Peitä pilvisumuun, Zeus,
taivahasi,
koeta kuin poika, joka katkoo
ohdakkeita tiellään,
voimaas tammihin ja vuoriin!
Sentään sinun täytyy jättää
maani mulle,
majani, jot' et sa tehnyt,
lieteni,
min hehkun tunnet
kademielin.
En tiedä auringon alla
kurjempaa kuin te, jumalat!
Niukasti ruokitte
uhriveroilla
majesteettianne,
nääntyen, jolleivät
lapset ja kerjurit
olisi toivovia houkkoja.
Kun olin lapsi
enkä tiennyt kättäni pitemmälle,
käänsin harhaavan katseeni
päivää kohti kuin siellä
olisi korva pyyntöäin kuuleva,
sydän kuin minun,
surun painamaa armahtava.
Kuka auttoi minua
titaanien ylimieltä vastaan?
Ken pelasti minut kuolosta,
ken orjuudesta?
Etkö itse kaikki tehnyt,
pyhästi hehkuva sydän?
Sinä, joka nuorena ja viatonna
hehkuit, petettynä, kiitosta
nukkujalle ylhäällä tuolla.
Sinua kunnioittaa? Miksi?
Oletko keventänyt koskaan
raskautetun tuskia?
Oletko koskaan kuivannut
ahdistetun kyyneliä?
Eikö ole minua mieheksi takonut
kaikkivoipa aika
ja ikuinen kohtalo,
minun herrani ja sinun?
Luuletko ehkä,
että ma elämää vihaisin,
erämaahan pakenisin,
kun eivät kaikki
unelmat kypsyneet?
Tässä istun, teen ihmisiä
kuvani mukaan,
suvun kaltaiseni
kärsimään, itkemään
nauttimaan, iloitsemaan,
suvun, joka ei sinua kunnioita,
suvun kuin minä!