On maailman yö, toki maailman yllä
yks' viiri on tähtinen, voitollinen,
viel' äsken se hurmehin hulmusi kyllä,
nyt liehuu se lippuna lempeyden,
maan kansat se tahtovi yhtehen liittää,
nälän jäytävän jälkiä lääkitä pois,
sodat estää ja sorron, mi sortoa siittää,
kuin oikeuden korkeimman viitta se ois.
Sen tangossa viirin käsvarret on vankat,
eess' astuvi kuin pyhän auringon mies,
mut jäljessä joukkiot taajat ja sankat,
joill' yksi on aatos kuin liekkivä lies:
ei maailma nouse, jos nouse ei mielet
yli koston ja kaunan ja vainon ja yön,
jos kaiuta kansojen parhaiden kielet
ei kauneutta rakkauden, rauhan ja työn.
Ja katso! Mik' eilen ol' laulajan unta
tai ennettä tietäjän verhouneen,
nyt päämäärä on, mihin ihmiskunta
kaikk' katsoo kuin tähtehen kultahiseen,
ja tähdet ne tuikkii ja tuikkii yhä
läpi loistaen kansojen kamppailevain,
yli maailman lippu se liehuvi pyhä
kuin oikeus, kuin täyttymys laupeuden lain.
Siis ollut ei unta kuin ennen me luultiin,
ett' oikeus valtiot ohjata vois,
siis ollut ei totta kuin ennen me kuultiin,
väkivalta ett' ihmisten kunnia ois,
siis saa siitä haastaa myös runoniekka,
kun haastavat harmajat kansojen päät,
siis maan päällä kaikkea mahda ei miekka,
sen vierellä vienommat vallat jo näät.
Mut mies, joka juurella viirin sen kulkee,
min kourassa kansain nyt kohtalot on,
hän rintaansa maailmantuskan nyt sulkee,
yli-ihmisen taakan hän ottanut on.
Kuin kauan hän kestää? Kenties koska horjuu?
Taas silloin on tähdetön eessämme tie.
Hän päältämme yösydän-peikkoja torjuu,
suvun suuremman hän lipunkantaja lie.