KANSOJEN KEVÄT.

Jäät järkkyvät, paisuvat maat sekä veet,

nyt kansojen käy kevätmyrsky,

veri virtoina vierii ja kyyneleet,

soi itkun ja tuskan tyrsky,

ja vankkumatonna kuin kuoleman yö

niin suurta kuin pientä nyt surma lyö.

Ei auta nyt rauta, ei ruuti, ei muu,

ei pankit, ei pennit, ei punnat,

ajan ankaran myrskyyn murskautuu

lahot valtiot, yhteiskunnat,

vain kestää, mi tuoresta, tervettä on

ja käy kera kuoleman taistelohon.

Uus maailma syntyy. Mut varmaan ei

sen kauniimpi, viisaampikaan

kuin entinen, min viha taivahan vei,

mi tahrautui verenvikaan:

sinis saavu ei maan päälle kansojen suvi,

kunis muutu ei ihmisten murhe, ei huvi.

Taas tultu on arvoihin alkeellisiin,

väkivaltahan, voimaan raakaan,

ei hengen, vaan ainehen hekkumiin;

kuka miekkansa heittää vaakaan,

heti suurempi, suorempi oikeus on hällä,

kuin ennenkin ollut on--väkevämmällä.

Sota kaikkien kaikkia vastahan soi,

vaikk' kaikki vain rauhaa halaa,

viel' loppua murhien nähdä ei voi,

koko maanpiiri hehkuu ja palaa,

suru taivahat saartaa, ja ihmiskunta

vain hulluna hourivi hurmeista unta.

Taas milloin se järkiinsä järjestyy?

Kesä kansojen, milloin se koittaa?

Ei ennen kuin oman sydämen syy

käy raskaaks, ja raudankin voittaa

suur' Rakkaus, mi pehmentää pedot julmat--

vain Rakkaus ratkaisee ajan pulmat.

Uus uskonto syntyy. Mut varmaan ei

sen kauniimpi, viisaampikaan,

kuin kirvesmiehen mi ristille vei,

mi tallattu nyt on likaan,

mut varmaankin vähemmän vaikea käyttää

ja keveempi kantaa ja helpompi täyttää.

Tiet laajat on laumojen taivaltaa

polut yksilön vain ovat kaidat;

vain joukossa jokainen käydä nyt saa,

miss' esteenä ei raja-aidat,

ja korkeella vaatimus-viiriä pitää--

vain itseltänsä ei vaatia mitään.

Kesä kansojen, milloin se koittaakaan?

Ei koskaan, elleivät muutu

pian yksilökansoiksi kansat maan,

maan lapsina maahan juutu,

ja rakasta maata kuin äitinsä nisää

ja taivasta kuin elon korkean isää.

1919.

Painuva päivä; Elämän koreus; Leirivalkeat; Ajatar; Syreenien kukkiessa · 第 203 / 228 题