Vuorilähde nähkää,
kirkassilmäinen
kuin tähti!
Pilvien takana ruokkivat
hänen nuoruuttansa
hyvät henget
pensaisissa rotkoissa.
Täynnä nuorta voimaa
tanssii se pilvistä
marmoripaasille,
hypähdellen kohti
taivahan sineä.
Vuorisolissa
heittelee se kirjavia kiviä,
tempaa käskijävoimalla
sisarlähteet
mukaansa.
Alhaalla laaksossa
nousee kukkia tiellään,
kedot elävät
hänen henkäyksestään.
Eivät häntä pidätä
varjoiset laaksot, eivät kukat,
jotka hänen polviaan syleilevät,
houkutellen rakkauden silmillä.
Lakeutta kohti hän pyrkii
käärmeenä kulkien.
Purot yhtyvät häneen
onnekkaina. Nyt hän käy jo
lakeutta, hopealle hohtaen,
ja lakeus loistaa mukanaan.
Joet lakeudelta,
purot vuorilta
huutavat riemussa hänelle: »Veli,
veli, ota veljet mukaasi
vanhan isäsi luo
ikuisen valtameren,
joka odottaa meitä
levitetyin käsivarsin,
jotka, ah, turhaan avautuvat
meitä, kaipaavia kohti.
Meitä jäytää erämaassa
ahnas hiekka, päivän paahde
imee meistä veren, kunnes
patoo lammeks meidät! Veli,
ota veljet lakeudelta,
ota veljet vuoristosta,
ota mukaan, isäs luo!»
»Tulkaa kaikki.»
Ja hän kasvaa
ihanasti. Sukukunnat
käsin kantaa ruhtinastaan!
Vyöryväisin riemusaatoin
maat hän nimittää ja syntyy
kaupunkeja askelistaan.
Edelleen hän aina vyöryy,
jättää tornit liekkihuiput,
marmoriset talot, jättää
luomat valtavaiset tielleen.
Kantaa seedritalot Atlas
valtavilla olkapäillään,
hulmuu hänen päänsä yllä
viirit tuhantiset kertoin
kauas hänen kunniataan.
Niin hän kantaa veljet kaikki,
lapsensa ja armahansa,
kantaa riemuntäysin mielin
ikävöivän isän syliin.