Niin keisari kuin olikin, huomasi Marcus Aurelius elävänsä
vilpillisessä ja levottomassa maailmassa; mutta hän ei heittäytynyt
turhanpäiväiseen murehtimiseen tai hyödyttömiin vaikerteluihin. Jos
nämä surut ja huolet tulivat jumalilta, niin suuteli hän sitä kättä,
joka häntä kuritti, "hän luovutti murtuneen miekkansa kohtalolle,
voittajalle, nöyrin, miehekkäin sydämin". Joka tapauksessa oli hänellä
_velvollisuuksia_ suoritettavana, ja hän ryhtyikin ne suorittamaan
kerrassaan sankarryhdein -- innokkaasti, tunnollisesti, vieläpä
ilomielin. Keisarin periaatteet eivät ole sovitettavissa minkään
filosoofisen järjestelmän jäykkiin, pysyviin rajoihin. Mutta ne suuret
lait, jotka ohjasivat hänen toimiansa ja muodostivat hänen
elämänkatsomuksensa perustuksen, olivat harvat ja yksinkertaiset, ja
_Itsetutkisteluissaan_, jotka ovat vain hänen yksityinen päiväkirjansa,
kirjoitettu keventämään hänen mieltänsä keskellä kaikkia sodan ja
hallituksen huolia, hän yhä uudelleen turvautuu niihin. "Näytännöt,
sota, yllätykset, uupumus, orjuus", sanoo hän itselleen, "pyyhkivät
pois nämä sinun hurskaat periaatteesi"; ja siitäpä syystä hän pani ne
paperille. Muutamia niistä minä jo olen maininnut, toisia käyn nyt
esittämään.
Kaikkea tuskaa, kaikkia onnettomuuksia ja kaikkea rumaa näytti
keisarista olevan viisainta katsoa kolmelta näkökannalta: mitä jumaliin
tulee, johtuvat ne laeista, jotka ovat heidän valtansa ulkopuolella;
omaan luontoonsa nähden ne ovat hyödyllisiä ja välttämättömiä; meihin
itseemme katsoen ne riippuvat siitä mielentyyneydestä ja lujuudesta,
millä me niitä kärsimme.
Seuraavat kohdat valaisevat tätä katsantotapaa:
"Maailmankaikkeutta hallitseva järki on yhteiskunnallinen. Niinmuodoin
se on tehnyt alemmat asiat ylempien takia ja järjestänyt korkeammat
toisiansa varten." (V. 30.)
"Esineet eivät vaikuta sieluun, sillä ne ovat ikuiset ja pysyvät
muuttumatta; mutta huolemme tulevat vain siitä mielikuvasta, mikä
meissä on... _Maailmankaikkeus on muuttumista; elämä on mielikuva_."
(IV, 3.)
"Keltatautisesta hunajalla on kitkerä maku ja hullun koiran purema
kammoo vettä; ja pikku lapsista pallo on mainio kappale. Miksi minä
siis vihoittelen? Ajatteletko, että väärä mielikuva on vähemmän
voimakas kuin sappi keltatautisessa tai myrkky hullun koiran
puremassa?" (VI, 52.)
"Kuinka helppo onkaan luotaan torjua ja pyyhkäistä pois jokainen
häiritsevä ja hyödytön vaikutelma ja tuossa tuokiossa saavuttaa rauha."
(V, 2.)
Ne kohdat, joissa Marcus puhuu pahasta _suhteellisena_ asiana -- se on
näet hänestä hyvää, joka on vasta syntymässä -- tuleentumaton ja
katkera umppu sitä, mistä vastedes tulee kaunis kukka -- eivät ole
ilmaistut kyllin selvästi, mutta kumminkin tulkitsevat hänen uskoansa,
että mielipiteemme pahoista asioista suurelta osalta johtuvat siitä,
että me emme kykene käsittämään suurta kokonaisuutta, josta ne ovat
vain alempiasteisia osia.
"Kaikki asiat", sanoo hän, "lähtevät yleisesti hallitsevasta voimasta,
joko suoranaisesti tahi seurauksena. _Ja sen mukaisesti leijonan
ammottava kita ja se mikä on myrkyllistä ja jokainen vahingollinen
seikka, kuten oka ja loka, ovat jälkituotteita siitä, mikä on suurta ja
kaunista_. Älä sentähden kuvittele, että ne ovat toista laatua kuin se,
mitä sinä kunnioitat, vaan muodosta oikea mielikuva kaiken lähteestä."
Eräässä toisessa omalaatuisessa kohdassa hän sanoo, että kaikissa
asioissa, jotka ovat luonnollisia ja niitä aiheuttavien syitten
mukaisia, on itsessään jotakin kaunista ja puoleensavetävää; esim.
rakosilla ja halkeamilla vastaleivotun leivän pinnassa. "Ja edelleen:
kun viikunat ovat kypsät, aukeavat ne houkuttelevan avonaisiksi; ja
tuleentuneissa öljymarjoissa juuri se seikka, että ne ovat lähellä
mädäntymistilaa, lisää hedelmälle omituista kauneutta. Ja _viljan
nuokkuvat tähkäpäät ja leijonan kulmakarvat ja villisian kuonosta
kuohuva vaahto_ ja monet muut seikat -- vaikka ne eivät suinkaan ole
itsessään kauniita, jos niitä ankarasti tarkastaa -- kuitenkin, koska
ovat luonnon muodostamain esineitten mukaisia, puolestaan kaunistavat
niitä asioita, joihin ne kuuluvat, ja siten miellyttävät mieltä;
niin että jos ihmisellä olisi tunteellisempi, syvempi käsitys
maailmankaikkeuteen kuuluvista asioista, tuskinpa _yksikään niistä,
jotka muodostuvat johdonmukaisella tavalla_, ei hänestä tuntuisi olevan
omansa tavalla tai toisella miellyttämään häntä." (IV, 2.)
Tämä yhdenmukaisuus luonnon kanssa -- luonnon seuraaminen ja kaikkien
sen lakien noudattaminen -- on Rooman stoalaisten opinkappalten avain.
"Kaikki, mikä on jollain tapaa kaunista, on kaunista itsessään, on oma
rajansa, eikä sen osilla itsessään ole mitään arvoa. Niinpä ei asia
kiitoksella tule pahemmaksi eikä paremmaksi... _Käykö sentapainen esine
kuin smaragdi huonommaksi entistänsä, ellei sitä ylistetä? Taikka
kulta, norsunluu, purppura, lyyra, puukko, kukka, pensas_?" (IV, 20.)
"Kaikki on sopusoinnussa minun kanssani, mikä sointuu yhteen sinun
kanssasi, oi maailmankaikkeus. Ei mikään tule minulle liian varhain
eikä liian myöhään, mikä on sinulle oikeaan aikaan. Kaikki on minulle
hedelmää, minkä sinun vuodenaikasi tuottaa, oi luonto. Sinusta ovat
kaikki kappaleet, sinussa ovat kaikki, sinuun kaikki palaa. _Runoilija
sanoo: Kekropsin ihana kaupunki; miksi et sinä sano: Jumalan ihana
kaupunki_." (IV, 23.)
"Antau mielelläsi kohtalon huomaan, sallien sen kehrätä lankasi
minkälaisiin muotoihin sitä haluttaa." (IV, 34.)
Ja tässä hän käytännössä soveltaa sääntönsä hyvin vähäiseen seikkaan,
nimittäin vuoteesta nousemiseen aamuisin. "Milloin aamusella
vastenmielisesti teet nousua vuoteestasi, niin herätä itsessäsi
tällaiset ajatukset: 'Olen nousemassa inhimillisen olennon työhön.
_Miksi siis olen tyytymätön, jos kerta olen tekemässä sitä, mitä varten
olen olemassa ja mitä varten olen tullut maailmaan?_ Vai olenko minä
luotu makaamaan sänkyvaatteissa ja pysyttäytymään lämpimänä?' 'Mutta
tämä on paljon mieluisempaa.' _Oletko siis olemassa nauttiaksesi etkä
toimiaksesi ja ponnistaaksesi?_ Etkö näe pieniä kasveja, pikku
lintusia, muurahaisia, hämähäkkejä, mehiläisiä, jotka työskentelevät
yhdessä saattaakseen järjestykseen kukin oman omituisen osansa
maailmankaikkeudesta? Ja oletko sinä vastahakoinen tekemään
inhimillisen olennon työtä, etkö jo ehätä tekemään, mikä on luontosi
mukaista?" (V, 1.) ("Mene, laiska, myyriäisen tykö, katso hänen
menoansa ja opi." Sal. San. 6, 6.)
Sama periaate -- että luonto on määrännyt meille oman paikkamme -- että
meille on annettu tehtävä suoritettavaksi ja että ainoa huolemme tulisi
olla sen kunnollinen suorittaminen, sen suuren kaikkeuden siunaukseksi,
jonka mitättömän pieniä osasia me vain olemme -- vallitsee kaikissa
niissä ihailtavissa normeissa, joilla keisari säännöstelee
käyttäytymistämme toisia kohtaan. Muutamat ihmiset, hän sanoo, tekevät
hyvää toisille ainoastaan siksi, että odottavat sen palkitsemista;
toiset, elleivät pyydäkään mitään hyvitystä, kuitenkaan eivät _unhota_
tehneensä hyvän työn; mutta toiset eivät edes tiedä, mitä ovat tehneet,
vaan _ovat kuin viiniköynnös, joka on kantanut rypäleet eikä hedelmänsä
annettuaan muuta mitään pyydä_. Siten meidänkin pitää tehdä hyvää
toisille yhtä koruttomasti ja luonnonomaisesti kuin hevonen juoksee tai
mehiläinen valmistaa hunajaa tai köynnös kantaa rypäleitä vuosi
toisensa jälkeen ajattelematta kantamiansa rypäleitä. Ja toisessa
kohdassa hän kysyy: "Mitä enempää pyydätkään tehtyäsi toiselle
palveluksen? Etkö ole tyytyväinen toimittuasi luontosi mukaan ja
täytyykö sinun koettaa saada siitä maksu, juuri kuin silmä pyytäisi
korvausta näkemisestä tahi jalat kävelemisestä?"
"Olkoon sinusta jokainen sana ja teko, joka on luonnon mukainen,
sinulle sopiva äläkä anna sitä seuranneen moitteen horjuttaa itseäsi...
mutta jos jokin asia on hyvä tehdä tai sanoa, niin älä katso sitä
itsellesi arvottomaksi." (V, 3.)
Toisinaan kuitenkin Marcus Aurelius horjuu. Elämän pahuus käy hänelle
ylivoimaiseksi. "Kylpemiseen kuuluu sinun nähdäksesi", sanoo hän,
"_öljyä, hikeä, lokaa, likaista vettä, vastenmielisiä asioita nuo kaikki
-- samoinpa on elämä joka kohdaltaan ja kaikissa suhteissa_" (VII, 24);
ja toisessa paikassa: "Ihmisen elämässä aika on piste ja substanssi
muuttuvainen ja havaintokyky ponneton ja koko ruumiin kokoonpano
tuomittu mätänemään ja sielu kuin hyrrä ja onni vaikea ennustaa ja
maine -- sana vailla ajatusta." Mutta useammin hän sentään säilyttää
täydellisen mielenrauhan ja sanoo: "Joko sinä elät täällä, ja olet jo
tottunut siihen, tahi olet lähdössä pois, ja se on oma tahtosi, tahi
olet kuolemaisillasi, ja olet täyttänyt velvollisuutesi. _Mutta paitsi
näitä ei ole mitään. Ole siis hyvällä mielellä_." (X, 22.) "Ota ja
heitä minut mihin mielit, sillä niinkin minä säilytän jumalallisen
otsani rauhallisena eli tyytyväisenä, jos se voi tuntea ja toimia oman
luontonsa mukaisesti." (VIII, 45.)
On jotakin viehättävää siinä, että stoalainen filosofia sisälsi niin
paljon lohdutusta, että se pelasti ihmiset epätoivosta. Marcuksen
tapaiselle hurskaalle ja tunnontarkalle sielulle olisi kristinuskon
oppi "syntien anteeksiantamisesta" ollut arvaamattoman kallisarvoinen.
Tästä jumalallisesta armosta -- tästä syntiä poispyyhkivästä voimasta
-- vanha maailma ei tietänyt mitään; mutta Marcuksessa me tapaamme
joitakin hämäriä ja heikkoja aavisteluja siitä opista ja esitettyinä
sillä tavalla, että ne ainakin voivat huokua rauhaa filosoofin rintaan,
jos kohta ei koskaan tunkeutua kärsivän kansan, rahvaan, sydämiin.
Sillä "otaksu", sanoo hän, "että olet irtautunut yhteydestäsi luonnon
kanssa -- sillä osaksensa oli luonto sinut tehnyt, mutta nyt olet siitä
itsesi erottanut -- _niin on sittenkin olemassa se sulo mahdollisuus,
että pääset yhtymään siihen jälleen_. Jumala ei ole sallinut kenenkään
muun -- sen tultua erotetuksi ja rikki lohkaistuksi -- yhtyä jälleen
yhteen. _Muista siis, minkä hyvän lahjan Jumala täten on antanut
ihmiselle etuoikeudeksi; sillä hän on jättänyt hänen valtaansa palata
takaisin, milloin hän on tullut erotetuksi, ja yhtyä uudelleen ja
asettua entiselle paikalleen_." Ja vielä muualla hän sanoo: "Jollet
saata säilyttää totista ja jalomielistä luonnetta, niin vetäydy rohkein
mielin johonkin sellaiseen kolkkaan, jossa sinä _voit_ sen säilyttää;
mutta jos ei sinulla sielläkään olisi menestystä, niin erkane silloin
heti elämästä, ei kiihkoisasti, vaan vaatimattomasti ja koruttoman
vapaasti -- ja silloin olet tehnyt ainakin _yhden_ kiitettävän teon."
Surullista, että Marcus Aureliukselle kuoleman piti näyttää ainoalta
pakopaikalta, minne vetäytyä epätoivoissaan, kun lopultakin on joutunut
tappiolle ponnistellessaan viisaaksi ja hyväksi ihmiseksi.
Kohtuullisuutta ja itsensäkieltämistä Marcus piti arvossa katsoen
niiden olevan parhaita keinoja, millä karaista ja puhdistaa sydäntä;
mutta iloista meidän on havaita, että hän _ei_ antanut arvoa
ylelliselle askeesille. Elämä toi mukanaan riittävästi, liiankin
riittävästi vastahankaisuutta jännittämään hänen hermojaan; liiankin
riittävästi tiukkaa vastatuulta hänen enää välttämättömästi
tarvitakseen lisätä sitä oman toiminnan kautta. "Tarpeetonta", sanoo
hän, "minun on hankkia itselleni vaivaa, sillä tahallani en ole koskaan
tuottanut kenellekään tuskaa." (VII, 42.)
Vanhanajan filosofian yleisistä väitelmistä muuan sanoi, että viisaan
miehen elämän pitäisi olla kuoleman mietiskelyä ja siihen valmistelua.
Niin ainakin oli Marcus Aureliuksen laita. Ajatukset ihmisen
"mitättömyydestä" ja siitä suuresta unhotuksen merestä, joka tämän
jälkeen nielee kaiken, mitä hän on ja tekee, ovat alinomaa hänen
mielessään; näihin ajatuksiin hän palaa säännöllisemmin kuin mihinkään
muihin ja aina saa niistä saman siveellisen opetuksen.
"Koska kerran mahdollista on, että saatat erota elämästä juuri millä
hetkellä hyvänsä, niin järjestä jokainen tekosi ja ajatuksesi sen
mukaan... Varmastikin kuolema ja elämä, kunnia ja häpeä, vaiva ja ilo
yhtä suuressa mitassa kohtaavat hyviä ihmisiä kuin pahojakin; ne ovat
asioita, jotka eivät tee meitä paremmiksi eikä pahemmiksi, siksi ne
eivät ole hyviä eikä pahoja." (II, 11.)
Toisaalla hän sanoo, että Hippokrates paransi tauteja ja kuitenkin
kuoli, että kaldealaiset ennustivat tulevia asioita ja kuolivat, että
Aleksanteri, Pompeijus ja Cæsar tappoivat tuhansia ihmisiä ja sitten
kuolivat, että täit tuhosivat Demokritoksen ja toiset täit tappoivat
Sokrateen, että Augustus ja hänen puolisonsa ja tyttärensä ja kaikki
hänen jälkeläisensä ja kaikki hänen esivanhempansa ovat kuolleet, että
Vespasianus ja koko hänen hovinsa ja kaikki, jotka hänen aikanaan
juhlivat ja huolivat ja sairastivat ja harjoittivat kauppaa ja
taistelivat ja liehittelivät ja virittivät salajuonia ja napisivat ja
toivoivat toisten ihmisten kuolevan ja ikävöivät päästäkseen
kuninkaiksi ja konsuleiksi, ovat kuolleet, että kaikki turhanaikaiset
ihmiset, jotka paraikaa tekevät kaikkea tätä, ovat tuomitut kuolemaan,
että kaikki inhimilliset asiat ovat savua eikä mitään muuta, että
meidän asiamme ei ole ratkaista, esitämmekö näytelmän loppuun vaiko
vain osan siitä, vaan että ratkaisu kuuluu jumalille. "_Monta
suitsutuksen jyvästä on samalla alttarilla; yksi putoaa ennemmin,
toinen myöhemmin; mutta se ei tee erotusta_." Ja kaikkien näiden
ajatusten moraalinen lopputulos on tämä: "Kuolema vaanii sinua niin
kauan kuin elät; niin kauan kuin vallassasi on, ole hyvä." (IV, 17).
"Olet astunut haahteen, olet tehnyt matkan, olet päässyt rannikolle;
käy siis maihin. Jos toiseen elämään, niin ei siellä ole puutosta
jumalista, ei sielläkään. Vaan jos tilaan ilman aistimuksia, niin
lakkaa niin tuskain kuin riemujenkin valta sinuun." (III, 3.)
Kokemissaan vaivoissa ja vastuksissa ei Marcus liioin saanut lohdutusta
siitä ajatuksesta, että maine eläisi hänen jälkeensä. "Kuinka
katoavaisia ja arvottomia inhimilliset asiat ovatkaan", sanoo hän, "se
mikä eilen oli vähän näljää, on huomenna muumio tai kourallinen
tuhkaa." "Moni, joka nyt sinua kiittää, piankin sinua soimaa, eikä
jälkeenjääneellä nimellä ole mitään arvoa eikä maineella eikä millään
muullakaan." Mitä on tullut kaikista suurista ja kuuluisista miehistä
ja kaikesta, mitä he toivoivat ja rakastivat? He ovat tomua ja tuhkaa
ja satu eikä edes satukaan. Kaikkien kiihkeitten kilvoittelujensa
jälkeen ihmiset ojennetaan pitkällensä ja kuolevat. Pian sinäkin olet
unohtanut kaikki ja pian kaikki ovat unohtaneet sinut. Mutta tässäkin,
moisten ajatusten jälkeen, taaskin samaan moraaliin aina vain palataan:
"Vaella siis tämän lyhyen vaihekauden läpi sopusoinnussa luonnon kanssa
ja päätä matkasi tyytyväisenä, _aivan kuin öljymarja putoaa alas,
tuleennuttuaan, siunaten luontoa, joka sen tuotti, ja kiittäen puuta,
jossa kasvoi_." "Yksi seikka vain minua häiritsee, etten nimittäin
tekisi mitään, mitä ihmisen asemassa ei ole lupa tehdä tai tehdä
jollakin tapaa, joka ei ole sallittu, tai tehdä jotakin, joka ei tällä
hetkellä ole sallittu."
Erittäin viehättävää on minun esittää näitä Marcus Aureliuksen
ajatuksia. Mutta olen jo antanut hänen puhua siksi laajasti omasta
itsestään, että lukija jo halunnee jotakin käsitystä hänen johtavista
motiiveistaan. On enää vain lisääminen moniaita niitä arvokkaita ja
kultaisia mietelauseita, joihin hän kätkee elämänkatsomuksensa.
"Sanalla sanoen: kaikki, mikä kuuluu ruumiiseen on virta, ja mikä
kuuluu sieluun, on unta ja usvaa; ja elämä on taistelua ja
muukalaisuutta ja maineen jälkeen tulee unhotus. Mikä siis voi
rikastuttaa ihmisen? Yksi seikka, ja se yksi on -- filosofia. Mutta
filosofia on siinä, että se pitää ihmisessä asustavan valvovan hengen
vapaana kiihkomielestä ja vahingoittumattomana, tuskain ja riemujen
saavuttamattomissa, _ettei se tee mitään ilman tarkoitusta eikä
vilpillisellä tai tekopyhällä tavalla... että se tyytyy kaikkeen, mikä
tapahtuu ja mikä on suotu... ja lopuksi, että se iloisin mielin odottaa
kuolemaa."_ (II, 17.)
"Jos sinä inhimillisessä elämässä löydät jotakin parempaa kuin oikeus,
totuus, kohtuullisuus, urhoollisuus, sanalla sanoen parempaa kuin oman
sielusi tyydytyksen asioihin, joita sinä sen avulla kykenet
suorittamaan järkiperäisesti ja siinä asemassa, joka sinulle ilman omaa
valintaasi on annettu; jos, sanon, keksit jotakin parempaa kuin tämän,
niin antau sille koko sielullasi ja iloitse siitä, minkä olet parhaaksi
havainnut. Mutta... jos huomaat, että kaikki muu on vähäpätöisempää ja
arvottomampaa kuin se, niin älä myönnä tilaa millekään muulle...
Yksinkertaisesti ja vapaasti valitse parempi ja pysy siinä." (III, 6.)
"Ruumis, sielu, äly: ruumiille kuuluu aistimukset, sielulle pyyteet,
älylle periaatteet." Eläimet antavat aistien ohjata itseään; veltot
miehet ja moiset kuin Phalaris ja Xero antavat pyyteitten kietoa
itsensä; ateistit ja petturit ottavat ainoastaan älyn oppaakseen, ja
"sellaiset miehet, jotka saastaisia tekojaan harjoittavat suljettujen
ovien takana... Mikä sitten on ominaista hyvälle miehelle? Hyvä mies
_tyytyy ja alistuu siihen, mitä tapahtuu, ja lankaan, mikä on häntä
varten kehrätty, hän ei tahraa sitä jumaluutta, joka on istutettu hänen
rintaansa_ eikä loukkaa sitä kuvapaljoudella, vaan säilyttää sen
tyynenä, seuraa sitä, jumalaansa, tottelevaisesti, ei sano mitään
vasten totuutta eikä tee mitään vasten oikeutta." (III, 16.)
"Ihmiset etsivät itselleen pakopaikkaa, tyyssijaa mihin vetäytyä, taloa
maaseudulla, merenrannalla, vuoristossa, ja niinhän sinäkin suuresti
kaipaat sellaista. Mutta tuo on sittenkin ominaista kaikkein
lavallisimmille ihmisille, vaan sinun vallassasi on milloin tahansa
vetäytyä itseesi. Sillä _ei mihinkään ihminen vapaammin ja suuremmassa
rauhassa vai vetäytyä kuin omaan sieluunsa_, etenkin milloin hänellä on
sellaisia ajatuksia, että hän niihin huomionsa kiinnittäen heti pääsee
täydelliseen levollisuuteen -- mikä ei ole mitään muuta kuin mielen
hyvää järjestämistä." (IV, 3.)
"Onnetonko olen, siksi että tämä on minulle tapahtunut? En, vaan
onnellinen olen, _vaikka_ se on tapahtunut minulle, koska edelleenkin
olen vapaa tuskasta; nykyhetki ei minua murskaa, tulevaisuutta en
pelkää." (IV, 19.)
On kylläkin mahdollista, että jotkut lukijat moniaissa kohdin keksivät
kiusallisen itsetietoisuuden jälkiä ja _kuvittelevat_ havaitsevansa
myös rahtusen itserakkautta. Itsetietoisuutta ei ehkä kokonaan voikaan
välttää päiväkirjassa ja oman itsensä tutkisteluissa, jonka on
suorittanut niin yksinäisen ylhäisessä asemassa oleva henkilö; mutta
itserakkautta siinä ei ole lainkaan. Ei, onpa toisinaan havaittavissa
kovuuttakin, milloin keisari puhuu omasta itsestään. Hän ei varmaankaan
hieronut kauppaa kanssansa, niinkuin mikä teeskentelijä Jumalan kanssa.
"Kun", sanoo hän (X, 8), "sinä olet saavuttanut hyvän, vaatimattoman,
järkevän, jalomielisen miehen nimen, niin pidä kiinni niistä nimistä;
ja jos sinä ne menettäisit, niin palaa nopeasti niihin takaisin...
Sillä vain perin _tylsä ja ylenmäärin olentoonsa mieltynyt mies jatkaa
elämäänsä samalla tapaa kuin tähänkin asti_ ja antaa repiä itsensä
kappaleiksi ja tahrautua sellaisessa elämässä, _aivan kuin nuo
villipetojen kanssa tappelevat, rikkiraastetut miekkailijat, jotka
haavain ja väriläiskäin peittäminäkin sittenkin itsepintaisesti
kerjäävät mukaan seuraavanakin päivänä, vaikka joutuvatkin samaan
tilaan ja samain kynsien ja hammasten uhriksi_. Hanki siis omaksesi
nämä moniaat nimet; ja jos sinä pystyt niihin turvaamaan, niin tee se
ikäänkuin olisit siirretty Autuuden saarille." Voi, Aureliukselle
olivat autuuden saaret tässä elämässä perin etäällä. Pakanallinen
filosofia oli ylevä ja kaunopuheinen, vaan kaikki sen tunnustajat
olivat raskasmielisiä; "siihen Jumalan rauhaan, joka ylikäy kaiken
ymmärryksen", heidän ei ollut sallittu päästä. "Me näemme Marcuksen",
sanoo Arnold, "miten viisas, maltillinen, itsensähillitsevä, lempeä,
kiitollinen ja moitteeton olikin, kuitenkin kaikesta huolimatta
levottomana ojentavan kätensä jotakin tuonnempana olevaa kohtaan --
_tendentemque manus ripae ulterioris amore_."
Lopuksi lainaan vain kolme lyhyttä käskyä:
"Ole iloinen äläkä etsi mitään ulkonaista apua eikä sitä rauhaa, mitä
muut antavat. _Miehen tulee seisoa pää pystyssä, ei toisten
kannattamana_." (IV, 5.)
"_Ole kuin kallionkieleke, jota vastaan aallot lakkaamatta murtuvat,
mutta joka itse seisoo vaatimattomana ja hillitsee veden raivon
ympärillänsä_." (IV, 49.)
Tätä vertausta on sitten Marcus Aureliuksen päivien monesti käytetty.
Se johtaa mieleen Goldsmithin mainiot säkeet:
Kuni korkea kallio mi haahmonsa valtavan nostaa
Alhosta mannun ja juurelle jättää myrskyn;
Vaikka sen ympäri vyöryvät sataiset pilvet,
Laella tok' sees on ja kultainen päiväkin paistaa.
"Lyhyttä on se vähä, mikä sinulle elämästä jää. _Elä kuin vuorella_.
Sillä ei sillä erotusta, elääkö ihminen siellä tai täällä, jos hän
kaikkialla elää kuin sivistyneessä yhteiskunnassa. Anna ihmisten nähdä,
anna heidän tietää, mitenkä elää oikea mies niinkuin hän oli aiottu
elämään. Jolleivät he voi häntä sietää, niin tappakoot hänet. Sillä se
on parempi kuin elää niinkuin ihmiset yleensä tekevät." (X, 15.)
Sellaisia ajatuksia piirteli Marcus Aurelius päiväkirjaan kvaadien,
markomannien ja sarmaattien kanssa käytyjen taistelujen jälkeen.
Ylempänä muita ei ainoastaan siveellisen etevämmyyden, vaan ylhäisen
hallitsija-asemansakin kautta hän etsi seuraa oman ylevän sielunsa
kanssa. Toisinaan kuvittelen näkeväni hänet leiriytyneenä jonkun synkän
metsän reunaan Pannoniassa tai Unkarin soiden partaalle; halki pimeyden
tuikkivat matkan päästä vihollisen vartiotulet, mutta sekä siellä että
leirissä hänen ympärillään on joka ääni vaiennut, lukuunottamatta
vahtimiehen askeleita keisarin teltan ulkopuolella; ja siinä teltassa
istuu pitkään jälkeen puoliyön uuttera keisari yksinäisen lampun
valossa ja tuolloin tällöin, yksinäisissä mietteissään, pysähtyy
paperille panemaan puhtaita ja pyhiä ajatuksia, joitten tukemana hän
paremmin pystyy niinhyvin palatsissaan Roomassa kuin taistelukentällä
barbaarien maassa joka päivä kärsimään häntä ympäröivien ihmisten
halpamaisuutta ja ilkeyttä, joka päivä parantamaan omia puutteitaan ja,
samassa määrässä kuin maallisen elämän aurinko alkaa laskeutua, päivä
päivältä yhä lähenemään iankaikkista valoa. Ja näin ajatellessani
hänestä en tiedä, voiko koko pakanallinen vanha-aika kaikkien ylhäisten
ja kuninkaallisten henkilöittensä joukosta esittää jalompaa tai
puhtaampaa tai rakastettavampaa olentoa kuin tämän kruunupään
filosoofin ja seppelöidyn sankarin, joka kuitenkin oli nöyrimpiä ja
valistuneimpia vanhanajan "Jumalaa etsivistä".