Hän saaren rantoja yhäti käy,
Odysseus, sankari Hellaan,
hänen mielensä oudoksi synkistäy,
ei venhoa vapauttavaa vain näy,
Kalypso, neitonen saaren,
hänet kahlehti kauneudellaan.
Hän aistivi, kuinka myrskyssä
merimiehet aavalla laulaa,
miten haahdet heittyvät hyrskyssä,
veen päällä vellamot tyrskyssä,
ja kuinka kuohuista rannan
ne nostavat kättä ja kaulaa.
Niin raskaasti rintansa huoahtaa:
»Ahot Ithakan, ah, te armaat,
teit' enkö siis enää nähdä saa,
kotiliettä en koskea korkeaa,
mua tervehdi eivät koskaan
siis äidin, ei puolison parmaat?
Tuo tuhkahan sortui Ilion,
mut Ithaka mennyt on myötä,
olen tullut ma suureen turmiohon;
kuka voitettu nyt, kuka voittaja on,
en tiedä, mut tiedän, että
elo maineeton on manan yötä!
Akilleus, ah, olet miekkoinen mies,
joka Tuonen lehdoissa lepäät,
Agamemnon, hän tiensä varmaan ties,
Menelaoksen lauha on taas kotilies,
mult' yksin miks kodin armon
Poseidon ankara epäät?
Puna häpeän peittävi poskiain,
mun rintani kaihosta riutuu,
en viestiä saa sotaveikoistain,
en poiastain, jään tänne ain
kuin kurja mies, kuin Paris,
mi lemmen huolihin hiutuu!»
Hän huokaa, hän rantoja raisuja käy,
Odysseus, sankari Hellaan,
hänen katseensa kyynelin kylmentäy,
ei silmäänsä sirkeä neiti näy,
mi lähestyy, noin virkkaa
hänet valliten vienoudellaan:
»Sun käärin ma kutrein ja sulkkuvöin--
mitä on isänmaa, mitä maine?
Sun huokaan ma huulias päivin ja öin,
Odysseus, ah, sua ain ikävöin,
meri ääretön on, yli äärten
lyö lempeni kultainen laine!»
Ja päivät ja viikot ne vierivät pois,
kuut kulkevat niinkuin aaveet,
on joskus kuin kuoroa ilmassa ois,
kuin laineilta sankarilauluja sois,
taas pilvinä päivän tieltä
ne haihtuvat kuin kotihaaveet.