Hadrianuksen kuollessa v. 138 seurasi häntä valtaistuimella Antoninus
Pius ja keisari-vainajan toivomusten mukaisesti pojikseen otti ja
tunnusti Marcus Aureliuksen ja Lucius Commoduksen. Marcus oli
viidentoista vanhana kihlattu Lucius Commoduksen sisarelle, mutta uusi
keisari rikkoi tämän liiton ja kihlasi hänelle sen sijaan tyttärensä
Faustinan. Avioliittoa ei kuitenkaan juhlallisesti solmittu ennenkuin
seitsemän vuotta myöhemmin, v. 146.
Antoninus Piuksen pitkä hallitus on noita onnellisia ajanjaksoja,
joilla ei ole mitään historiaa. Melkein rikkumaton rauha vallitsi niin
kotona kuin ulkona, vierasten kansain kanssa. Veroja huojennettiin,
kovanonnen kolhimia autettiin, ilmiantajat masennettiin; harvoin mitään
takavarikoitiin, ja salaliitot ja mestaukset olivat miltei
tuntemattomat. Kautta koko laajan valtakunnan kansa rakasti ja
kunnioitti keisariansa, eikä keisari muuhun pyrkinyt kuin rakentamaan
kansansa onnea. Hänkin oli, samoin kuin Aurelius, oppinut, että mikä
oli hyvä mehiläisille, oli hyvä myös pesälle. Hänen uurastuksensa
tarkoitusperä oli: sivilihallintomies rauhallisessa, yhdenmukaisessa
tasavallassa; sota oli hänelle kauhistus, mitään arvoa hän ei pannut
imperator-nimelle eikä koskaan suostunut ottamaan vastaan triumfia.
Tämän viisaan ja etevän ruhtinaan kanssa, joka oli yhtä rakastettava
yksityiselannossaan kuin ihailtava valtiollisten velvollisuuksiensa
täyttämisessä, Marcus Aurelius vietti seuraavat kolmekolmatta vuotta
elämästään. Niin läheinen oli heidän suhteensa, niin täydellisesti
katsoivat he olevansa isä ja poika, että Aurelius koko tänä aikana
ainoastaan kahdesti nukkui yönsä muualla kuin Antoninuksen katon alla.
Ei ollut kateellisuuden varjoakaan heidän välillään; kumpikin oli
toisensa ystävä ja neuvoja, ja kaukana siitä, että keisari olisi
perijäkseen määrättyä Aureliusta kohdellut epäluuloisesti, hän
päinvastoin antoi hänelle nimityksen "Cæsar" ja mitä Rooman
valtakunnalla oli kunnia-arvoja tarjottavana. Suotta pahat kielet
kuiskeillaan koettivat horjuttaa tätä molemminpuolista keskinäistä
luottamusta. Kerta Antoninus näki Aureliuksen äidin vakavan hartaasti
rukoilevan Apollon patsaan edessä. "Mitä luulet hänen niin innokkaasti
rukoilevan?" kysyi eräs kurja juonenpunoja nimeltä Valerius Omulus.
"Sitä että sinä kuolisit ja hänen poikansa perisi hallituksen."
Huonompiluontoisen ruhtinaan olisi tämä kehno vihjaus saattanut
yllyttää suuttumukseen ja väkivaltaan, mutta ylenkatseellisesti
Antoninus jätti sen omaan arvoonsa.
Antoninuksen paras ilo oli nauttia rauhasta huvilassaan maalla.
Toisin kuin Hadrianus, joka teki pitkiä kiertomatkoja laajassa
valtakunnassaan, Antoninus eli yksiksensä joko Roomassa tai kauniissa
huvilassaan Loriumissa, pienessä merikaupungissa parin peninkulman
päässä Roomasta. Tässä huvilassa hän oli syntynyt ja siellä hän kuoli,
lapsuutensa muistojen keskellä. Täällä oli hänen todellinen kotinsa ja
täällä hän tunsi erikoista nautintoa saadessaan heittää pois
keisarillisen arvonsa komeuden ja taakan. "Hän ei kylpenyt mihin aikaan
tahansa", sanoo Marcus; "talojen rakentaminen ei ollut hänen
intohimojaan, ei hän välittänyt siitä mitä söi, ei pannut huomiota
vaatteittensa kuosiin ja väriin, eikä orjien kauneus merkinnyt hänelle
mitään." Hänen käyttämänsä puku oli tuon saman pienen kotipaikkakunnan
räätälin tekemä. Hän ei suinkaan vastustanut ottopoikansa mieltymystä
filosofiaan, vaan päinvastoin edisti sitä ja kutsui Apolloniuksen
Khalkiista opettamaan hänelle stoalaisuuden totuuksia. Eräässä
kirjelmässään Frontolle Marcus kuvailee heidän yksinkertaisia
maalaistoimiskelujaan ja -huvituksiaan. Lomahetkinään ruhtinaat siellä
metsästivät ja kalastivat ja harjoittivat nyrkkeilyä ja painia,
ottivatpa osaa viininkorjuunkin kotoisiin juhliin. "Päivälliseksi olen
syönyt pienen leivänkannikan", kirjoittaa hän... "Olimme aikalailla
hikisiä, huusimme ja melusimme ja lopuksi ripustimme muutamia terttujen
tähteitä ristikkoportille... Kotiin tultuani minä vähän lueskelin,
mutta eipä siitä lähtenyt paljonkaan hyötyä. Sitten keskustelin pitkään
äitini kanssa, joka lepäsi vuoteellaan." Kukapa osaa sanoa, kuinka
paljon Aurelius ja kuinka paljon koko maailma onkaan voittanut
senkaltaisista keskusteluista kuin tämä, äidin kanssa, jolta hän oli
oppinut vihaamaan pahan ajatustakin? Eipä liioin kenkään ylenkatsone
sitä sydämen yksinkertaisuutta, joka liitti hänet maalaistenkin pariin
ja sai hänet esim. ottamaan osaa viininkorjuuseen, paitsi jos hän on
niin vailla aistia ja niin hapan, että kehtaa pilkata Scipiota ja
Læliusta siitä, että he keräilivät raakkuja merenrannalla, tai Henrik
IV:ttä, joka oli nelinkontin hevosilla pikku poikastensa kanssa. Tuo
vapautumisen kyky, tuo väärentämätön rattoisuus, joka sopivan hetken
tullen osaa heittäytyä nauttimaan teeskentelemättömistä huvituksista,
ei ole ollut niinkään harvinainen jaloimmissa ja puhtaimmissa mielissä.
Vuosikausiin ei mikään merkittävämpi vastoinkäyminen rikkonut
Aureliuksen elämän tasaista juoksua. Rauha, onni, menestys ja rakkaus
ympäröivät häntä, ja hän näki ottoisän ikävuosien karttumistaan
karttuvan, mutta ei sitä kadehtinut. Mutta vuonna 161, Marcuksen
ollessa nelikymmenvuotias, Antoninus Pius, joka oli saavuttanut
viidenkahdeksatta vuoden iän, sairastui Loriumissa kuumeeseen. Tuntien
loppunsa olevan lähellä hän kutsui ystävänsä ja Rooman huomatuimmat
miehet vuoteensa ääreen, ja siellä hän (sanaa virkkamatta toisesta
ottopojastaan, joka on yleisesti tunnettu Lucius Veruksen nimellä)
juhlallisesti julisti heille Marcuksen seuraajakseen; ja sitten, antaen
vartijain päällikölle tunnussanaksi "mielenrauha", hän, ikäänkuin hänen
maallinen tehtävänsä olisi suoritettu, käski siirtää Marcuksen
sänkykamariin pienen Fortunan, Onnettaren, kultaisen patsaan, jota oli
pidetty keisarin yksityishuoneessa yleisen onnen ennusmerkkinä.
Uuden keisarin kaikkein ensimmäinen hallitustoimenpide osoitti
loistavaa jalomielisyyttä, kun hän näet myönsi ottoveljelleen Lucius
Verukselle mitä täydellisimmän osallisuuden keisarillisesta kunniasta,
tribuunin ja konsulin vallasta sekä Cæsarin ja Augustuksen arvonimestä.
Lucius Veruksen ottaminen jakamaan keisarivaltaa johtui kokonaan
Marcuksen synnynnäisestä vaatimattomuudesta. Koska hän oli harras
lukumies ja vähemmän välitti sotilaallisista harjoituksista, jotka
olivat Veruksen vahva puoli, arveli hän, että kasvattiveli olisi
parempi ja hyödyllisempi sotapäällikkö kuin hän itse ja että hän voisi
parhaiten palvella valtiota pidättämällä itselleen sivilihallinnon ja
uskomalla veljelleen sotilasjohdon. Mutta niin pian kuin Verus pääsi
pois Marcuksen välittömästä vaikutuksesta ja hänen jalostavasta
seurastaan, hän heitti luotaan kaiken häveliäisyyden ja osoittihe
heikoksi ja arvottomaksi henkilöksi, yhtä kykenemättömäksi sotaan kuin
rauhankaan jalompiin tehtäviin; muuhun hän ei pystynyt kuin ylöttömästi
mässäilemään ja häpeällisesti noudattamaan kaikkia mielitekojaan. Vain
kaksi seikkaa on mainittava hänen edukseen: toinen, että vaikka olikin
turmeltunut, hän oli aivan vapaa julmuudesta; ja toinen, että hänellä
oli kyllin ymmärrystä kokonaan alistua veljensä määräyksiin ja kohdella
häntä sillä kiitollisuudella ja kunnioituksella, mikä hänelle kuului.
Marcuksella oli Faustinan kanssa iso perhe, ja hänen ensimmäisenä
hallitusvuotenaan Faustina synnytti hänelle kaksoiset, joista henkiin
jäänyt oli sittemmin kunnoton ja halveksittu keisari Commodus.
Ikäänkuin sellaisen lapsen syntymä olisi itsessään ollut turmion enne,
puhkesi heti onnettomuuksien myrsky kauan rauhaa nauttineessa
valtakunnassa. Tiberin tulva hävitti taloja ja katuja isossa osassa
Roomaa, vei mennessään joukottain karjaa, tuhosi viljasadon, paljasti
pellot ja synnytti suuren ahdinkotilan, joka päätyi laajalle
levinneeseen nälänhätään. Maanjäristykset, kaupunkien palot ja
tuhohyönteisten summattomat parvet järkyttivät ihmisten mieliä. Näihin
vitsauksiin, joita keisari koetti parhaansa mukaan lieventää,
liittyivät sodan kauhut ja aseiden kalske. Parttilaiset, kuninkaansa
Vologeseksen johdolla, voittivat ja melkein tyystin tekivät lopun
yhdestä roomalaisesta armeijasta sekä rankaisematta hävittivät Rooman
maakuntaa Syyriassa. Markomannien villit laumat hyökkäsivät Germaniaan
sitä miekalla ja tulella hävittäen; ja Britanniasta ei muita uutisia
kuulunut kuin kapinoista ja meteleistä. Sellaiset hämmingin ja
sekasorron tapahtumat varjostivat Marcus Aureliuksen hallituskautta
aina sen alusta hamaan sen loppuun saakka.
Koska parttilaisten sota oli kaikista näistä kolmesta vaarallisin,
lähetettiin Verus tukahuttamaan sitä, ja vain hänen sotapäälliköittensä
taitavuus -- etevin niistä oli Avidius Cassius -- pelasti hänet
tuottamasta valtakunnalle korvaamatonta tappiota. Nämä kenraalit
osasivat toki ylläpitää Rooman nimen mainetta, ja Verus palasi
viettääkseen triumfin, mutta toi tullessaan idästä hirvittävän ruton,
joka raivosi kautta koko valtakunnan ja johon Verus itse, uuden
vereksen sodan puhjetessa, sortui Aquilejassa.
Vaikka hän oli arvoton mies, niin Marcus, joka hänen eläessään niin
monesti oli antanut anteeksi ja peitellyt hänen vikojaan, kuitenkin
toimitti hänelle mitä juhlallisimmat hautajaismenot ja kätki hänen
tuhkansa Hadrianuksen hautaan. Eikä kumminkaan puuttunut niitä, jotka
syyttivät häntä veljenmurhasta väittäen hänen jouduttaneen Veruksen
kuolemaa!
Olen vain yhdestä syystä viitannut tämäntapaisiin ilkeisiin ja
halveksittaviin parjauksiin, siitä nimittäin, että -- koska tuollaiset
kuiskeet epäilemättä saapuivat hänenkin korviinsa -- ne osaltaan
auttavat selittämään sen syvän, sanomattoman murhemielen, joka
kauttaaltaan huokuu _Itsetutkistelujen_ pienestä kultaisesta
kirjasesta. Niissä tapaamme esimerkiksi seuraavan irrallisen katkelman:
"Musta luonne, oikullinen luonne, uppiniskainen luonne, eläimellinen,
lapsekas, aistillinen, typerä, teeskentelijä, törkeä, vilpillinen,
tyranni."
Emme tiedä, ketä hän ajatteli -- ehkä Neroa, ehkä Caligulaa -- mutta
epäilemättä myöskin ihmisiä, jotka oli nähnyt ja tuntenut ja joiden
olemassaolo katkeroitti hänen sieluaan. Sama synkkä mieli henkii myös
seuraavasta kohdasta:
"Väleen, ylen väleen, olet sinä tomu ja tuhka tai luuranko tahi pelkkä
nimi tai et edes nimikään; ja nimihän on vain ääni, kaiku. Ja ne asiat,
joille elämässä annetaan suuri arvo, ovat tyhjiä, lahoja, mitättömiä,
ovat kuin _toisiaan purevat pienet koirat ja keskenään kiistelevät,
nauravat ja taas itkevät lapsoset. Mutta uskollisuus ja vaatimattomuus
ja oikeus ja totuus ovat paenneet avarasta maailmasta ylös Olympoon_."
(V, 33)
"Ihmisen onnellisin osa olisi erota maailmasta tarvitsematta kokea
valhetta ja teeskentelyä ja koreilua ja kopeutta. Yhtä kaikki, _kun
vetää viimeisen hengenvetonsa saatuaan kyllänsä noista asioista_,
silloin tekee lähinnä parhaan matkansa, niinkuin sanotaan." (IX, 2.)
"_Kyllästyttää jo tämä kurja elämä ja napina ja narrimaiset
turhanpäiväisyydet_. Miksi olet siis niin levoton? Mitä uutta siinä on?
Mikä mieltäsi järkyttää?... Ole siis edes jumalille vihdoin viimein
vilpittömämpi ja parempi." (IX, 37.) Ajatus muistuttaa sitä, mikä
vallitsee Davidin katumusvirsissä -- että meidän tulee paeta ihmisiä,
heidän häijyyttään ja halpamaisuuttaan ja saada rauha sielullemme
Jumalassa. Ihmisiin ei David pane toivoansa; ei hän heiltä muuta odota
kuin pilkkaa, petosta ja vääryyttä -- katkeruutta vihamiehiltä, kolkkoa
välinpitämättömyyttä ystäviltänsä. Eikä tämä häntä suuresti
huoletakaan, niin kauan kuin Jumalan kasvot eivät kokonaan häneltä
peity. "Ei ole minulla mitään turvapaikkaa, ei kukaan välitä
sielustani. Minä huudan sinua, Herra; minä sanon: Sinä olet turvani,
osani elävien maassa".[78] "Älä heitä minua kasvojesi edestä pois,
äläkä ota minulta pyhää henkeäsi".[79]
Mutta mitkä syyt hänellä lieneekään ollut näin toisin ajoin heittäytyä
toivottomaksi yrittäessään jalostaa ympäristöänsä, oli hän kuitenkin
totuttanut ylevän henkensä herkeämättä elämään aivan toisissa
tunteissa. Olivatko ihmiset halveksittavia? Sitä suuremmalla syyllä
hänen tuli itsensä olla jalo. Olivatko ihmiset halpamaisia ja
pahanilkisiä ja kiihkomielisiä ja vääryydentekijöitä? Samassa suhteessa
he olivat sitä enemmän säälin ja lempeyden tarpeessa ja samassa
suhteessa hän oli velkapää kaiken kykynsä mukaan osoittautumaan
suureksi ja anteeksiantavaksi ja tyynimieliseksi ja totuudentekijäksi.
Siten Marcus kääntää katkerimmatkin kokemuksensa kullaksi, ja kaukana
siitä että itse olisi katkeroitunut tahi synkistynyt ihmisten
ilkeydestä, joka raateli hänen herkkämielistä henkeänsä, hän tästä vain
rakensi uusia inhimillisyyden ja rakkauden opetuksia. Hän sanoo
esim.: "Ala päiväsi sanomalla itsellesi: _minä tapaan urkkijan,
kiittämättömän, ylimielisen, kavalan, kateellisen, vastahankaisen.
Mutta sellaisia he ovat vain tietämättömyyttänsä siitä, mikä on hyvä ja
paha_. Mutta minä, joka olen tullut huomaamaan, että luonteeltaan hyvä
on kaunista ja että paha on rumaa ja että sen luonne, joka tekee
väärin, on oman luonteeni heimolainen... ja että se on yhtä suuressa
mitassa osallinen jumaluudesta, minulle ei kukaan heistä saata tehdä
vääryyttä, sillä ei yksikään voi tartuttaa minuun sitä mikä on rumaa
enkä minä saata suuttua sukulaiseen enkä häntä vihata. _Sillä meidät on
luotu yhteistoimintaa varten_, niinkuin jalat, kädet, silmälaudat,
niinkuin ylä- ja alahammasten rivit. Luonnonvastaista niin ollen on,
jos toimii toistansa vastaan; ja jos kiukustuu ja kääntää toiselle
selkänsä, niin silloinhan toimii toistansa vastaan." (11, 1.) Muuan
toinen hänen ohjeitansa, erittäin viisas neuvo, sanoi, että tulee
kiinnittää ajatuksensa niin paljon kuin mahdollista toisten avuihin
mieluummin kuin heidän vikoihinsa. "Jos haluat tuottaa itsellesi iloa,
niin ajattele niitten _hyviä puolia_, joitten kanssa elät -- yhden
työteliäisyyttä, toisen vaatimattomuutta, kolmannen anteliaisuutta, ja
vielä jotakin neljännen muuta hyvää avua." Mikä läksytys sille
halveksittavalle kyynillisyydelle, jota meidän joka päivä on kiusaus
näytellä. "Kuolematon olento tulee eteemme", sanoo Robertson,
"kokonainen iankaikkisuus mielessään ja sielussaan, ja me _käymme
luokittelemaan hänet, merkitsemme hänet lipulla niinkuin merkitsisimme
lasipöntön sanoen: tässä on riisiä, tässä hyytelöä, tässä
hiusvoidetta_; ja sitten luulemme, että olemme säästyneet kannen
avaamisesta. Kuinka toisin kohtelikaan Vapahtaja niitä, jotka tulivat
hänen luoksensa!... ja Hänen kosketuksestaan laikahtikin heistä
jokaisesta oma valonkipinänsä."
Tässä vielä moniaita erikoisen ytimekkäitä, sisältörikkaita ja kauniita
neuvoja:
"Ihmiset ovat olemassa toistensa takia. _Opeta heitä tahi ole
kärsivällinen heidän kanssansa_." (VIII, 59)
"Paras kostamisen keino on, ettei tule väärintekijän kaltaiseksi."
"Jos joku on tehnyt vääryyttä, on vahinko hänen omansa. Mutta ehkäpä
hän ei olekaan tehnyt väärin." (IX, 38.)
Huomattavimmat ovat kuitenkin ne yhdeksän perusohjetta, jotka hän laati
harkittaviksensa, milloin joku oli häntä loukannut, nimittäin:
1. Ihmiset ovat luodut toisiansa varten; alempi ylempää ja molemmat
toisiansa varten.
2. On vastustamattomia vaikutuksia, jotka painavat merkkinsä ihmisiin
ja muodostavat heidän mielipiteitään ja heidän tekojaan.
3. Synti on pääasiassa hairahdusta ja tietämättömyyttä -- tahdotonta
orjuutta.
4. Me olemme itse heikkoja emmekä suinkaan tahrattomia; ja jos emme
lankea erehdyksiin, niin johtuu se monesti enemmän pelkuruudesta ja
oman maineen huolenpidosta kuin siitä, ettemme tuntisi halua sitä
tekemään.
5. Tuomiomme me langetamme liian nopeaan ja harkitsematta. "Ja ihmisen
täytyy oppia aika paljon, ennenkuin hän pystyy oikein arvostelemaan
toisen ihmisen tekoja."
6. "Milloin olet suuresti kiusattu tai suruissasi, niin muista, että
ihmisen elämä on vain hetkinen ja että me kaikki ennen pitkää olemme
vainajia."
7. Ei mikään toisen ihmisen epäoikea teko voi tuottaa häpeää meille
eivätkä ihmisten työt kuohuta mieltämme, vaan omat ajatuksemme niistä.