"Ce nuage frangé de rayons qui
touche presqu' à l'immortelle aurore des
vérités chrétiennes". -- _Pontmartin_.[1]
Johdanto.
Baetisjoen -- nykyisen Guadalquivirin -- äyräillä ja niitten metsäin
alla, jotka kattavat Sierra Morenan etelärinteitä, sijaitsee Córdovan
kaunis ja kuuluisa kaupunki. Marcellus oli määrännyt sen roomalaisen
siirtolan sijaksi; ja niin moni korkeasäätyinen roomalainen ja
espanjalainen oli valinnut sen asuinpaikakseen, että se Augustukselta
sai kunniakkaan liikanimen "patriisien siirtola". Keisarikunnan
aikakaudella olikin Espanjalla melkoinen vaikutus Rooman
kirjallisuuteen ja politiikkaan. Kokonaista kolme suurta keisaria --
Trajanus, Hadrianus ja Teodosius -- oli kotoisin Espanjasta. Columella,
joka kirjoitti maanviljelyksestä, oli syntynyt Cadizissa; Quintilianus,
tuo kaunopuhujan kasvatuksesta kirjoittanut suuri kirjailija, oli
syntynyt Calahorrassa; runoilija Martialis oli peräisin Bilbiliistä;
mutta Córdova saattoi ylpeillä siitä vieläkin suuremmasta kunniasta,
että siellä olivat syntyneet Senecat, minkä kunniaksi se oli saanut
"kaunopuheisen" nimen.
Matkustajille näytetään meidän päivinämmekin erästä rauniota, jota
kansa nimittää Senecan taloksi, todistaen siitä että kaupungissa vielä
elää ainakin joku muisto sen mainehikkaista pojista.
Marcus Annæus Seneca, filosoofin isä, oli säädyltään roomalainen
ritari. Emme tiedä, mitkä syyt olivat saaneet hänet tai hänen sukunsa
asettumaan Espanjaan; ja nimet Annæus ja Seneca ovat hämäriä nekin. On
tosin arvailtu, että molemmissa nimissä piilisi jonkunlainen viittaus
jonkun tämän suvun esi-isän pitkäikäisyyteen, sillä Annæus näyttää
olevan sukua sanalle _annus_, vuosi, ja Seneca sanalle _senex_, vanhus.
Yleinen mykerökasvi peltovilla on saanut nimekseen _senecio_ valkeista
ja untuvamaisista siemenhaivenistaan; ja samaten sanoo Isidorus
ensimmäisen Senecan saaneen nimensä siitä, että "hänellä oli
syntyessään valkeat hiukset".
Vaikka Senecan isä oli ritarisäätyä, ei hänen sukunsa ollut koskaan
kohonnut mihinkään merkittävyyteen; se kuului nousukkaiden luokkaan,
nouveaux riches, emmekä edes tiedä, oliko se alkuperältään roomalainen
vai espanjalainen. Mutta hänen äitinsä Helvia -- harvinainen nimi,
joka, omituisen sattuman kautta, oli myöskin Ciceron äidillä -- oli
espanjatar; ja häneltäpä Seneca, samoinkuin mainio veljenpoikansa,
runoilija Lucanus, epäilemättä peri monta heidän älylleen ja
luonteelleen ominaista piirrettä. Espanjalaisissa oli havaittavissa
mielikuvituksen rikkautta ja loistoa, voimaa ja lämpöä, "tulta ja
tunnetta", mitkä me kohtaamme myös näissä kahdessa nerokkaassa
miehessä, mutta jotka kokonaan puuttuivat roomalaisen temperamentista.
Yhtä ainoata epigrammia lukuunottamatta ei Seneca Córdovasta itsestään
mainitse sanaakaan; mutta tämä epigrammi riittää ilmaisemaan, että
hänen on täytynyt hyvin tuntea sen jännittävät ja muistorikkaat
perintätarut. Vanhempi Seneca on varmaankin elänyt Córdovassa koko
kansalaissodan levottomat vuodet, jolloin hänen kotikaupunkinsa
vastusti niin hyvin Pompeijusta kuin Caesaria. Epäilemättä hänellä
myöskin olisi ollut kerrottavana muisteloita ylväästä Sertoriuksesta ja
kesystä saksanhirven vasasta, jonka takia hänen uskottiin olevan
jumalten turvatti; samoinkuin omia omakohtaisia muistelmia siitä
kovaonnisen turman päivästä, kun Caesar, suuttuneena siitä että Córdova
oli yhtynyt puolustamaan Pompeijuksen poikain asiaa, kosti
teloituttamalla 22000 kaupunkilaista. Äidiltään Helvialta Seneca lienee
useasti kuullut siitä ankarasta ja kunniakkaasta taistelusta, millä
hänen maansa oli ponnistellut Rooman rautaista iestä vastaan. Montakin
kertaa hänen on poikana täytynyt kuulla kerrottavan, kuinka pitkään ja
sankarillisesti Saguntum oli vastustanut Hannibalin hyökkäystä ja
pysäyttänyt hänen voittokulkunsa; kuinka urheasti Viriatus oli
kamppaillut ja kuinka häpeällisellä tavalla hänet kukistettiin, ja
kuinka viimein se epätasainen ottelu, joka Espanjan painoi maakunnan
asemaan, oli päättynyt, kun Numantian sankarilliset puolustajat
mieluummin tekivät kaupungistaan verisen soraläjän kuin antautuivat
Scipiolle.
Mutta missä määrässä Seneca lie saanutkin vaikutuksia siitä
espanjalaisverestä, mikä virtasi hänen suonissaan, ja niistä
espanjalaisista taruista, joilla häntä nuoruudessa ruokittiin,
Espanjassa ei hänen arpaansa heitetty. Hänen vielä ollessa sylilapsi
isä perheineen kaikkineen muutti Córdovasta Roomaan. Mikä lie ollut
tämän tärkeän askeleen erikoisena syynä, sitä emme tiedä; mahdollisesti
on vanhempi Seneca saattanut, niinkuin Horatiuksenkin isä, ajatella
paremman kasvatuksen hankkimista pojillensa kuin mitä saattoi olla
tarjona niinkin ylistetyssä maaseutukaupungissa kuin Córdovassa;
mahdollisesti -- sillä hän kuului ylöspyrkivään sukuun -- hän lienee
toivonut keisarin kaupungissa voittavansa lisää varallisuutta ja
mainetta.
Sinne meidän täytyy seurata häntä; ja kun meidän tarkoituksemme ei ole
ainoastaan kuvata yksityisen henkilön luonnetta, vaan myös haahmoitella
luonnepiirteitä erittäin muistettavasta ajasta maailmanhistoriassa,
täytyy meidän koettaa päästä edes vilaukselta näkemään sitä perhettä,
jonka keskuudessa nuori filosoofimme kasvoi, minkälaisen kasvatuksen
hän sai ja mitä vaikutuksia hän uskottavasti on kokenut lapsuus- ja
nuoruusvuosinaan. Vain sillä tavoin me saatamme oikein arvostella
häntä. Ja maksaa vaivan koettaa saada oikea käsitys miehestä, ei
ainoastaan siksi että hän oli todella etevä runoilija, kirjailija ja
valtiomies, ei ainoastaan siksi että hän täyttää todella huomattavan
sijan sen suuren historiankirjoittajan teoksessa, joka on luonut niin
kuolemattoman taulun Roomasta keisarien aikakaudella; ei ainoastaan
siksi että me hänessä parhaiten voimme tutkia niitä lähtemättömiä
merkkejä, jotka nerokkaankin miehen teoksissa paljastavat turmeltuneen
kansan ja rappeutuneen kirjallisuuden; vaan siksi että hän oli,
niinkuin tämän niteen nimitys sanoo, "Jumalan etsijä". Mitkä
lienevätkin olleet hänen elämänsä pimeät ja epäilyttävät teot -- ja
tässä kertoelmassa meidän on tarkoitus yrittää luoda täydellinen ja
koristelematon kuva hänen elämäntavoistaan -- varmaa on, että hän sekä
filosoofina että moralistina tarjoaa meille suurenmoisimmat ja
kaunopuheisimmat totuuden sanat, mihin milloinkaan ihmisajatus, vailla
kristinuskon valoa, on päässyt. Vanhanajan puhtain ja ylevin
filosoofinen koulu oli "stoalaisten lahko"; eikä stoalaisuus ole
koskaan saanut tulisempaa, kaunopuheisempaa tai valistuneempaa
kirjallista tulkitsijaa kuin Lucius Annæus Senecan. Niin lähelle hän
tosiaan näyttää tulleen kristinuskon totuuksia, että monesta on
tuntunut aivan ihmeellä, että hän on voinut tuntea ne saamatta kuulla
niitä inspiroiduilta huulilta. Monikin etevimpiä kristillisiä
kirkkoisiä yhä uudelleen hyväksyen siteeraa häntä. Tertullianus,
Lactantius, vieläpä itse Augustinus toistaa hänen sanojansa ilmeisellä
ihailulla, ja Hieronymus nimittää häntä "meidän Senecaksi". Tridentin
kirkolliskokous menee vieläkin pitemmälle puhuen hänestä ikäänkuin hän
olisi kirkon tunnustettuja isiä. Vuosisatoja monetkin uskoivat oikeiksi
eräitä väärennettyjä kirjeitä, joita oli muka vaihdettu Senecan ja
apostoli Paavalin kesken ja joissa Senecan suuhun asetetaan toivomus,
että hän tahtoisi pakanain keskuudessa esittää samaa siunauksellista
osaa, mikä Paavalilla oli kristityssä maailmassa. Myöhemmin tulee
tarkastettavaksemme, oliko tuollainen kirjeyhteys heidän kesken
mahdollinen, minkälaatuinen ja kuinka laaja se olisi ollut. Tässä
tahdon vain saada sanotuksi, että mitä tulee Senecan elämään, meillä ei
ole edessämme ainoastaan henkilö, jonka elämä sisältää runsaasti
muistamisen arvoisia tapahtumia ja joka sattui aikaan, johon
kristinusko uutena valona pimeydessä heitti aamuruskon säteilyn, vaan
myöskin henkilö, joka pakanallisen moraalifilosofian kehitti
korkeimmille huipuillensa ja jota monessa suhteessa on pidettävä niin
sanotun 'luonnollisen uskonnon' kauneimpana edustajana.
Ei ole tarkoitukseni poiketa pois kertomuksen juonesta syventyäkseni
siveysopillisiin mietiskelyihin, koskapa sellaiset mietelmät tulevat
kymmenkertaisella voimalla, jos itsensä elämäkerran sisällys ne
luonnostaan herättää lukijan mielessä. Mutta alun alkaen jokainen
ajatteleva lukija kyllin selvästi käsittää, että pakanuuden siveysoppi
ja filosofia, vastassaan ilmoitetun totuuden valo ja kristillisen
elämän hurskaus, on vain kuin kuutamo päivänpaisteeseen verrattuna.
Stoalaisten filosofiaa sopii verrata soihtuun, joka luo kelmeän hohteen
sinne ja tänne avaran luolan pimeissä onkaloissa; kristinuskoa
aurinkoon, joka verrattomalla voimallaan kirkastaa saman luolan
perimmäisiä soppia myöten. Soihdulla ja sen loistolla oli oma arvonsa,
mutta verrattuna tämän uuden kirkkauden koittoon se näyttää himmeältä
ja tehottomalta, vaikka sen valo olikin todellista valoa ja samasta
yli-ilmaisesta lähteestä kotoisin.