Muuan skeptillinen kirjailija on huomauttanut, ivansekaisessa
äänilajissa, että evankeliumin siveysopin jaloimmille lausunnoille voi
löytää rinnastuksia pakanallisten filosoofien kirjoituksista. Iva on
kuitenkin kärjetön, ja kristilliset siveydenopettajat ovat itsestään
kiinnittäneet huomiota samaan seikkaan. Kaukana siitä, että olisin
yrittänyt salata tätä asianlaitaa, olen tässäkin teoksessa mielihyvällä
rinnastanut apostolien ja filosoofien sanoja. Kristinuskon jumalallinen
alkuperä ei suinkaan perustu yksinomaan sen siveysoppiin. Sen valon
avulla, joka heissä itsessään asui, tulkitsemalla sitä lakia, joka oli
kirjoitettu heidän omaantuntoonsa, miten kuluneita ja himmeitä sen
kirjaimet olivatkin, olisivat Platon ja Cicero ja Seneca ja Epiktetos
ja Marcus Aurelius kyenneet käsittämään ja julistamaan monia suuria ja
muistettavia totuuksia, ja kuitenkin he itse olisivat olleet
ensimmäiset myöntämään toivonsa ja mietteensä horjuviksi ja
epävarmoiksi ja jatkuvan valaistuksen ehdottoman välttämättömäksi. Niin
ehdottomalta tuntui tämä välttämättömyys muutamista heidän
viisaimmistaan, että Sokrates rohkenee selvin sanoin ennustaa jonkun
taivaan lähettämän opastajan olevan tulossa.[82]
Ne, jotka kuvittelevat, että _ilman_ kirjoitettua ilmoitusta olisi
ollut mahdollista oppia kaikki se, mikä on välttämätöntä ihmisen
autuudeksi, puhuvat suoraan suurimpia pakanallisia opettajia vastaan,
vieläpä niitä vastaan, joiden kirjoituksiin he väitteensä
todistamiseksi viittaavat. Augustinus ilmaisi todella syvän totuuden
sanoessaan, että hän Platonissa ja Cicerossa kohtasi monta kaunista ja
viisasta lausuntoa, mutta ei niiden joukossa koskaan tavannut tätä:
"Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä
annan teille levon." (Matt. 11, 28). Niin kirkas ja loistava kuin
vanhanajan ajatuksen viisaus olikin, oli kuitenkin sen tieto
hengen työstä ihmisessä, ruumiin ylösnousemisesta ja syntien
anteeksiantamisesta vain vaillinainen ja häälyvä. Piispa Butler on
syyllä huomauttanut, että "evankeliumit eivät ainoastaan _vahvista_
suuria julistuksia tulevasta elämästä, paheellisen vaelluksen
vaarallisuudesta ja katumuksen voimasta, vaan esittävät sen, nimenomaan
viimeinen niistä, valolla niin kirkkaalla, että sen rinnalla luonnon
valo on pimeyttä". Pakanuuden siveysoppi oli, oman tunnustuksensa
mukaan, _riittämätön_. Se oli hapuileva, missä kristinuskon on
velvoittava: se oli hämärä ja vajavainen, missä kristinuskon on kirkas
ja täydellinen; se oli kykenemätön nostamaan ihmiset veltosta
huolettomuudesta, missä kristinusko toi maailmaan käskevän ja
elähyttävän voiman; se antaa vain _ojennusnuoran_, missä kristinusko
lahjoittaa _periaatteet_. Vieläpä milloin sen opetukset täydellisesti
kävivät yhteen raamatun kirjoitusten kanssa, se ei pystynyt lainaamaan
niille riittävää varmuutta; ei jaksanut julistaa niitä samalla
valtavalla ja tartuttavalla lämmöllä; ei kyennyt luomaan ehdottoman
virheetöntä ja elävää esimerkkiä niiden harjoittamisesta; ei saattanut
puhaltaa niihin vastustamatonta syytä, motiivia; ei osannut kannattaa
niitä voimakkaalla virvoituksella niissä vaikeuksissa, joita saattoi
olla varma kohtaavansa pyrittäessä totiseen ja hurskaaseen elämään.
Kristittyjen kirkkoisien yritykset näyttää, että vanhanajan filosofian
totuudet olivat lainattuja raamatusta, johtuvat toisissa tapauksissa
tietämättömyydestä, toisissa oikean rehellisyyden puutteesta
ristiriitaisissa kohdissa. Että Gideon (Jerubbaal) on sama henkilö
kuin pappi Hierombalos, joka antoi opetusta Sankhunjatonille
Berytoksesta;[83] että Thales kyhäsi filosofiansa juutalaisista
opinkappaleista, joihin oli tutustunut Foinikiassa; että Pythagoras ja
Demokritos käyttivät hyväkseen hebrealaisia traditsioneja, joita olivat
keränneet matkoillansa; että Platon on pelkästään "attikalainen
Mooses"; että Aristoteles "kääri kokoon" eetillisen järjestelmänsä
eräältä Aasiassa tapaamaltaan juutalaiselta; ja että Seneca oli
kirjevaihdossa Paavalin kanssa -- ne ovat vakuutuksia, jokikinen yhtä
epähistoriallisia ja vääriä kuin että Homeros ajatteli Genesistä
kuvaillessaan Akilleyn kilpeä tai (kuten Clemens Aleksandrialainen
tosissaan ilmoittaa) että Miltiades voitti Marathonin taistelun
jäljitellen Beth-Horonin taistelun strategiaa! Aivan kestämättömän
väitteen tekee se, joka sanoo, että pakanain siveysoppi "sytytti
häälyvän vahakynttilänsä evankeliumin valossa joko salaisesti tai
tietämättänsä" ja että se "teeskenteli eräänlaista yhteyttä ja
kerskaili loistollansa, ikäänkuin se alkuisin olisi ollut sen oma tai
sen käsissä riittäisi siveellisesti valaisemaan maailman".[84] Seneca,
Epiktetos, Aurelius ovat pakanallisista moralisteista ylevimpiä ja
parhaimman totuuden käsittäjiä, kuitenkaan eivät kristityt Senecalle
merkinneet mitään, Epiktetos heitä halveksi ja Aurelius vainosi. Kaikki
kolme olivat, mikäli mitään tiesivät kristityistä, onnettomasti kyllä
oppineet pitämään heitä kaikista alhaisimpana ja halveksittavimpana
lahkona sitä uskontoa, jota he kauan olivat pitäneet kaikkein
alhaisimpana ja halveksittavimpana.
Tässä seikassa on jotakin liikuttavaa; mutta jos siinä on liikuttavaa,
niin on siinä myös jotakin rohkaisevaa. Jumala oli heidän Jumalansa
niinkuin meidänkin -- heidän luojansa, heidän varjelijansa, joka ei
jättänyt itseänsä ilman todistajaa heidän keskellään, joka, kun he
sokeasti hamuillen tavoittelivat häntä, salli heidän hapuilevaan
käsiensä tarttua hänen vaatteensa helmaan, joka lähetti heille sadetta
taivaasta ja hedelmän kantavia vuodenaikoja, täyttäen heidän sydämensä
ilolla ja riemulla. Ja hänen henkensä oli heidän kanssansa ja eli
heissä, vaikka näkymättömänä ja tuntemattomana, puhdistaen ja pyhittäen
heidän sydäntensä temppelin, lähettäen valosäteitänsä sen pimeyden
läpi, joka heidät piiritti, lohduttaen heitä epätietoisuudessa, sanoin
selittämättömin huokauksin rukoillen heidän puolestaan. Ja vieläkin
enemmän: _meidän_ Vapahtajamme oli _heidänkin_ Vapahtajansa; hän, jota
he pitivät ristiinnaulittuna pahantekijänä, oli heidän todellinen
näkymätön kuninkaansa; hänen vanhurskautensa kautta heidän poloiset
ansionsa laskettiin heidän hyväksensä, heidän sisäinen sairautensa
parannettiin; hän, jonka palvomisen he julistivat "inhoittavaksi
taikauskoksi", seisoi rukoillen heidän puolestaan majesteetin oikealla
puolella korkeudessa, auttaen heitä (vaikka eivät häntä tunteneet)
musertamaan kaiken mikä heissä oli pahaa ja rukoillen heidän edestään,
kun he vainosivat hänen rakkaimpia pyhiään: "Isä, anna heille anteeksi,
sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."
Niin, nekin olivat hänen lapsiaan. Ja vaikka he eivät olisikaan olleet,
nurisisimmeko sitä, että muruja lasten ruuasta annettaisiin koirille?
Kiellämmekö näiltä "pakanuuden itsetiedottomilta ennustuksilta" niiden
oraakkelimaisen merkityksen? Kadehtisimmeko Platonin tai Aureliuksen
korkeata siveellistä kantaa? Olisimmeko vastahakoiset tunnustamaan,
että jokin Kristuksen hengen voima piti Senecaa hänen vaelluksensa
pimeimmillä harharetkilläkin kuitenkin tietoisena jalommasta ja
paremmasta tiestä tai että jokin jumalallisen toivon häive elähytti
Epiktetosta hänen orjuutensa painostavassa ilmapiirissä? Koskeeko
silmäämme, että Jumala hyvyydessään salli pakanainkin tulla tuntemaan
sellaisia totuuksia, joitten nojalla he saattoivat "voittaa näkyväisen
maailman houkutukset ja näkymättömän kauhut"? Niin kyllä, jos meillä on
kristillisestä kirkosta niin alhainen käsitys, että se meistä näyttää,
pelkästään inhimilliseltä yhteiskunnalta, "joka on, pystytetty
puolustamaan muuatta määrättyä uskontoa toista uskontoa vastaan". Mutta
jos me sitä vastoin uskomme, "että _kirkko on Jumalan asettama
yhteiskunta todistamaan kaikkien inhimillisten olentojen todellisesta
yhteenkuuluvaisuudesta_", niin me ilolla tunnustamme, että sen jäsenet
ovat mitä itse uskoivat olevansa -- sen totuuden tunnustajia ja
marttyyreja, jota he eivät voineet kokonaan käsittää eikä tajuta, mutta
joka heidän elämänsä ja kuolemansa, heidän hyvien ja huonojen
tekojensa, heidän tosien ja vääräin sanojensa kautta oli ilmaiseva ja
todistava itsensä. Ne, joilla on tämä vakaumus, eivät tohdi salata tai
väärentää tai arvata liian vähäiseksi yhtäkään niistä tärkeistä ja
muistettavista mietelauseista, joita tavataan Marcus Aureliuksen
_Itsetutkisteluissa_. "Jos _he sen tekisivät, niin he halventaisivat
osan sitä samaa totuutta, jota evankeliumin saarnaajat olivat määrätyt
julistamaan_; he omaksuisivat filosoofisen keisarin hairahduksen, mutta
heitä ei voisi siinä puolustaa niinkuin häntä. Eivätkä he liioin
uskalla väittää, että kristillinen oppi tietämättänsä on suonut hänelle
osuuden omasta valostaan, samalla kun hän näytti torjuvan sen luotaan.
He uskonevat, että Jumala sulasta armostaan salli tämän ajan käsittää
ja ymmärtää jonkinlaisen totuuden, ja voivat nähdä merkkejä siitä, mitä
tämä totuus oli, Plutarkoksen ponnistuksissa ymmärtää sitä 'demoonia',
joka johdatti Sokratesta, Ignatiuksen miehekkäässä kielenkäytössä,
gnostikkojen eksyttävissä unelmissa, Justinus marttyyrin kiihkeässä
halussa todistaa kristinusko filosofiaksi... siinäkin, kuinka Marcus
Aurelius aivan oikein käsitti kristinuskon periaatteet ja sittenkin
vihasi kristittyjä. Joka taholta he voivat päätyä siihen varmuuteen,
että ihmiskunnalle aiottu oppi ja yhteiskunta ei saata riippua ihmisten
ahtaan näkökulman luomista mielipiteistä ja vakaumuksista, vaan että
nämät mielipiteet ja vakaumukset tulee todistaa, vahvistaa, sovittaa ja
kumota tosiseikoilla".[85]
Mutta ehkä joku lukija sanonee: Mitä hyötyä siis meillä voikaan olla
siitä, että pakanain kirjoituksista tutkimme totuuksia, jotka ovat
jalommalla, selvemmällä ja äärettömän paljon tehokkaammalla tavalla
ilmaistut omissa pyhissä kirjoissamme? Ennenkuin vastaan kysymykseen,
sallittakoon minun mainita kaliifi Omarista kerrottu tuttu tarina.[86]
Kun hän oli valloittanut Aleksandrian, näytettiin hänelle sen
suurenmoista kirjastoa, jonka jalomielinen kuningassuku innolla ja
ponnella oli koonnut. "Mitä hyödyttävät kaikki nämä kirjat?" sanoi hän.
"Joko ne ovat sopusoinnussa koraanin kanssa tai sitä vastaan.
Edellisessä tapauksessa ne ovat tarpeettomat, jälkimmäisessä
vahingolliset. Miten hyvänsä: ne on poltettava." Ja niinkuin taru
kertoo, ne poltettiinkin; mutta koko maailma on tuominnut kaliifin
johtopäätelmän typeränä yksinkertaisuutena ja raakalaisen
tekopyhyytenä. Kenties kysymys, mitä _hyödyttää_ pakanafilosoofien
siveysopin lukeminen, on yhtä epäfilosoofinen; joka tapauksessa me
saatamme tuhlata vain perin vähän sanoja sen pohtimiseen. Vastaus
ilmeisesti kuuluu, että Jumala on puhunut ihmisille "polymeros kai
polytropos", "monin erin ja monin tavoin",[87] moninaisella
viisaudella.[88] Toisinaan hän on opettanut totuuden hebrealaisten
profeettain kautta, toisinaan pakanallisten filosoofien äänellä. Ja
_kaikki_ hänen sanansa vaativat meitä kallistamaan niille korvamme. Jos
juutalaisen oli sallittu puhua jumalallisemmalla ymmärryksellä ja
syvemmällä voimalla, niin oli toisin ajoin pakanankin suotu puhua
väkevin ja ylevin sanoin; ja me saatamme oppia totuutta vierailta
huulilta ja muukalaiskielistä. Heilläkin oli unelmansa, aavistuksensa,
salaperäinen puhelunsa harpun säestyksellä, "äänen tytär", mystilliset
välkähdykset kaiverretulla gemmalla. Ja sellaiset totuudet tulevat
meille omituisen voimakkaina ja tuoreina; merkillisen kauniina,
ollaksensa vähemmän kirkkaasti valaistun ihmiskunnan oppeja; uudella
vakuutuksen voimalla sen muodon omintakeisuuden kautta, joka, vaikkakin
meille vähemmän kotoinen, on hyvin laskettu kiinnittämään huomiotamme,
sittenkun tutut toistelut ovat sen turruttaneet. Me emme ole kyllin
äveriäitä menettääksemme nämä pakanain vahvistukset kristinuskon
totuudesta; tai vaientaaksemme muusan ja sibyllan siivekkäät sanat,
jotka ovat syyllä eläneet kauemmin kuin "satojen triumfien päryytys ja
töminä". Meidän on tehtävä ne todella hyödyllisiksi itsellemme.
Jos Paavali mielihyvin mainitsee Aratuksen ja Menanderin ja
Epimenideksen[89] ja ehkäpä useammankin lyyrillisen säkeen, -- jos tämä
Jumalan innoittama apostoli saattoi sekä itse oppia että toisille
opettaa lausuntoja joltakin kreetalaiselta filosoofilta tai
attikalaiselta näytelmäkirjailijalta -- niin saatamme olla varmat
siitä, että monikin Senecan mielevä mietelause olisi täyttänyt hänet
mielihyvällä ja että hän olisi voinut lukea Epiktetosta ja Aureliusta
samalla jalolla ihmettelyllä, millä hän liikutettuna katseli sitä
muistettavaa alttaria, joka oli pystytetty _tuntemattomalle jumalalle_.
Luokaamme vielä lyhyt loppukatsaus niihin kolmeen suureen stoalaiseen,
joiden elämää olemme tarkastaneet, siinä mielessä, että kokoamme yhteen
heidän erikoisuutensa, heidän puutteellisuutensa sekä heidän
omalaatuisen suhteensa kristinuskon totuuteen, mikäli se heidän
kirjoituksistaan ilmenee.
I. "Seneca saepe noster", "Seneca usein meikäläinen", sanoo
Tertullianus ja tekee sen pyytääkseen anteeksi, että hän niin usein
vetoaa hänen teoksiinsa. Vaan joskin hän näistä kolmesta filosoofista
enimmän muistuttaa kristinuskoa yksityiskohdissa, niin hän kuitenkin
enimmän eriää siitä oman henkisen suuntansa kautta.
Hän eriää kristinuskosta monessa suhteessa siinä, millä tavalla
katselee elämää, ja monissa tärkeimmissä opinkappaleissaan. Mikä esim.
on hänen yleisin käsityksensä jumaluudesta? Seneca on ylimalkaan
panteisti. Epäilemättä hän puhuu Jumalan rakkaudesta ja hyvyydestä,
mutta hänelle ei Jumala ole mikään persoonallisesti elävä Isä, vaan
maailmankaikkeuden sielu -- hehkuva, alkuperäinen, ikuinen periaate,
joka itsestään valaa hitaan eikä vähemmän ikuisen aineen ja josta
sielumme ovat, tavallaan, vain jumalallisia osasia elikkä haihtuvia
säkeniä. "Jumala", sanoo hän, "on luonto, on kohtalo, onni,
maailmankaikkeus, kaiken läpi tunkeva henki. Hän ei voi muuttaa
maailmankaikkeuden substanssia, hän on itse vääjäämättömän kohtalon
alainen, kohtalon, joka on muuttumaton, jolla ei rajoittajaa ole. Ei
Jumala synnytä ukkosta, vaan kohtalo. Hän ei iloitse töistään, sillä
hän on identtinen niiden kanssa." Seneca olisi todella sydämestään
hyväksynyt Popen sanat:
Kaikk' osia on vain kumman kokonaisuuden,
Min ruumis luonto on ja sielu jumaluuden.
Vaikka saattaa olla erilainen mielipide siitä, mitenkä nämä sanat on
käsitettävä ja selitettävä kristittyjen kannalta, niin Senecan ne
ainakin olisivat vieneet kristinuskolle aivan vastakkaisiin
johtopäätöksiin. Hänelle esim. viisas mies on Jumalan _vertainen_; ei
hänen kunnioittamansa, ei palvelijansa, ei rukoilijansa, vaan hänen
auttajansa ja heimolaisensa. Hän eroaa Jumalasta vain aikaan nähden.
Siksipä kaikki rukoukset ovat turhat, sanoo hän, ja ulkonaisen
kunnioittamisen muodot tarpeettomia ja lapsellisia. On mieletöntä
pyytää sitä, minkä voi itse lahjoittaa itsellensä. "Mitä hyödyttävät
_pyhät lupaukset?_ Tee _itsesi_ onnelliseksi." Niin, sietämättömässä
vaateliaisuudessaan, joka oli ominaista stoalaisuuden äärimmäiselle
suunnalle, viisas ihminen erinäisissä suhteissa on asetettava Jumalaa
korkeammallekin -- korkeammalle kuin Jumala itse -- koska Jumala ei ole
onnettomuuksien saavutettavissa, mutta viisas mies voi asettua niiden
aiheuttaman tuskan yläpuolelle; ja koska Jumala välttämättömyyden
pakosta on hyvä, viisas sitä vastoin vapaasta valinnasta. Tämä kurja,
pöyhkeä paradoksi esiintyy Senecan kirjoitelmassa _Kaitselmuksesta_, ja
samassa kirjoitelmassa hän ylistää itsemurhaa ja ilmaisee epäilevänsä
sielun kuolemattomuutta.
Ne kaksi periaatetta taas, joille Seneca rakensi koko moraalisen
järjestelmänsä, ovat: ensinnäkin se, että meidän tulee noudattaa
luontoa; ja toiseksi, että ihminen oletettavasti voi saavuttaa
täydellisyyden.
1. Jos me nyt selitämme tämän vaatimuksen "että meidän tulee noudattaa
luontoa" sillä tapaa kuin Juvenalis sen selitti, ja sanomme, että
luonnon ääni aina käy yhteen filosofian äänen kanssa -- jos voimme
todistaa, että todellinen luontomme ei ole mikään muu kuin korkeimpaan
ja ylevimpään harjaantunut järkemme ja jos voimme vahvistaa tosiasiaksi
sen, että jokainen julma, häpeällinen, hekumallinen, itsekäs teko
olennaisesti on luontoamme _vastaan_ -- silloin saatamme piispa
Butlerin kanssa sanoa, että "luonnon noudattamisen" käsky "ei ole löyhä
ja epämääräinen puheentapa, vaan selvä ja täsmällinen, täysin oikea ja
tosi". Mutta kuinka täydellinen täytyykään järjestelmän olla, kuinka
pitkän siihen valmistavan harjoituksen, joka yksin auttaa meitä
tämänkaltaisesta oppilauselmasta keksimään mitään käytännöllistä arvoa,
mitään arvokasta apua hyveellisen elämän viettämiseen? Ja Senecan
käsissä siitä tulee varsin tyhjä kaava. Häneltä tykkänään puuttui
sellaisen kirjailijan kuin piispa Butlerin selkeä ymmärrys ja
loogillinen terävyys; ja kun hän pääsee selittämään tätä stoalaisten
tunnussanaa, niin haihtuu kaikki tosiasiallinen merkitys, joka sillä
mahdollisesti on, usvaan, joka upeilee hämärällä sanahelinällä ja
loistavilla fraaseilla.
2. Eikä hänelle paljon paremmin onnistu ihanneihmisensäkään. Tämä
komeileva abstraktsioni osoittautuu kunnianhimoisen, mutta silti
hedelmättömän, karun mielikuvituksen tuotteeksi. Viisas stoalainen mies
on jonkunlainen siveellinen Feeniks, mahdoton ja vastenmielinen. Hän on
vaaroissa peloton, vapaa kaikesta intohimosta, onnellinen
vastoinkäymisessä, tyyni myrskyssä; hän yksin tietää miten elää, koska
hän yksin tietää kuinka kuolla; hän on maailman herra, koska hän on
itsensä herra ja Jumalan vertainen; hän suhtautuu kaikkeen
järkähtämättömällä mielentyyneydellä, halveksien ihmisten murheita ja
ärsyttävän ylväästi hymyten kaikille toiveillemme ja varomisillemme.
Vaan eräässä toisessa tämän virheettömän ja epämiellyttävän hirviön
kuvauksessa Seneca ei esitä meille kopeata voimailijaa, joka haastaa
voittosille koko maailman ja jota eivät mitkään intohimon vasamat tai
kohtalon kohlut pysty haavoittamaan, vaan häiritsemättömän täydellistä
triumfia viettävän sankarin, lempeämmän tosin, vaan sittenkin olennon
vailla toivomuksia, vailla intohimoja, vailla tarpeita, olennon,
joka ei saata tuntea mitään sääliä, koska sääli on heikkoutta,
joka häiritsee hänen viisasta rauhaansa. Syyllä saattaakin
kaunopuheinen Bossuet huudahtaa, lukiessaan näistä haavekuvallisista
täydellisyyksistä: "Sävel on liian korkea heikoille ja kuolevaisille
ihmisille." Voi, mitä todella suurellisia periaatteita? Mikä
teeskennelty tunteettomuus! Mikä väärä ja kuviteltu viisaus, joka
luulottelee olevansa kyllin luja siksi että on kova, ja jalomielinen
siksi että on pöyhistelevä! Kuinka kerrassaan nämä periaatteet ovat
vastakkaisia sille nöyrälle vaatimattomuudelle, jolla Vapahtajamme
evankeliumissa, ajatellen uskollisiansa hädässä, sanoo että he sitä
murehtivat! "_Te tulette itkemään ja valittamaan_". Pitääkö
kristittyjen kadehtia sellaista viisautta kuin mitä stoalaisuus
todellisuudessa tavoitti, kun he vertaavat tätä kuivaa ja veretöntä
ihannetta Häneen, joka itki Jerusalemia ja valitti Lasaruksen haudalla,
jolla oli äiti ja ystävä, joka ei ketään ylenkatsonut, joka kaikkia
sääli, joka nöyryytti itsensä kuolemaan, vieläpä ristin kuolemaan asti,
jonka jumalallista täydellisyyttä me tosin emme voi saavuttaa sentähden
että hän on Jumala, mutta jonka esimerkkiä me voimme noudattaa siksi
että hän oli todellinen ihminen?[90]
Senecan elämän ja filosofian ainoa suuri päämaali oli _rauhan,
häiritsemättömyyden_ saavuttaminen. Se aihe alituiseen palajaa hänen
teoksissaan _Onnellisesta elämästä, Mielenrauhasta, Kiivaudesta,
Rauhasta, Viisaan lujamielisyydestä_. Herkeämättä hän ylisteli
filosofian päämaalina tätä säälimätöntä tunteettomuutta, kaiken
mielenliikutuksen jäykkää kukistamista. Sepä saikin Stilpon
huudahtamaan, kun hän oli menettänyt vaimon, lapset ja omaisuuden,
että hän ei ollut kadottanut mitään, koska hänellä omassa
persoonassaan oli kaikki mitä omisti. Se johdatti Senecan kaikkeen
luonnonvastaisimpaankin, houreellisimpaan, vähimmän rehelliseen, mitä
hänen kirjoituksissaan ilmenee; sepä oli myös hänen elämänsä häpeän ja
hairahdusten lähde. Pahimpana se esiintyy hänen kirjassaan
_Kiivaudesta_. Aristoteles oli sanonut, että "viha on hyvä palvelija,
mutta huono isäntä"; Platon oli tunnustanut kuohahtavan suuttumuksen
äärettömän arvokkaaksi ja tärkeäksi ihmisen siveelliselle rakenteelle.
Kristilliset kirjailijat ovat usein kadottaneet näkyvistään tämän
totuuden ja unohtaneet, että jalolle luonnolle "vihan viha" ja "pilkan
pilkka" ovat yhtä välttämättömät kuin "rakkauden rakkaus". Mutta
Senecapa melkein tulistuu kuvitellessaankin, että viisas mies olisi
vihoissaan ja suuttunut edes siveellisesti pahalle. Ei, hän ei saa
suuttua, koska se hämmentäisi hänen ylevätä rauhaansa; ja jos hän
taipuisi suututtelemaan kaikista pahanteoista, niin saisi hän olla
suuttunut kaiken päivää. Tämä käytännöllinen epikurealaisuus, tämä
veltto alistuminen siihen, että paha muka oli auttamatonta, myrkytti
Senecan koko elämänjuoksun. "Hän oli", sanoo professori Martha,
"kasvattanut itsensä kärsimään mieskohtaisia vääryyksiä antautumatta
vihaan; hän oli kasvattanut itsensä suhtautumaan kaikkeen siveellisesti
pahaan ilman vihaa. Jos tämä oppi on terve ja sen harjoitus toivottava,
niin toteutettakoon se kaikkine johtopäätöksineen. Jos emme sitä tahdo
tehdä, täytyy meidän päättää vihata vääryyttä ja väkivaltaa, _vieläpä
filosoofisen mielentyyneyden kadottamisenkin uhalla_." Mutta rauhan ei
tule olla meidän päämäärämme:
Ei oikeutta onneen, ei iloon, rauhaan,
Jumalain ole lahjana tarjottu meille.
Siinä yksi totuus, jota mielestäni enimmän kaivataan nykyajan
uskonnollisessa maailmassa, että kristillinen hyve on todella
hyvin mitätön ja arkiaikainen ja voimaton, jos se ei tunne koko
sielunsa palavan sanoisinko sammumatonta siveellistä suuttumusta
nähdessään julmuutta ja vääryyttä, farisealaista uskottomuutta ja
yhteiskunnallisia rikoksia.
Olen siis näin puolueettomasti arvostellut stoalaisuuden perusvirheitä,
mikäli Seneca sitä edustaa: mutta minä en voi suostua erkanemaan
hänestä tällaisessa väheksymisen mielentilassa ja siksi minä tässä
tahdon vielä kerran lainata, mitä muuan toinen kirjailija on hänestä
sanonut. "Itsetiedoton kristillisyys asustaa kaikissa hänen
ajatuksissaan. Jos miehen kaunis maine onkin tahrattu, niin kieltää ei
saata, että filosoofi pyrki korkeampaan elämään; jos mahtipontisen
stoalaisuuden kilisevät kulkuset toisinaan kuuluvatkin jalomman
musiikin halki, niin jää korvaan kuitenkin kaikumaan totisempi sävel."
II. Jos Seneca etsi _rauhaa_, niin tavoitteli Epiktetos _vapautta_ ja
Marcus Aurelius _itsensähillitsemistä_. Tämä päämäärän erilaisuus
värittää koko heidän filosofiansa, vaikkakin kaikki kolme ovat täynnä
käskyjä, periaatteita, jotka johtuvat samasta lähteestä, nim.
stoalaisuuden ylenkatseesta yleistä mielipidettä, onnea ja kuolemaa
kohtaan. "Epiktetos, orja, ehdoin tahdoin kukistaa järkähtämättömän
levollisena kaikkien niiden siunausten pyyteen, jotka onnetar jo oli
häneltä riistänyt. Seneca, hovilainen, varustautuu jo etukäteen kovaa
onnea vastaan maailmanmiehen varovaisuudella ja kaunopuhujan
korusanaisuudella. Inhimillisen vallan kukkuloilla Marcus Aurelius --
jolla ei ollut muuta pelättävää kuin intohimonsa eikä yläpuolellansa
muuta kuin vääjäämätön välttämättömyys -- tarkastelee omaa sieluansa ja
mietiskelee nimenomaan asiain ikuista kulkua. Yksi on alistuvainen
orja, joka ei toivo eikä pelkää; toinen ylhäinen herra, jolla on kaikki
menetettävänä; kolmas vihdoin keisari, joka riippuu vain itsestään ja
Jumalasta."
Epiktetoksesta ja Marcus Aureliuksesta meillä on hyvin vähän
sanomista näin yhteenvetoa varten, sillä heissä ei ilmene mitään
epäjohdonmukaisuuksia ja vain vähän niitä puutteellisuuksia, jotka
luonnehtivat Senecan, stoalaisesta filosofiasta kehittämää, ihannetta.
Heistä puuttuu sitä "siveellistä nurkkasaksaa", pedagoogista
lavertelevaisuutta, lapsekasta rehentelyä, retoorista loisteliaisuutta,
joka meidän oli paljastaminen Senecassa. Senecan _sisäisen_ elämän
kuvaaminen, hänen itsekurituksensa yritykset, hänen väsymätön
askeesinsa, hänen innostuksensa kaikkeen, mikä hänestä on pyhää ja
hyväkaikuista -- tämä esitys, niin suuressa määrin kuin retoriikka ja
turhamainen itseluulo sitä tärveleekin, kuitenkin "muodostaa jalon
vastakohdan Campanian huvilain saastalle ja on kokonaisuudessaan oikein
liikuttava". Ja sittenkin meidän täytyy myöntää, saman kirjailijan
sanoilla, että kun me Senecasta siirrymme Epiktetokseen ja Marcus
Aureliukseen, "niin me kukkien keskeltä astumme vakavuuteen,
moninaisesta tunteilemisesta objektiiviseen yksinkertaisuuteen, useasti
pelkästä retoriikasta hurskaaseen totisuuteen".
Niin laajassa mitassa kuin mahdollista on, oli näiden kahden suuren
stoalaisen siveellisyys täydellisen jalo ja kaunis. Joskin
Epiktetoksessa on joku häive ja satunnainen vivahdus stoalaisuuden
vaateliaisuutta ja stoalaisuuden tunteettomuutta; joskin Marcus
Aureliuksessa on syvä ja voimakas raskasmielisyys, joka osoittaa,
kuinka suhteellisesti voimaton suomaan lohdutusta oli filosofia, joka
ylisti itsemurhaa, joka tiesi kuolemattomuudesta kovin vähän ja jolta
epämääräiseen panteismiin hälveni se sanomaton siunaus, jota
persoonallinen suhde persoonalliseen Jumalaan ja Isään merkitsee --
niin sittenkin kummassakin heistä on riittävästi ja enemmänkin kuin
riittävästi näyttämään, että kaikkina aikoina ja kaikissa maissa ne,
jotka ovat etsineet Jumalaa, ovat hänet löytäneet, että he ovat
saavuttaneet yleviä ajatuksen periaatteita ja yleviä toiminnan
ojennusnuoria, että he ovat kyenneet, synkässä pimeydessäkin, vakavasti
laskemaan jalkansa niiden aurinkoisten tikapuitten ainakin alimmille
portaille, jotka pimeyksien halki johtavat suuren valon isän luo.
Ja kumminkin jo pelkästään tällaisten miesten olemassaolo merkittävällä
tavalla selittää raamatun lauselmaa, että "maailma viisaudessaan ei
tuntenut Jumalaa". Sillä kuinka monta heidän kaltaistaan kaikista on
meidän vanhanajan kertomuksien pohjalla mahdollista luetella? Onko
viittä miestä koko vanhanajan historian ja kirjallisuuden piirissä,
joille täydellä oikeutuksella saattaisimme myöntää nimityksen "pyhä"?
Mainittuamme Sokrateen, Epiktetoksen ja Marcus Aureliuksen tuskin
tiedän ketään muuta. _Oikeudentekijöitä_ on ollut paljonkin -- miehiä,
jotka ovat pystyneet jaloihin tekoihin; miehiä, jotka täysin
ansaitsevat rakkautta; miehiä, jotka -- en epäile sitä -- kun
valtakunnan lapset heitetään ulos, kootaan idästä ja lännestä
Abrahamin, Isakin ja Jakobin kanssa taivaan valtakuntaan. Niin,
oikeudentekijöitä paljon; mutta miten monta _vanhurskasta_, miten monta
_pyhää!_ Muutamia epäilemättä, joita emme tunne, joiden nimiä ei
konsanaan ole pantu edes joksikaan vuodeksi ihmiskunnan asiakirjoihin
-- miehiä ja naisia tuntemattomissa kylissä ja matalissa majoissa, "se
uskollinen, jolla ei ollut mainetta". Emme epäile, että sellaisia on
ollut -- mutta oliko heitä _suhteellisesti_ paljon? Jos niistä, jotka
kohosivat suuren joukon keskitason yläpuolelle -- jos niistä, jotka
jonkun henkisen kyvyn tai hyveen kautta voittivat aikalaistensa
kunnioituksen -- löytyy niin harvoja tahrattoman elämän esikuvia, niin
voimmeko toivoa, että niistä tuhansista muista kuinkaan moni saavutti
edes joltisenkaan pyhyysihanteen? Kun näemme, että enemmistön
surullinen osa oli joutua keskelle yleisen turmeluksen hyrskyävää
merta, niin tohdimmeko toivoa, että monikaan heistä onnistui pääsemään
puhtauden, nuhteettomuuden ja rauhan vehreälle saarelle? Tuskinpa
voimme niin ajatella; ja kuitenkin näemme, että missä taivaan
valtakuntaa julistetaan, siellä tällaista tapahtuu joka päivä. Emme näe
ainoastaan monia eteviä henkiä, vaan näemme myös lukemattomat parvet
vähäväkisiä ja nimettömiä ihmisiä, joiden jokapäiväinen elämä on
ikäänkuin taivaallisen valon kirkastama. Onneton tosiaan se, joka ei
omalta kohdaltaan ole tullut sellaisia henkilöitä tuntemaan ja jonka
tapoihin ja toiveisiin ei ole heijastunut mitään heidän jalosta ja
hyveellisestä elämästänsä. _Ecce Homo'n_ tekijä on ajatuksen hyvin
ilmaissut, ja me saatamme hänen kanssansa kysyä: "Jos näin on, onko
Kristus elänyt hukkaan tai voiko kristinusko kuolla?"
Ei, hukkaan se ei ole ollut olemassa, kuolla se ei saata; sillä se
pelastava sanoma, jonka se on lahjoittanut, on verrattomasti suurin
siunaus, minkä Jumala on meille taannut. Me olemme seuranneet
filosofiaa sen korkeimpaan lentoon, mutta se lento vei yhtä kauas yli
pakanallisen rahvaan piirin kuin Ida tai Olympos nousevat tasankoa
korkeammalle. Mutta Idan ja Olympoksen korkeimmatkin huiput ovat
äärettömän paljon alempana sinistä ilmankantta, taivaan salia
kirkkaudessaan, jonne muutamain kristittyjen on suotu päästä. Suureen
yleisöön ja yhteiseen kansaan katsoen filosofialla ei ollut mitään
vaikutusta sydämeen ja luonteeseen; "se oli lahkomainen, ei
yleismaailmallinen; se oli harvojen uskonto, ei monien. Sillä ei ollut
mitään luovaa voimaa valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä; se
ei ollut sellaisessa suhteessa menneisyyteen kuin uusi testamentti
vanhaan. Sen parhaat ajatukset olivat vain mielipiteitä ja näkökantoja
totuudesta; ei ollut mitään keskikohtaa, jonka ympäri ne kiertyivät, ei
mitään jumalallista elämää panemaan niitä liikkeelle; ne näyttivät
haihtuvan ja häipyvän lepattavaan valovaihteluun." Mutta kristinusko
sitä vastoin loisti vakavalla kestävällä valolla; se ei ainoastaan
vallinnut yksityisten sydämiä kuohuttaen niitä pohjia myöten, vaan
muovaili kansain lakeja ja uudestasynnytti koko yhteiskuntaelämän. Se
toi ihmiskunnalle vereksen pyhityksen Kristuksen sanassa, täydellisen
esikuvan hänen elämässään, mahtavan vaikuttimen hänen rakkaudessaan,
yltäkylläisen lohdutuksen kuolemattoman elämän toivossa, jonka hänen
kuolleistaheräämisensä ja taivaaseenastumisensa on tehnyt todeksi ja
varmaksi. Mutta jos vailla tätä pyhitystä, tätä esikuvaa ja vaikutinta
ja lohdutusta pakanat saattoivat oppia tekemään hänen tahtonsa -- jos
keskellä suurta pimeyttä, jonka läpi kuultaa Rooman keisarikunnan
turmeltunut sivistys, Epiktetos ja Aurelius saattoivat elää nuhteetonta
elämää toinen matalassa majassaan, toinen valtaistuimella, ja Seneca
saattoi noudattaa yksinkertaisuutta ja itsensäkieltämistä keskellä
ylellisyyttä ja korskeutta -- kuinka paljon ylevämpi pitäisikään olla
meidän sekä intomme että voittomme, meidän, joille Jumala on puhunut
poikansa kautta? Mitä laatua ihmisiä meidän tulisikaan olla? Jos Tyros
ja Sidon ja Sodoma tuomiopäivänä nousevat kantamaan todistusta
Korasinia ja Betsaidaa vastaan, eivätkö silloin näiden suurten
"Jumalaa etsiväin" puhtaat elämät ole omansa tuomitsemaan pahetta,
mitättömyyttä, mammonanpalvontaa monenkin meikäläisen, jolle hänen
rakkautensa, hänen luontonsa, hänen ominaisuutensa ovat ilmoitetut
sellaisella tiedon selkeydellä ja täyteläisyydellä, jota kuninkaat ja
filosoofit ovat tosissaan etsineet ja vakavasti etsineet, mutta
etsineet turhaan?
Viiteselitykset:
[1] Sädereuna pilvi, joka miltei tavoittaa kristillisten totuuksien
kuolemattoman aamunkoin.
[2] Engl. runoilijoita, edell. 15:nneltä, jälkim. 19:nneltä
vuosisadalta. -- Suom.
[3] Katso kuitenkin samaa kysymystä jossain määrin erilaiselta
näkökannalta käsiteltynä Nisardin viehättävässä teoksessa _Etudes sur
les Poètes de la Décadence_, II, 17 ja seurr.
[4] Apost. teot 18 luku, 12 v.
[5] Matt. 27 luku, 24. "Katsokaa itse eteenne". -- Suvaitsevaisuus
vallitsi Rooman keisarikunnassa, ja virkamiehet useinkin suojasivat
juutalaisia verilöylyistä; mutta ehdottomasti ja järkähtämättömästi he
kieltäytyivät tutustumasta heidän oppiinsa tai perehtymästä heidän
kiistoihinsa. Tarina että Gallio lähetti joitakuita Paavalin kirjeitä
veljelleen Senecalle, on aivan päätön; eikä Paavali tähän aikaan
(v. 54) ollut edes kirjoittanut muuta kuin kaksi epistolaansa
Tessalonikalaisille. (Katso Conybeare and Howson, _St. Paul_, I, XII
luku; Aubertin, _Séneque et St. Paul_, s. 117.)
[6] M. Ann. Seneca, _Controversiæ_, II. Alkul.
[7] Kirjallisen säädyn ja nimenomaan opettajien kurjuudesta katso
Juvenalis, _Satiræ_ VII.
[8] Epistolæ CVIII.
[9] Kiitävi kiirehtäin elo onnekas kuoleman maassa, Taustassa tauti kun
tungeksii ja vuosien vaiva.
[10] "Juvénal, élevé dans les eris de l'école
Poussa jusqu' à l'excés sa mordante hyperbole." -- Boileau.
(Koulukunnan räikeitten iskusanain muovailemana Juvenalis
äärimmäisyyteen asti kehitti purevan liioittelunsa.)
[11] "To the sound
Of fifes and drums they danced, or in the shade
Sung Caesar, great and terible in war,
Immortal Caesar: 'Lo, a god, a god!
He cleaves the yielding skies!' Caesar meanwhile
Gathers the ocean pebbles, or the gnat
Enraged pursues; or at his lonely meal
Starves a wide province; tastes, dislikes, and flings
To dögs and sycophants. 'A god, a god!'
The flowery shades and shrines obscene return."
Pillien ja rumpujen säestyksellä he tanssivat tai yöllä
lauloi Caesar, suuri ja sodassa peloittava,
kuolematon Caesar! 'Kas, jumala, jumala!
Hän halkaisee väistyvät pilvet!' Vaan Caesarpa
meren rannalla kiviä poimii tai raivoissaan
ajaa takaa hyttysiä; syö yksin, kun samalla
avara provinssi nääntyy nälkään; hän maistelee,
hylkää, nakkaa koirille ja norkkailijoille. 'Jumala!
Kukkaiset varjot ja saastaiset alttarit palaavat.
_Dyer_, Ruins of Rome.
[12] Tämän miehen pöyhkeys oli niin suuri, ettei hän koskaan alentunut
puhumaan sanaakaan omien orjiensa läsnäollessa, vaan ilmaisi
toivomuksensa merkeillä. -- Tacitus.
[13] Se oli yleinen tapa vanhalla ajalla. (Vrt. 2. Moos. k. XXI, 6; 5.
Moos. k. XV, 17; Plutarkhos, _Cicero_, 26; ja Juvenalis, _Satiræ_ I,
104.)
[14] _Fur_, "varas". (Katso Martialis, II, 29.)
[15] "Dissolved pearls, Apicius' diet 'gainst the epilepsy." -- Ben
Jonson.
(Liuotetut helmet, A:n ravinto kaatumatautia vastaan.)
[16] Plinius on tosiaan nähnyt hänet sellaisessa pukineessa. (Historia
naturalis IX, 35, 36.)
[17] Harvat Juvenaliksen _Satiirien_ monesta kolkosta kuvauksesta ovat
tuskallisempia kuin poloisia "kviriittejä" koskeva, jotka patrooniensa
ovilla ottelivat muonan murusista, mitkä muodostivat heidän
jokapäiväisen almunsa. (Satirae I, 101.)
[18] _Sportula_, pieni kori, sitten korillinen ruokaa (lahjana,
almuna). -- Suom.
[19] Katso Juvenalis, _Satiirit_ III, 62. Kun foorumin roskaväki kerran
keskeytti Scipion, huudahti hän: "Hiljaa, te Italian lehtolapset!
Kuinka! Pelkäisinkö nyt näitä veijareita, kun he ovat vapaat, nuo,
jotka minä itse olen kahleissa tuonut Roomaan?" (Katso Cicero,
_De Oratore_, II, 61.)
[20] Juvenalis, _Satiirit_, II, 149. Vrt. Seneca, Epistulæ, XXIV. "Nemo
tam puer est ut Cerberum timeat, et tenebras" &c. -- Ei kukaan ole niin
lapsekas, että pelkäisi Kerberosta ja pimeyden valtakuntaa, jne.
[21] Fragmenta, XXXIV.
[22] Lactantius, _Institutiones Divinae_, I, 4.
[23] Phasis, joki muinaisessa Kolkhis-maakunnassa Mustanmeren
itärannalla, nyk. Rion. -- Suom.
[24] Engl. runoilija 17:nneltä vuosisadalta.
[25] Vertaa Dyerin unohdukseen joutuneita säkeitä _Rooman raunioista_:
"The citron board, the bowl, embossed with gems
-- -- -- -- -- -- -- -- whate'er is known
Of rarest acquisition; Tyrian garbs,
Neptunian Albions high testaceous food,
And flavoured Chian wines, with incense fumed,
To slake patrician thirst: for these their rights
In the vile streets they prostitute for sale,
Their ancient rights, their dignities, their laws,
Their native glorious freedom."
(Sitruunapöytä, gemmoilla kirjailtu malja
-- -- -- -- -- -- -- mitä vain tunnetaan
harvinaisinta; Tyyron vaatteita,
meren paartaman Albionin kovakuorinen ravinto
ja Chion mehukkaat viinit, suitsutusta lemuavat,
sammuttamaan patriisein janoa: tähänpä he
turulle toivat oikeutensa loassa ja saastassa,
vanhat etuoikeutensa, arvonsa, lakinsa,
perimänsä kunniakkaan vapauden.)
[26] Juvenalis, _Satiirit_, VI, 219-222.
[27] Milton, _Jälleenvoitettu paratiisi_, IV, 128. Sellaisena kuin
Tiberius esiintyi vanhoilla päivillään Caprissa, "kaikkien vihaamana ja
kaikkia vihaten", on hän kuvattuna samassa teoksessa 90-97.
[28] Me kutsumme häntä Caius-nimellä, koska on yhtä vähän oikein
kirjoittaa hänestä _korkonimellä_ Caligula kuin tavallista olisi
kirjoittaa meillä kuningas Edvardista tai Juhanasta Pitkäsilmukan tai
Maattoman nimellä. Nimi Caligula tarkoittaa "pikku saapasta", ja sen
lempinimen hän sai isänsä sotamiehiltä, koska hän syntyi leirissä.
[29] Josephus lisää moniaita merkittäviä ja mielenkiintoisia
yksityisseikkoja tämän Herodeksen ja hänen kuolemansa kertomukseen,
joita ei ole mainittuna Luukkaan kertomassa. (_Antiq._ XIX, 7, 8.
Jahn, _Hebr. Commonwealth_, § CXXVI.)
[30] Suetonius, _Caligula_, LIII.
[31] Hän käytti nuorukaisesta nimeä _meteoros_, mikä tarkoittaa
saamattomuutta ja alituista hajamielisyyttä.
[32] Claudiuksen täydellinen nimi oli Tiberius Claudius Drusus Caesar
Germanicus.
[33] "Tieto tulee, mutta viisaus hidastelee", sanoo runoilija.
Heraklitos oli sanonut saman asian yli kaksi tuhatta vuotta ennen
häntä: _polymathie a didaskei_.
[34] Apost. teot XXIV.
[35] Juutalaisten keskuudessa ne murhantekijät, jotka olivat paenneet
johonkin turvapaikkaan, vapautettiin ylimmäisen papin kuollessa, ja
_jotta heitä estettäisiin rukoilemasta hänen kuolemaansa_, oli ylimmän
papin äidin tai muitten omaisten tapana toimittaa heille vaatteita ja
muita tarvetavaroita. Katso kirjoittajan artikkelia "Asylum" Kitton
_Encyclopediassa_ (ed. Alexander).
[36] Roomal. ep, XVI, 11.
[37] Nämä pienet kuvauksen ristiriitaisuudet on otettu vastaavista
kohdista teoksista _Consolationes ad Polybium_ ja _Ludus de Morte
Cæsaris_.
[38] Gallio oli Akaian prokonsuli (maaherra) noin v. 53, kun Paavali
tuotiin hänen tuomioistuimensa eteen. Hänen ylennyksensä on hyvin
mahdollisesti saattanut johtua Senecan vaikutusvallan uusiintumisesta.
[39] Setä oli kuuluisa Rikard III, joka pian murhauttikin nuoren
Edvardin. -- Suom.
[40] Senecan kirjoitusten joukkoon luetaan tavallisesti erittäin
huomattava ilveily, nimeltä _Ludus de Morte Cæsaris_. Sen tekijään
nähden mielipiteet tulevat aina käymään erilleen, mutta se on niin
epäämättömän nerokkaasti sepitetty, niin mielenkiintoinen ja niin
ainokainen laadultaan, että minusta on ollut tarpeellista Liitteessä
lyhyesti kuvailla sen sisällystä. _Toivokaamme_ ainakin, että tämä
satiiri, joka on täynnä murhaavinta ylenkatsetta Claudiusta kohtaan, ei
ole samasta kynästä, joka kirjoitti Neroa varten hänen hautapuheensa.
Sen on kumminkin oletettu olevan (ilman riittäviä syitä) se kadonnut
"_Apokolokyntasis_", joka Senecan sanotaan kirjoittaneen Claudiuksen
kunniaksi. Itsepä nimi on katkeraa ivaa. Se kuvittelee keisarin
muuttuneen ei jumalaksi, vaan kurpitsaksi -- tuollaiseksi "paisuneeksi
kurpitsaksi, joka paistattaa auringossa täplikästä mahaansa Rooman
maalaisten ovien edessä". "Senaatti julisti hänet _jumalaksi_; Seneca
väänsi sen _kurpitsaksi_" (Merivale, Rom. Emp. 601). _Ludus_ alkaa
pärskyttelemällä lokaa jumalallisen Claudiuksen muistolle; se päättyy
ryöpsäyttämällä sateenkuuron runollisia ruusuja jumalallisemman Neron
kunniaksi.
[41] Katso Juvenalis _Satiirit_ VIII, 212.
[42] _Sicco Polentone_ (kuoli 1461), muuan italialainen, joka on
kirjoittanut Senecan elämäkerran, tekee Senecasta salaisen kristityn ja
esittää tämän tapahtuman jonkinmoisena Kristuksen avuksihuutamisena ja
sanoo, että hän kastoi itsensä kylpyvedellään.
[43] Viittaus jesuiittain päähineeseen ja heidän oppiinsa, että
"tarkoitus pyhittää välikappaleet". -- Suom.
[44] Katso _Ad Polybium_. 37; _Ep_. 75; _De Vita Beat_. 17; 18, 22.
[45] Luukas ja Aristarchus.
[46] Forum Appii, Appiuksen tori, pieni kaupunki Appiuksen tiellä, 43
roomalaista (n. 6 meidän) peninkulmaa Roomasta; Tres Tabernae, kolme
myymälää, ravintola 10 room. penink. lähempänä Roomaa.
[47] Apostolien teot XXIV, 23, XXVII, 3.
[48] Apost. t. XXVIII, 30.
[49] Martialis, _Epigrammit_ I, 42; Juvenalis, _Satiirit_ XIV, 186.
Näissä kohdin minä seuraan Aubertinia, joka (samoin kuin moni muukin
kirjailija) on keräillyt joukon tärkeimpiä kohtia, missä roomalaiset
kirjailijat mainitsevat juutalaisia ja kristittyä.
[50] 2 Tim. II, 9.
[51] Fil. I, 12.
[52] Engl. käännös puhuu palatsista "henkivartioston" tilalla. -- Suom.
[53] Fil. IV, 22.
[54] 2 Kor. VIII, 2.
[55] Apost. teot XVII, 32. Kreikkalainen sana ilmaisee syvintä ja
peittelemättömintä halveksumista.
[56] Tacitus, Historiae 1, 13; ib. v. 5; Juvenalis; XIV 85; Persius
v. 190 jne.
[57] Room. II, 14-15.
[58] Hooker, Eccl. Pol. III. 8.
[59] Consolatio ad Polybium 27; Ad Helviam 17; Ad Marciam 124, seur.
[60] Ep. 32; De Benef. 111, 2.
[61] De Ira, 111, 29, 32.
[62] Sama t. I, 14; De Vita Beat. 24. --
[63] Ep. 55, 9.
[64] Sama t. 28; De Otio Sapientis 31.
[65] Ep. 63.
[66] Martha, _Les Moralistes_, s. 61.
[67] Ep. 61.
[68] Ep. 26.
[69] Kol. IV, 16.
[70] 1 Kor. VII, 21.
[71] Kor. VII, 22.
[72] Teoksella oli ennen vanhaan Suomessa nimenä "Käsikirja" (Handbuch,
Manual), mutta tri K. Jaakkolan v. 1919 julkaisemassa uudessa
suomennoksessa sille on annettu nimeksi Ojennusnuora. -- Suom.
[73] _Kakorrynka paidia_. Toisen lukutavan mukaan _kokorynka_, minkä
Martha kääntää: "Marmots à vilain petit museau!" (rumasuista mukulaa).
Ilmeisesti Epiktetos ei pitänyt lapsista, mikä tekee hänen myöhemmin
mainittavan osanottonsa poloista laiminlyötyä lasta kohtaan hänelle
sitäkin suuremmaksi kunniaksi.
[74] "Jos sitä mitä tahdot, ei käsketä, niin täytyy sinun tahtoa, mitä
käsketään."
[75] Vertaa Cowperin _Keskustelua_:
Heitänkö elämäni nopan varaan
Siks' että karhu törkeä on? -- Ei. --
Mies vaatimaton ja tunteellinen
Ei loukkaa minua ja kukaan muu ei voi.
[76] Moralistes sous l'Empire, s. 200.
[77] Muuan kreikkalainen, joka Agamemnonin joukoissa otti osaa Troijan
sotaan. Tunnettu siitä, että useissa tilaisuuksissa kiihkeästi moitti
sotaan lähteneitä ruhtinaita, etenkin Agamemnonia. -- Suom.
[78] Ps. 142, 5-6.
[79] Ps. 51, 13.
[80] Kreikkalainen sana oikeastaan olisi käännettävä: katso ettei sinua
caesaroida, "keisaroida", mikä sana Marthan mielestä on "ihailtava
barbarismi".
[81] Xiphilinuksen yhteenvedossa.
[82] Xen. _Mem_. 1, IV, 14; Platon _Alkibiades_, II.
[83] Berytos = nyk. Beirut; Sankhunjaton, foinikialainen (muka
historioitsija), eli n. 1250 e.Kr. (epäluotettava tieto). -- Suom.
[84] Vertaa Josephus, _Contra Apionem_, II & 36; Cicero, _De Finibus
bonorum el malorum_, V, 25; Clemens Aleks., _Stromata_, 1, XXII 150,
XXV, V, 14; Eusebius, _Praef. Evang_. X, 4, IX 5 etc; Lactantius,
_Institutiones Divinae_ IV 2 etcet.
[85] Maurice, _Philos. of the First Six Centuries_. p. 37.
[86] Nyt epähistorialliseksi tunnustettu.
[87] Hebr. 1,1.
[88] "polypoikilos sofia", oikeastaan monivärisenä vivahtelevaa
viisautta; Ef. 3, 10.
[89] Katso Ap. teot, XVII, 28; 1 Kor.; Tiit. I, 12.
[90] Katso Martha, _Les Moralistes_, s. 50; Aubertin, _Sénéque et St.
Paul_, s. 250.