1.
Enkelikuorojen ylistyslaulut mykkenivät.
Kerubit, serafit, sotajoukkojen sotajoukot vaikenivat äkkiä.
_Herra Jumala_ oli nostanut kätensä ja vaatinut hiljaisuutta.
Hän istui taivaallisella istuimellaan; hänen hohtavien,
käsittämättömien kasvojensa ilmeessä kuvastui hymy, niinkuin
auringonläike välähtelee pilvenkorkuisten vuorten päällä.
Hänen ympärillään olivat enkelien kuorolaulut kaikuneet Luojan
kunniaksi.
Alhaalla, hänen jalkojensa astinlautana, lepäsi maa, jonka hän juuri
oli luonut.
Höyryten aamun ensimäisessä kosteudessa, juuri kummunneena suuren
tyhjyyden hämärästä yöstä, lepäsi siinä maailma valmiina, täydellisenä
Luojan katseen alla.
Se oli niitä hetkiä, jotka eivät koskaan palaa takaisin lukemattomina,
ajatuksen saavuttamattomina vuosisatatuhansina.
Ja näyn uutuus ja tuoreus oli sellainen, että Herra Jumala katseli
kaikkea mitä hän oli tehnyt: _ja katso, se oli sangen hyvää!_
Hän viittasi luokseen lähimmän palvelevista hengistään, enkelin, jonka
katse oli niin puhdas, niin voimakas ja niin lahjomaton kuin viisaan
lapsen.
"Kuuletko ääntä tuolta alhaalta, Rafael?" kysyi Herra, joka oli
tarkkaan kuunnellut hiukan aikaa.
"Minä kuulen hyönteisten iloisen hyminän, lintujen iloisen liverryksen,
kaikkien, päivän eloon heränneitten eläinten ahkeran hyörinän!" vastasi
arkkienkeli.
Taas kuunteli Herra; ja oli kuin pilvi olisi kulkenut hänen otsansa
yli.
"Rafael! Käske enkeleitten laulaa minulle ylistyslauluaan!"
Enkelikuorot alottivat taas laulunsa. Ja taivaan laaja kaari vapisi.
"Hiljaa", keskeytti Herra... "Nyt on kai maani jo oppinut sen!"
Ja Herra kuunteli, kaikki enkelit kuuntelivat ... samaa hyönteisten
hyminää, samaa iloista linnunliverrystä, kaikkien eläinten suurta,
ahkeraa hyörinää niityillä ja metsissä, vuorien välissä ja järvien ja
jokien partailla -- muttei _kaikuakaan_ enkelien Jumalalle virittämästä
ylistyslaulusta, jonka hän nyt kuudentena päivänä oli kuullut raikuvan
taivaan holvien kautta -- kirkkaasti ja ihanasti, vaikka hiukan
yksitoikkoisesti.
Herra pudisteli päätään ja vaipui ajatuksiin.
Nuo ajatukset olivat niin voimakkaita, että häntä lähinnä seisovat
palvelijat saattoivat lukea ne -- ja Herra käänsi suuret, kaikkinäkevät
silmänsä Rafaeliin ja sanoi:
"Olemmekohan tehneet kaiken täydelliseksi? Nuo olennothan ilmaisevat
vain oman maisen ja rajoitetun, elämänsä riemua, mutta kiitos ja kunnia
jota heidän tulisi osoittaa Luojalleen ja yllapitäjälleen, se kuuluu
vain epäselvänä huminana minun korviini, se ei vaikuta mieleeni, eikä
tuota minulle lepopäivänäni ihastusta, jota olen odottanut!"
Rafael loi silmänsä alas. Kun hän taas nosti ne, oli pitkä aika kulunut
ja Herran katse lepäsi hänessä.
"Herra", sanoi Rafael. "Sinä et ole luonut noita olentoja meidän, sinun
palvelijoittesi kaltaisiksi ja vielä vähemmän omaksi kuvaksesi!"
"En kyllä!" sanoi Herra.
"Niinpä et voikaan odottaa parempaa!" vastasi arkkienkeli
kunnioittavasti.
Nyt laski Herra kätensä raskaasti palvelijansa käsivarrelle:
"Mutta minä tahdon, että tuon ihanan maan tulee avata suunsa ja ylistää
minua; minä tahdon, että sen sydämestä nousee riemun virta minua
vastaan -- minun oman sydämeni kuultaviin ja tunnettaviin. --
Ylistysvirsi, joka on sidottu maahan ja maisiin pyyteihin, ja joka
kuitenkin ilmaiseisi enkelien taivaallisen ilon -- enkelien, jotka ovat
korotetut maan melun yläpuolelle yhtä paljon kuin minä itse olen
enkeleiden sotalaumoja korkeammalla! Sitä tahdon minä -- ja sitä
_ennen_ en minä tahdo levätä!" sanoi Herra.
Ja Rafael kiinnitti puhtaan, väkevän, viisaan katseensa
kaikkivaltiaaseen -- ja näki, että hänen otsansa oli hien peitossa.
Rafael vastasi:
"Kutsukaamme siis musta enkeli -- _hänet_, joka ei saavu kutsumatta!"
"Antakaa hänen tulla!" sanoi Herra.
"Taivaista on hänet syösty, oi Herra..." sanoi arkkienkeli hiljaa.
"Tahdomme tavata hänet maan päällä!" kuului kaikkivaltiaan vastaus.
Ja Herra ja hänen palvelijansa astuivat yhdessä maan päälle.
2.
Musta enkeli seisoi jättiläispuun varjossa ja katseli tarkkaavasti maan
vilisevää elämää.
Häntä nimitettiin Luciferiksi ja hän oli kaunis katsoa, suuri ja
säteilevä ja kirkas niinkuin muutkin enkelit.
Vielä _säteilevämpikin_ -- sillä hänen seisoessaan puun juurella levisi
hehkusta hänen sielussaan niin kirkas loimu, että se antoi
pienimmillekin esineille hänen ympärillään kaksinkertaisen määrän
elämää, säälimättömän, pistävän kirkkauden, jota hänen syvät, tummat
silmänsä vartioivat.
Näitten silmien pohjattoman värin tähden oli hän saanut _mustan_
enkelin nimen, valkeiden, autuaitten joukossa.
Hän kumartui Herran edessä -- kiinnittämättä palvelijaan mitään
huomiota ja sanoi:
"Olette kutsunut minua, Herra! Minä ihmettelen juuri teidän työtänne!"
"Se ei ole täydellistä -- ja sinä et ihaile sitä. Minä näen sen sinun
silmistäsi!" sanoi Herra.
"Te erehdytte, Herra! Minä en olisi koskaan saanut tällaista aikaan!"
sanoi musta enkeli kunnioittavasti.
"Et", vastasi Herra ankarasti, "sillä sinulta puuttuu luomisen _ilo_.
Sinä saatat huomata vain teoksen viat, kun se on valmis. Mutta työ ei
ole täydellinen -- sillä minä kaipaan luomakunnan kuuluvaa kiitosta
suuresta lahjastani!"
Mustan enkelin kauniiden piirteiden yli kulki hymy -- joka ei
kaunistanut häntä.
"Minä olen, -- jos saan puhua suoraan -- luullut kaikkivaltiasta
ylevämmän välinpitämättömäksi", sanoi Lucifer. "Mutta siitä onkin jo
kulunut ääretön aika, kun te loukkaantuneena karkoititte minut
luotanne. Me olemme kai molemmatkin hiukan muuttuneet. _Sen_ minä vain
tiedän, että jos minä olisin tehnyt sellaisen työn ja niin verrattain
lyhyessä ajassa, lepäisin minä rauhassa varjossa -- huolimatta siitä
sisältyykö härän mylvinään, kakadulinnun huutoon, tai kaislan
kuiskailuun kiitosta vai ei! -- -- --"
Silloin sanoi kaikkivaltias:
"Sinun silmiesi tummuus on pohjaton, Lucifer! -- Mutta minä näen niiden
läpi. Sinä tiedät aivan hyvin mitä minä kaipaan -- ja ettei sitä voi
hakea mylvinnästä, huudosta tai kuiskauksesta! Minulla on enkeleitä
ympärilläni, ja _sinä_ kuuluit kerran rakkaimpieni joukkoon. Mutta sinä
loittonit minusta -- etkä ole palannut.
"Minä kaipaan tässä maassa jotain, mikä voisi päästä minun kanssani
lähimpään, rakkaimpaan yhteyteen -- joka ei palvelisi minua sokeasti,
ei kiittäisi minua orjallisesti -- vaan toisi minulle sanoissa ja
töissä takaisin sen ilon, mikä asui minussa, kun minä suunnittelin ja
valmistin työni.
"Minun palvelevat henkeni kuuluvat minulle -- he palvelevat minua
hengessä, ja heitä minä en voi lähettää maan päälle. _Sinä_ ja sinun
kaltaisesi sitävastoin olette lähempänä maatani. Ja koska minun
toimintani täytyy käydä siihen suuntaan, että sinä pysyisit
mahdollisimman kaukana töistäni, niin tahdon minä nyt kuitenkin käyttää
hyväkseni sinun viisauttasi ja voimaasi saadakseni työn täydelliseksi!"
Ja kaikkivaltiaan silmissä paloi sellainen tahdon voima ja valtavuus,
että Lucifer peitti katseensa, laski sormen huulilleen ja mietti.
Sitten sanoi hän:
"Pitäisi luoda jotain -- eläinten keskelle -- kaitselmuksen johdatuksen
ja voiman alaiseksi -- vieraaksi enkeleille, mutta kuitenkin hiukan
heidän muotonsa jälkeen -- ja hiukan, hiukan minun kaltaisekseni!"
-- -- --
"Viimeiseen ehtoon ei suostuta!" kuului Herran sana.
"Minun ehtoihini täytyy myöntyä, jos Luoja tarvitsee minun apuani!"
vastasi Lucifer lyhyesti.
"Myönnetty siis! Ja mitä me nyt luomme yhdessä?" kysyi Herra.
"Ihmisen!" vastasi Lucifer.
3.
"Alkakaa te, Herra!" sanoi Lucifer. "Minä seuraan jälessä ja korjaan
mahdolliset puutteet."
Ja Herra katsoi korkeaa, solakkaa seetripuuta, joka huojui siinä,
juuret maan sisällä, latva vapaasti kohotettuna raikkaassa tuulessa. Ja
puusta siirtyi Herra katselemaan palvelijaansa, valkoista enkeliä, joka
seisoi kauempana, kauniina, lujana ja kunnioittavana.
Ja Herra sanoi näystä iloiten:
"Minä tahdon luoda yhdeksi sen, mikä mielessäni erillisenä kangastelee:
kuvan, joka kumpuaa maan voimasta palvelijani, valkean enkelin
kaltaisena."
"Älkää unohtako minun osaani, Herra!" lisäsi Lucifer.
Mutta Herra ei ollut kuulevinaan sitä, ja hän muodosti ja loi kuvan
maan voimasta, ja teki sen miehen kaltaiseksi ja puhalsi hänen
sieraimiinsa elävän hengen.
Ja enkelit yrittivät alottaa ylistyslauluaan...
Herra viittasi kiivaasti ja he vaikenivat.
"Entä nyt?" sanoi kaikkivaltias katsellen Luciferiä.
"Nyt!" vastasi Lucifer katsellen Herraa ja hänen luomaansa...
Siinä seisoi ihminen, mies, korkeana ja hoikkana kuin seetripuu,
leveärintaisena, kapeavyötäröisenä, vankkana ja lujana, väkevänä ja
suurena ... mutta jalat olivat kuin kiinni maassa ja pää katseli
syrjään, aina syrjään, aivan kuin silmät olisivat hakeneet jotain...
"Hän ei katsele meitä!" sanoi kaikkivaltias kuin pettyneenä.
Lucifer vaikeni.
Hiukan sen jälkeen sanoi Herra: "Ihminen, mies tuossa, on hyvin kaunis
katsella. Mutta ylistysvirttä minä en kuule ... kuuletko sinä,
Lucifer?"
"Minä kuulen vain teidän omat ajatuksenne, Herra!" sanoi Lucifer
kunnioittavasti. "Saanko pukea ne sanoiksi?"
Kaikkivaltias nyökkäsi.
"Te ajattelette: ei ole miehen hyvä yksinänsä olla; antakaamme hänelle
auttaja, joka olisi hänen luonansa!" sanoi Lucifer.
Herran suuret, kaikkinäkevät silmät tarkastelivat Luciferiä -- -- --
Sitten astui hän alas miehen luo, ja laski sormiensa päät hiljaa hänen
olkapäilleen -- ja mies vaipui polvilleen kosketuksesta ja Herra puhui
luomakunnan esikoiselle:
"Sinut pitää nimitettämän nimellä Adam, se, joka ensimäisenä luotiin
maasta. Ja me annamme sinulle toverin ja hänet pitää nimitettämän
Eevaksi -- se, joka seuraa. Ja teidän tulee olla pari, ja kuitenkin
kumpikin erikseen, ja teidän tulee tehdä maa alamaiseksenne, sen
eläimet ja linnut, sen kalat ja kaikki, mitä sen päällä on.
"Mutta teidän pitää olla _minun_ lapsiani -- ja teidän tulee ylistää
minua, luojaanne ja Herraanne!" -- -- --
Lucifer nyökäytti päätään.
Silloin näki Herra nuoren, valkean, uteliaan antiloopin, joka juuri oli
pysähtynyt sen paikan luo, missä mies oli polvillaan.
Ja sillä, tuolla kauniilla, valkealla antiloopilla oli kysyvät silmät,
hienot ja pehmeät liikkeet.
Ja Herra vangitsi sen katseellaan ja sanoi joutuisasti Luciferille:
"Uuvuta uneen mies tuossa. Tahdon luoda hänelle Eevan hänestä itsestään
-- tuon nuoren antiloopin kuvan mukaan -- ja kuitenkin lihaksi hänen
lihastaan ja luuksi hänen luustaan. Ja hän on rakastava naista kuin
omaansa, ja he tulevat kiittämään ja ylistämään minua!"
Lucifer nyökkäsi vaieten ja uuvutti miehen uneen.
Herra tarttui mieheen, taivutti kylkiluun ulos hänen rinnastaan, piteli
sitä tuulessa ja auringossa, puhalsi siitä tippuvaan vereen, kunnes
veri hyytyi...
Ja Herra muodosti ja loi -- taivaan auringon kuvaa suudellessa ja
maisten tuulien sitä tuudittaessa ja lintujen laulaessa pieniä,
sanattomia ilolaulujaan ympärillä...
Ja kas: siinä seisoi Eeva -- valkeana ja pehmeänä, täyteläisenä ja
solakkana, loistaen lehvikössä, kapeahartiaisena, korkea rinta
jakaantuneena kahteen keinuvaan laineeseen, kaarevin lantein,
lapsellisin polvin. -- Hänen jalkansa olivat pienet, kuin tanssimista
varten yli kenttien -- kätensä sirot, kuin kukkia tavotellakseen ... ja
kullanruskea hiusvirta laskeutui niskasta ja takaraivolta selkään ja
lanteille.