Olen koettanut seuraavilla sivuilla laatia helppotajuisen esityksen
kolmen suuren pakanallisen filosoofin elämästä ja mielipiteistä, sikäli
kuin käytettävissäni oleva tila salli. Kirjan nimessä olen kutsunut
heitä "Jumalaa etsiviksi", ja he ansaitsevat tosiaan tämän nimityksen,
mikäli se voidaan antaa miehille, jotka uskomattoman vaikeissa
olosuhteissa ja siveellisesti turmeltuneessa yhteiskunnassa antausivat
mitä vakavimpiin tutkimuksiin etsien totuuksia sellaisia, jotka
voisivat tehdä heidän elämänsä "Herralle otolliseksi".
Jumalallinen lupaus "anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te
löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan", ei ole sovellettavissa
yksinomaan kristikuntaan. Olisipa se tosiaan lemmetön ja ahdasmielinen
maailmanhistorian käsityskanta, joka pyytää kieltää tunnustuksensa
niiltä siveellisiltä periaatteilta ja siltä siveelliseltä elämältä,
jota näkymätönnä työskentelevä Jumalan henki synnytti monessa
pakanassa. Me tiedämme, että heidän joukossaan oli semmoisia, joiden
hyveitten, huolimatta heidän hämärästä ja epätäydellisestä tiedostaan,
pitäisi saada monikin kristitty häpeämään; meidän pitäisi
teeskentelemättömän iloisina tunnustaa, että he "etsiessään Herraa, jos
ehkä voisivat hapuilla hänen luokseen ja löytää hänet, tulivat
käsittämään, sen syvän ja ylhäisen totuuden, jonka jotkut heidän omat
runoilijansa ovat tulkinneet sanoen: 'me olemme myös hänen sukuansa'."
Epiktetos ja Marcus Aurelius eivät ainoastansa ole vanhanajan
filosoofeista selvänäköisimmät moralistit, vaan vieläpä, jos luemme
pois Sokrateen, parhaat ja puhtaimmat luonteet, mitä vanhalta ajalta on
olemassa. Monessa suhteessa on Seneca aivan arvoton asetettavaksi
heidän rinnallensa, enkä olekaan koettanut kaunistella hänen
hirvittäviä epäjohdonmukaisuuksiansa. Mutta virheistänsä huolimatta hän
kuitenkin oli hyväsydäminen ja hyväätarkoittava ihminen, ja meidän on
pakko niitä vastaan, jotka hillittömästi ja epäjalosti tuomitsevat
hänet, viitata Goethen rankaiseviin sanoihin:
Und steh' beschämt, wenn Du bekennen musst:
Ein guter Mensch in seinem dunkeln Drange
Ist sich des rechten Weges wohl bewusst.
Jos käytettävänäni olisi ollut enemmän tilaa, niin hänen kirjoitustensa
lähempi tarkastelu, joka sisältyi alkuperäiseen suunnitelmaani, olisi
kukaties voittanut hänelle lukijan arvonantoa enemmässä määrässä; mutta
minä syvennyinkin hänen elämänsä yksityiskohtiin, siksi että
tarkoitukseni oli lisäksi osoittaa, minkälainen roomalaismaailman
siveellinen ja valtiollinen tila siihen aikaan oli ja minkälaisten
vaikutelmain ilmapiirissä kristinuskon oli pakko työskennellä. Toiset
kaksi elämäkertaa näyttänevät meille, kuinka, olkoon elämä millä
kannalla tahansa, Jumalan armo on riittänyt antamaan ihmisille voimaa
menestyksellä taistelemaan äärettömiä kiusauksia vastaan, -- riittänyt
tekemään puhtaaksi ja hurskaaksi jokaisen, ken sellaiseksi pyrki, --
riittänyt lainaamaan nöyryyttä ja kärsivällisyyttä ja lempeyttä
itsevaltiaalle roomalaiselle keisarille ja vapautta ja tyytyväisyyttä
ja kuninkaallista ylevämielisyyttä vainotulle fryygialaiselle orjalle.
Toisinaan puhutaan ja kirjoitetaan kuin jos pakanallinen totuus ja
kristillinen totuus olisivat kaksi eri asiaa; mutta totuus tulee yksin
hänestä, joka on totuus itse, eikä juutalainen profeetta enempää kuin
pakanallinen filosoofi ole voinut saavuttaa sitä tai toimia sen mukaan
ilman Hänen apuansa. Lukija ei olisi käsittänyt tätä kirjaani, jos se
hänestä olisi jonkinlainen stoalaisuuden ylistys kristinuskon
kustannuksella tai että luonnollinen uskonto siinä asetetaan ilmoitetun
vastakohdaksi. Varmasti tietämättöminkin saattaa niistä johtaa jokaisen
pyhäkoulun opetuksen:
Hentokin ääni julistaa
Kirkasta totuutta saattaa;
Mökin mummo nyt opettaa,
Min viisas, vaikk' kuolis', ei arvaa.
Vähäpätöisinkin kristitty lapsi olisi saattanut Senecalle. Musonius
Rufukselle, Epiktetokselle, Marcus Aureliukselle opettaa lohdutusta,
kaitselmusta, toivoa, joka olisi kyennyt luomaan heidän elämäänsä valoa
ja rauhaa sellaista, mitä he eivät ennen koskaan olleet kokeneet,
tyynnyttämään heidän pelkonsa, lievittämään heidän kiusaustensa
rajuuden ja huojentamaan heidän huoltensa taakan. Ja kuitenkin:
kaikkine tietoinemme ja valistuksinemme olemme heistä paljon jäljellä;
me olemme vähemmän ankaria vikojamme kohtaan, vähemmän valppaita,
vähemmän itsensäkieltäviä ja vähemmän lempeitä toisiamme kohtaan. Me
etevämpine lahjoinemme, varmempine toivoinemme, runsaampine
armoneuvoinemme, jotka meille suodut ovat -- millaisia meidän
pitäisikään olla? Meidän olisi pitänyt päästä paljoa korkeammalle
siveelliselle kannalle kuin he; mutta emmepä olekaan. Häpeällä ja
surulla myöntäkäämme, että moniaat näistä pakanoista osoittivat
olevansa ylevämpiä, jalompia, pyhempiä, vapaampia turhamaisuudesta,
vapaampia vilpillisyydestä, hengessä rikkaampia, ymmärtäväisempiä
muutamissa hyvinkin valaistuissa kohdissa kuin monet meistä. Aikamme
onnettomuus on juuri siinä, että Kristinuskon korkea siveellinen ihanne
on riistetty alas ja verhottu yleisillä, arkisilla, sovinnaisilla
määräyksillä. Kukaties me seuratessamme pakanankin siveellistä
pyrkimystä, nähdessämme, miten pitkälle hän pääsi hyveessä ja
lujamielisyydessä, edes jossakin vähässä määrässä havahdumme itse
toivomaan jotakin uskonnollisessa ja siveellisessä suhteessa korkeampaa
ja jalompaa kuin mihin tavallisesti on totuttu. Siinä tapauksessa näitä
rivejä ei ole kirjoitettu aivan suotta.
_F. W. Farrar_.