä vain yksi, ja hän kapusi nyt,
jättäen miekkansa tantereelle, henkensä edestä takaisin paalutuksen
toiselle puolelle.
"Ampukaa -- ampukaa majasta!" huusi tohtori. "Pojat takaisin suojaan!"
Mutta hänen käskynsä jäi täyttämättä. Ei ainoatakaan laukausta ammuttu,
ja viimeinen ryntääjistä sai häiritsemättä paeta ja hävisi muiden mukana
metsään. Kolmen sekunnin kuluttua ei hyökkääjistä näkynyt muuta jälkeä
kuin viisi kaatunutta, neljä sisä- ja yksi ulkopuolella aidan.
Tohtori, Gray ja minä juoksimme kiireimmiten majan turviin. Henkiin
jääneet ennättäisivät pian muskettiensa luo ja ammunta voisi jälleen
alkaa milloin tahansa.
Majasta oli savu tällä välin vähän haihtunut, ja yhdellä silmäyksellä me
näimme voittomme hinnan. Hunter makasi ampumareikänsä ääressä
tainnoksissa. Joyce oli saanut kuulan päähänsä eikä liikahtanutkaan
enää, ja keskellä lattiaa junkkari tuki kapteenia, molemmat yhtä
kalpeina.
"Kapteeni on haavoittunut", virkkoi Trelawney.
"Ovatko ne juosseet pakoon?" kysyi kapteeni Smollett.
"Kaikki, jotka vain kykenivät, sen takaan", tohtori vastasi, "mutta
viisi heistä ei enää juokse."
"Viisi!" kapteeni huudahti. "Sehän kuuluu joltakin. Viisi heillä ja
kolme meillä; jäljelle jää siis meitä neljä yhdeksää heikäläistä
vastaan. Suhde on parempi kuin aloittaessamme. Meitä oli silloin
seitsemän yhdeksäätoista vastaan, taikka luulimme olevamme, mikä ei
paranna asiaa."
Kapinoitsijat olivat pian huvenneet kahdeksaksi, sillä se mies, jota
Trelawney oli laivaan ampunut, kuoli samana iltana haavaansa. Tätä me
emme kuitenkaan saaneet tietää ennenkuin jäljestäpäin.